Huomenta.

Tuntuu kuin palaisi sorvin ääreen. 7. päivän kirjallisuudentuntemuksen tentin jälkeen elämä on ollut taas Jyväskylän Kesän kyydissä. Tämän takia myös Camus'n Sivullinen ja Hessen Arosusi odottavat alustavaa naulaamista paikalleen - tentin jälkeen oli näet pettynyt fiilis. Syntetisointi- ja sävellyskykyni eivät toimineet odotetusti.

En nähtävästi osaa tai oikein halua keskittyä muihin, pitkäkestoisimpiin elämäprojekteihin, kun festivaali astuu päivieni rytmittäjäksi. Totesin Kesän työntekijöiden loppuillallisilla täten: "Päivä on työn yksikkö."
Sitä kokee päivän kerrallaan, ja saldo olisi haalitava kassasta aina päivän päätteeksi mukaan.

Kesässä olin järkkärinä, ja mikäs sen mukavampaa. Oikeastaan se oli vallan tylsää seisoskelua, sillä auktoriteetti menee ihmismassojen keskellä, jos rupeaa jumppaamaan kesken kaiken. Kyseisen lähes viikon kestävän festivaalin yleisö on perinteisesti über-rauhallista, mitä nyt katuohjelmassa eräs innostunut heppu kävi eteläafrikkalaisen Emmanuel Lutheran Church Choiriin käsiksi. "Kesän erikoismiehet" olivat traagisesti niitä ainoita, jotka eläytyivät ohjelmaan ja sallivat itsensä bilettää. Varsinkin toisen "hengellisen" ja myöskin fyysisen Cambell Brothersin keikalla olisi suonut porukan antautuvan musiikille. Onneksi viikon sai aloittaa Ismo Alanko Teholla -poppoon parissa. Tällä keikalla näes pääsin konsertin loppumetreillä eturiviin lavan ja yleisön väliin. On aivan erikoislaatuinen elämys silmäillä euforisia katseita, jäädä sen yleisöstä huokuvan rakkauden ja keskittymisen aallon alle - vaikka se ei olekaan itseen suunnattu. Ensimmäinen "lavajärkkäröintini" oli siis sangen kiva.

Talkoolaisena saimme myös kuuden päivän muonituksen ja työn sivussa seurattua esityksiä. Varsinaisena katsojana kävin vain ranskalais-saksalaisduo Bodecker & Neanderin miimisessä esityksessä Out of the Blue. Kauhuelementit ihmisen muuttuessa kontrabassoksi ja syvä kauneus meren pauhatessa kuvastivat mielestäni hienosti mimiikan olemuksessa piilevää syvällistä käsitystä todellisuuden vieraudesta ja illuusiosta.

Kerran kuulin tarinan. Hän kertoi kohdanneensa kadulla miimikon, joka aukoi suutaan, tempoili näkymättömän laatikon sisällä, hätääntyneenä paineli käsiään ympäröiviä seinämiä vasten ja etsi katseellaan auttajaa. Hetken mielijohteesta hän käveli miimikon luo. Hän ojensi kätensä ja tapasi näkymättömän seinän.

Muuten työskentelin lähinnä paljon väkeä vetävällä tapahtumateltalla, ja vaikka esityksiin ei syventynytkään, oli kiva huomata vieraiden haltioitumisen ja huvittumisen hetket. Ennen maaotteluhenkistä (Jyväskylä vs. muu Suomi) standup-keikkaa sain kunnia olla se järkkäri, joka ei tohtinut päästää portista sisään passinsa hukannutta esiintyjää. Eipä silti, leppoisa veikko se Leikolan Ismo ja oiva viihdyttäjä. Naureskelin mukana alkuosan.

Rankinta oli hoitaa viimeistä keikkaa, sunnuntain lasten Aarresaari-tapahtumaa. Teltta oli tappavan kuuma ja minulla meni sormi suuhun vanhempien reklamoidessa veden puutteesta, kyvyttömyydestä nähdä "isojen ihmisten" takaa, loppuunmyydyistä lipuista (oli matkan takaa saavuttu), kestosta jne. Tilanteen lipsuessa hyppysistä, tiedon ollessa kateissa alkaa harmittaa. Lisäksi ansiotyöt, joihin jouduin odottamattani edellisenä iltana ja samana aamuna rasittivat vähän. Viime yönä nukuinkin kaksinkertaiset unet.

