Jokin sai minut vertaamaan Gustave Flaubert'n Rouva Bovarya (1857) muutamaan muuhun klassikkoon: Zolan Nana, Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, Brontën Kotiopettajattaren romaani eli Jane Eyre ja lopulta... eurooppalaisen romaanin vankka peruskivi, Cervantesin Don Quijote. Selitän vaikutelmani ja yritän kehitellä hieman ajatusta niiden ympärille.
Yhdennäköisyys murheellisen hahmon ritariin hahmottui Flaubert'n kertojan kuvatessa Emman kietoutumista haaveellisiin tunnelmiin ja tarinoihin, samaan tapaan kuin Don Quijoten pää pehmeni ritariromaanien parissa. Hulluutemme, voimamme ja pyrkimystemme alkusyy piilee uskossa: Että unelmamme ovat totta tai että voimme muuttaa ne todeksi. Donna Quijotemmme yrittää liian, noh, mielikuvituksettomasti, elää unelmiensa mukaan, osaamatta ujuttaa niiden vaikutusta arkiseen elämään. (- Kuten me onnelliset ihmiset teemme - * itsetyytyväistä, typerää myhäilyä*) Hän tenhoutuu valheiden verkkoon, uskoo sen kantavan viimeiseen saakka, uskoo pystyvänsä parempaan kuin nuo keskinkertaiset hölmöt. Osaltaan muistelen Raskolnikovin teoriaa (tosin tämän tapauksen ollessa kyseessä siihen ei sisälly toimia henkilökohtaista suuremman päämäärän hyväksi): Se vähälukuinen joukko, joilla on voimaa ja uskallusta, voi toimia tahtonsa mukaan - mutta ne, jotka ovat häikäilemättömiä ja silti epäonnistuvat himoissaan ja pyyteissään, joutuvat halveksittuun ja vihattuun asemaan.
Nuo kiukustuttavat ranskalaiset! Flaubert'in kiitelty teos tempoili minut harkitulla kielellään mukaansa alkupuolella, mutta tuon tolkuttoman naisparan rappion kuvaus toi kieltämättä mieleen kurttuotsaisen Emile Zolan Nanan (jota en kerinnyt lukea loppuun silloin kun oli tarkoitus). Nykynaista ranskalaisen miehen kirjoittama, kohtalonuskoinen naisen tuhonkuvaus loukkaa jokseenkin epämääräisesti. Olkoonkin, että tämä teos on toiminut naisten emansipaation voimannäytteenä. Olkoonkin, että vahvatahtoiset naiset ovat takuulla turhautuneet yhteiskunnallisen aseman, moraalin ja käytösnormien sietämättömän ahtaissa kahleissa. Voi vain iloita, etteivät tyhmät rakastumiset tai pienokaiset ole vielä "vieneet vapauttani" (en tykkää ajatella näin). Emman olisi pitänyt saada vähän maistaa elämää.
On se avioero hieno asia.
Naturalismi nostelee rumaa päätään ihmissielujen pikkumaisuuden paljastuessa ja suurten sielujen tukahtuessa ja vääristyessä heitä ahdistaviin rajoihin. Unelmat muuttuvat elähdyttävistä pakottaviksi, toiveet raa'oiksi haluiksi ja irstaaksi panetteluksi. Emman äärimmäisyydet leviävät hänen ympärilleen kuolemankin jälkeen, kuin veden väreet uponneen kiven jäljiltä. Emma vetää kuolemaan myös miehen, joka oli alati vilpitön, nöyrä, uskollinen, ahkera ja rakastava, ja josta päähenkilö ei välittänyt todella pätkääkään. Romaanin loppu on todella masentava. Katkera pikkumainen ilo jää toisille, toisista hyötyville.
Luin Rouva Bovaryn juuri loppuun, joten en ole vielä saanut siihen etäisyyttä.
Werther-poloinen tuli mieleen Emman kiihkosta ja itsekkäästä tarpeesta ajautua tunteiden vietäväksi. Neiti Eyren taas koen samalla lailla taipumattomaksi ja voimakkaaksi naiseksi, mutta - ja nyt, nyt pieni puukko-hampaiden-välissä-feministi nostaa minussa päätään - siinä missä Jane Eyre on naisen kirjoittama, naisen tumman voiman mahdollisuuksia kartoittava teos, Rouva Bovary kertoo miehen näkemyksen tuon saman mahdin mädättävästä ja rikollisesta vaikutuksesta. Janen suoraselkäisyys paransi Rochesteria, Emman turmelee joku Rudolphe-pösilö. Mutta Jane saikin tehdä jotain järkevää, Emmasta tuli materialisti paremman ilon puutteessa. Jos olisin fanaattisempi, nostaisin haloon miesten ja naisten valtataistelusta mallitarinoiden kautta. Aux armes, les femmes, aux barricades!
