Dublinin kaduilta

James Joycen nuoruudenteos Dublinilaisia (1914) herposi jo käsistäni, mutta ehkäpä siitä jotakin jäi jälkeen. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä on sitä aloittelijaystävällisintä Joycea. Klassinen sivistykseni ei ole kyllin riittävä, että väittäisin ymmärtäväni viime vuosisadan alun irlantilaispolitiikkaa, uskonnon kulttuuria leimaavaa merkitystä ja ajan henkeä huokuvaa ja samalla siihen kätkeytynyttä symboliikkaa - mutta ihmisten kokemukset pääsevät lopultakin pääosaan.

Mieleeni tuli, että perinteinen kirjallisuus (huom! postmoderniin asti) on yleensä hyvin järjestelevää, usein kaavan mukaan rakennettua ja siksi helppoa ja miellyttävää lukea - ajatellaanpa vaikka eepoksia, runomittoja, satuja, allegoriaa, historiallista teosta tai perinteistä kerronnan kaarta noudattavaa romaania. Näin ollen kirjallisuus järjellistää maailmaa. Jos jokin teos yllättää outoudellaan, sen pystyy yleensä selvittämään etsimällä ratkaisumallin, jonka mukaan lukea. Kafkan kohdalla teoksen voi yrittää tiivistää määreillä "unen logiikka", "byrokraattinen helvetti" tai "poikamiesfantasiointi" tai vaikkapa "analyysi tajunnasta". Silti mallit ja sanat, joilla kirjaa rajataan, siistitään, parturoidaan ja opetetaan pokkuroimaan esseetä varten, esittävät vain varjokuvan teoksesta ja jättävät todellisen lukukokemuksen valöörit piiloon.

Joyce on pyrkinyt ainakin omaelämäkerran tapaisessa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja erityisesti suomentamattomassa Finnegan's Wake -teoksessaan venyttämään kirjallisuuden esittämisen tapaa, kerrontaa tai narratiivia. Taiteilijan alku on lapsen häilyvää tajuntaa, aistikuvia ja loruja, joita järki ei voikaan ankkuroida kiinteästi paikalleen. Finnegan's Wake (jota en tosiaankaan ole lukenut!) alkaa äännemaalailulla, jonka sisältö on epäilemättä yhtä intertekstuaalinen kuin Don McLeanin American Pie -kappale - historiaa kaikkine tulkintoineen.

Dublinilaisten elämän näkyjä väläyttelevissä novelleissa tämä "todellisen" kokemuksen pyrkimys on toteutettu niin hienostuneesti ja kirjallisesti (tahtoo sanoa: taitavalla kielenkäytöllä), että pysyin minäkin mukana. Joyce pakottaa lukijan pitämään monia elementtejä kätösissään samaan aikaan: Varsinaisen dialogin jostain abstraktimmasta kysmyksestä, juonen liikkeen, henkilöiden mietteet, aikasiirtymät ja huolelliset ympäristön ja ihmisten kuvaukset. Kun useampi muu kirjailija jaksottaa tällaiset elementit tai antaa pidemmän päälle yhdelle etusijan, Joycella on toisinaan tapana kuljettaa kaikkia monen aukeaman ajan mukana, niin että lukija ennättää juuri parahiksi uppoutua kuvaukseen, kun seuraava repliikki töpsähtää eteen. Tässä voikin sitten ihmetellä kirjan tempoa ja kestoa. Rauhallinen teksti kertoo jo toisen maailmanajan ajantajusta. Missä hektisyys? Missä menneen hetken peruuttamattomuus? No, ei tässä missään syksilsessä ajankäsityksessä vielä olla, mutta kuitenkin.

Joyce kirjoittaa ehkä niin rationaalisesti, että minun piti henkisesti hakea asentoa jonkin aikaan, jotta saisin vedettyä ylleni sen tunteenomaisuuden märkäpuvun, jossa luovin teoksen kuin teoksen halki. Noh, ehkä Joycen kielikuvat kantavat pidemmälle kuin omani, ja ne ne minut hurmasivatkin. Mieleeni jäi erityisesti erään miehen kasvojen kuvaus; Hänen muuten valjuille kasvoilleen levisivät ilmeiden aallot (taisivat vielä murtuakin kasvojen reunoille ja nenän aallonharjaan). Mieleeni jäi myös tehokkaita kuvia, kuten isä novellissa Pieni pilvi. Hän tapaa menestyneen, maailmaa nähneen ystävänsä, alkaa haavella omista kyvyistään, menestyksestään ja kotona yrittää lukea runoa. Mutta lapsen itku vie hänen huomionsa ja särkee keskittyneisyyden. Hän huutaa lapselle: "Lopeta!" - pienokainen sävähtää ja alkaa kirkua pelästyneenä. Miehen ahdistus on kuin loukku, hätä on niin avutonta. Whan you feel you're a waste...

Välikommentti: Luulen että Pink Floydin Pigs (Three different ones) Animals-levyltä auttaisi minua hieman avaamaan näiden novellien ihmisiä. Nimensä mukaan ihmisistä Dublinilaisissa on kyse, ihmiskohtaloista, joista ei aina niin välittäisi tietää, mutta jotka täyttävät kaupungin - with their stench and their valour.

Novellien otsikot ovat hämmentäviä, ja osaltaan huomauttavat, että tekstissä on muutakin kuin pinnalta huomaa. Arabia henkii itämaista hurmaa, Kuolleet käsittelee menneiden jälkiä, mutta Savea? Miten se liittyy rauhanrakentajanaisen vierailuun? Kertokaapa minulle!

Hyvän Kirsi Suutarisen käännöskritiikin teoksesta voi lukea Kiiltomadon sivuilta.

Tämä riittää tällä erää. On verra les souffrances de jeune Madame Bovary un peu plus tard.

--

Kieli-ihmisen juttuja: Ajattelin lenkillä pikkusanojen merkitystä. En nyt puhu sellaisista kuin "kiitos" ja "päivää" ja "näkemiin" (ja "ei"), joita ilmanhan ei maailma pyörisi, vaan sellaisista kuin "niin", "paitsi" tai yksin esiintymään kykenemättömistä liitepartikkeleista kuten "-ko", "-kin" tai "-han". Esimerkkinä kysyn, mitä eroa on seuraavilla, sienimetsiltä palaavan äidin lausahduksilla:

"Puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."

Ja: "Vain puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."

Hyvä ihme! Nauru muuttuukin vakavuudeksi ja tragediaksi, hupsu emäntä myrkyttäjättäreksi! No. Kärjistin hieman. Mutta pienet sanat kunniaan. Löysin myös Rouva Bovarysta minulle tähän mennessä tuntemattoman kaksitavuisen vahvistuspartikkelin "paki-". À la "pakiparas" = parhaista parhain.