Loppubileissä oli alkomahoolia, ravintolassa syötettiin ja juotettiin, mutta jätin konjakin kuitenkin pöytään juomatta. "Ei oo siistii olla kännissä", ajattelevat kuulemma nuoret nykyään. Jees. Kyllä ne sanomalehdessä tietävät nämä jutut.

Hiprakassa hölisemisen sijaan leikin parin roudarin kanssa Nikolainkulman käytävillä. Pyörittiin, loikittiin, laskeuduttiin portaita kissakävelyllä, harjoiteltiin balettihyppyjä ja nykytanssin jalkatreeniä, pelattiin läpsyä ja varvashippaa, ja sitten köllöteltiin päät toistemme vatsoilla. Ei hassumpi tapa viettää yö. Saimme osaksemme kummastelua ("onks tää sitä parcouria?") ja sekä kiitosta että paheksuntaa hellyydenosoituksistamme julkisella paikalla ilman alkoholin merkittävää vaikutusta.

Maanantaiaamuna oli mukavaa herätä toimistoaikaan, kuuma vaan tuli pian. Tällä hetkellä yritän kertoa itselleni, ettei jatkuvasti tarvii syödä. Jotain muutakin kivaa voi tehdä! Mutta voi - ehkä minun olisi käytävä enemmän fyysisissä riennoissa ja tanssimassa bileissä. Luulen, että se tekisi ihan todella hyvää, koska kun olen ihmisten kanssa, minulla pysyy järki päässä. Yksin ollessani sorrun kohtuuttomuuksiin herkästi. Aivan liian herkästi. Lopultakin sieluni on hento ja kasvaa liian usein varjossa.

"Can music save your mortal soul?" Kulttuuri on maailman voimakkain päihde. Ilman sitä ihmisellä on vaara suistua apatiaan, koska kulttuurin tripit vievät meidät siihen tilaan, jota kuvaava sana kajahtaa mielessäni vakavasti: self-realization. Kulttuuri tarvitsee yhteisön tai pienoisimmillaan ryhmän kasvualustakseen - ja yhteisön ja yksilön varjoleikki piilottaa kysymyksiä, joihin etsin vastauksia sosiologiasta ja taiteesta, mutta turhaudun, sillä vastaukset lymilevät helpommissa, pienemmissä tarkentavisa kysymyksissä.

Tajusin muuten juuri, että käsitän maailman jälkistrukturalistisella tavalla.

Siis että merkitykset pakoilevat, nojaavat toisiinsa, verkottuvat - ei ole lopullista jumaluutta, johon pysähtyä. Minä tiedän - tajusin tämän (taas) palatessani opiskelutoverini kanssa kotiin aamuyöllä - että merkitykset hahmottuvat tummina varjoina kielen taskulampun valopiirin ulkopuolella. Esimerkki: Koita määrittää, mikä on seksuaalisuus. Koita määrittää, mikä on sukupuoli (ota huomioon eräiden kulttuurien kolmannet sukupuolet, tutkimustieto aivojen erilaiseta kemiallisesta toiminnasta miesten ja naisten välillä sekä gender ja sex). Mieti hetki, eivätkö seksuaalisuus ja sukupuoli olekin eri asioita? Voit halkaista ne erilleen esim. yhteisöllinen/yksilöllinen-erottelulla. Mikä sitten on niiden varsinainen suhde? Mikä on todellisuus ihmisten erittäin paljon toisistaan poikkeavien käsitysten ja kokemusten takana tai välimaastossa? Mikä on se hiljainen ja syvä tietoisuus, joka sinulla on siitä vyyhdistä, jota yrität käsitteellisesti pätkiä?

Taidan lukea hieman lisää kirjallisuusteoriaa, etten alkaisi ladella itsestäänselvyyksiä.