Kerronta palaa lopussa nykypäivään, kuin olisi ammentanut unelmat syvyydestä loppuun, ja tyytyy vain toteamaan tapahtuneen, häivenemään. Kertojan asema tarinassa onkin kiinnostava: Alun paikallaolosta voimme päätellä hänen kuuluneen Charles Bovaryn koulutovereihin, mutta henkilöiden sisäisten liikkeiden perusteellisen kuvauksen voimme olettaa huolelliseksi spekuloinniksi, tai sitten ekstradiegeettinen kertoja vähän huiputtaa meitä uskottelemalla kuuluvansa tavallisiin ihmisiin. Kertoja luo ykseyttä lukijoihinsa toteamalla, miltä jokin ääni, tilanne yms. meistä tuntuu. Välillä vaikuttaakin siltä, että suuri äänetön yhteisö tarkkailee juhlallisen passiivisena tuon paheellisen naisen turmiota.
Charles'in ensimmäinen avioliitto vanhemman naisen kanssa on teoksen loppuun mennessä miltei haipunut mielestä. Mikä on tuon ajan funktio? (Ajattelen teoksen juonirakennetta mieluummin tietoisena konstruktiona kuin "asioina, jotka tapahtuvat".) Näen ensimmäisen avioliiton teeman esittelynä ja vastapainona myöhempään. Eikö tuo naisrukka reagoinut omalla tavallaan elämänsä rajallisuuteen, mutta nalkuttamisestaan huolimatta tyytyi siihen? Emma ei valittanut. Jo ensimmäinen vaimo petti miestään raha-asioissa, ja siitä syntyi kohtaus. Emmaa Charles jumaloi niin, ettei millään suostunut uskomaan tästä pahaa tai ahdistamaan perimmäisten kysymysten äärelle. Huomaa kuitenkin seuraava ero! 2. luvun lopussa, vaimo nro 1. kuoleman jälkeen, Charles tai kertoja toteaa: "Vaimo oli kaikesta huolimatta rakastanut häntä."
Emma teki tahtonsa mukaan. Tällaisiako meistä tulee, jos toimimme omaa tahtoamme noudattaen? Kysymys on vaikea ja riippuu pitkälti ympäristömme kosketinpinnoista, joita vasten kimmahdamme tai jotka ottavat meidät höyhenenkevyesti vastaan. Meillä on siis painava vastuu ottaa läheisemme huomioon, ohjata toisiamme rajoittamatta kuitenkaan toistemme kulkua...
Arvostan Rouva Bovarya sen piirtokuvamaisen tarkkuuden ansiosta ja sen omituisen, väsähtäneen mutta velvollisuutensa täyttävän kerronnan vuoksi. Flaubertin verkkainen kirjoitustapa ilmenee täsmällisen mietityissä, loogisesti siirtyvissä kuvauksissa, vaikka elävä puhe säilyttää hyvin epämääräisyytensä. Hitautensa vuoksi tuskainen kirjoitustapa näkyy ehkä myös siinä, miten romantikko tarpeeksi kauan mietittyään huomaa katselevansa rumia asioita, rumia tavoitteita ja valheellisia tekoja. Ihminen on kuin sika: Jos se temmeltää liian kauan pienellä nurmikolla, se polkee liejuksi ruohon, jolla ennen kieriskeli tyytyväisenä.
Kylläpä olen ajatellut paljon vanhaa äidinkielenopettajaani, ja sitä, mitä hän sanoi näistä kirjoista (myös pian seuraavasta Hessestä). Odotin ahnaasti kuin kuuta nousevaa Charles'in hattua, arvattavasti symbolia hänen muodottomasta luonteestaan. Odotushorisonttini perusteella en arvannut näkeväni häntä nuorena, näkeväni hänen myös fyysillistä muutostaan, jotka Flaubert kuittaa lyhyesti reaktiona ympäristön vaatimuksiin. En osannut odottaa sääliväni niin Charles-raukkaa, jonka sammumaton uutteruus ja uskollisuus kertovat rakkaudesta, joka ei kysele, tappaa vain kantajansa muiden puolesta, muiden ihmisten vähäpätöisten projektien edestä. Näen itsessäni Charles'in hyväntahtoisen mielikuvituksettomuuden, lempeän viisaan maanläheisuuden - mutta luojan kiitos, vaikka meillä kummallakaan ei liiemmälti älyä tai hienostuneisuutta olisi, oma viisauteni ei aivan maadu, kun sitä silloin tällöin löyhyttää kartoittamattomien mahdollisuuksien tuuli.
Huomaatteko muuten, miten yllyn käyttämään vanhan tyyppisiä sanoja? "Fyysillinen", "irstas panettelu" ja "rikollinen"... I never said that, now did I? Ja mitenkähän näkyvää on ironiani? No, parasta siinä onkin, ettei koskaan voi tietää, luullaanko tekstiä tolkulliseksi, kun hieman huvittelee tai nauretaan silloin kun kirjoittaja on kuolemanvakavissaan. Seuraavaksi jotain jännittävää: Aropupu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti