Agraariunelmia

Kotona jälleen. Onneksi kävin ulkosalla piittaamatta siitä, että korviini ja kurkkuuni sattuu vielä ja että yskä äityy välillä pahaksi - torstaina yskin verta.

Virkistyin, minuun tuli liikettä ja päädyin rehottavalle kasvimaalle. Olen pitkän ja tuloksettoman lukioharjoituksen jälkeen oppinut kuvaamaan - havainnosta vaan napataan kuva sen tarkemmin miettimättä asiaa. Tämänkertaisen merkinnän tarkoituksena on vain katsella lähelle. Se on hyvä taito - yliopistolla männäviikolla pyöräni törmäsi kauniisti kuvioituneeseen lepänlehteen, jonka lehtiruotien vierestä puu oli vetänyt arvokkaat viherhiukkaset talteen paljastaen upeat oranssinkeltaiset mosaiikit, mutta keskemmälle oli jäänyt vielä vihreitä, pitkulaisia läikkiä. Hypistelin sitä aikani ja nauroin itselleni, syksyn ihastuttaville yllätyksille ja pikkuruisten asioiden tärkeydelle.


Eilen keräsimme viimeiset mukulat, ja minun oli tarkoitus esitellä Vincent van Goghin Perunansyöjät-maalaus. Köyhät belgialaiset elivät käytännössä pelkellä perunalla, kuten Irlannin valtava kansakunta aikoinaan. Tämän teoksen vaikuttavuus syntyy hätkähdyttästä ja samalla yksinkertaisesta ratkaisusta: Muhkuraiset kasvot näyttäytyvät multaisen kellertävässä valossa.

Klassikkotaide auttaa toisinaan katsomaan hyvin kauas. Sitten on oivalluksia, jotka ponnahtavat esiin välittömästi. Analysoimalla klassikkoja oppii tekemään asioita itse - mutta oppimistaan ei aina huomaa ennen kuin havainnot ovat tässä, käsillä. Kuvien, novellien, runojen ja kieliopin rakenteen tuntikausien kärsivällisellä tarkastelulla olen muurannut vankan perustan, jolta osaan tiirailla ympärilleni.

Olen harmitellut tämän blogin tyyliä. Halusin valita ja pitää tieteellisen linjan - tajusin tämän tavoitteeni vasta luodessamme kurssilla katsauksen tutkielmiin ym. tieteellisiin teksteihin. Tämäkään ei ole kunnollinen kirjoitus, koska sen rakenne ei ole harkittu, usemman mielentilan/minän vallassa tarkasteltu, muokattu ja selvennetty. Luotan kuitenkin siihen, että suollan tarpeen vaatiessa erittelevää, etenevää, ja painollista kirjoitusta.

Olen tyytyväinen voidessani esittää hieman itse napattuja, välittömiä ja kyllin hyviä kuvia maailmasta. Syksyiset kukat näyttävät läheltä piikikkäiltä.

Kivisellä raitilla

Kantapäätäni kivistää toisinaan. Tällä hetkellä siitä irtoaa ihoa, tosin nahkanluonti on hidasta, asteittaista eikä kovinkaan tyylikästä. Miksi nämä harmit? Johtunee niistä opetuksista.

Sitä kuvittelee olevansa itsenäinen ja järjestävänsä omat asiansa. Siihen pystyykin. Päivittäin voi "päivittää" elämäänsä, elämässä on kiinnostavaa vaihtelua. Aikatauluissa pitäisi revetä toisinaan kahtaalle, tai jopa kolmelle tai neljälle taholle, mutta hetken aikaa pähkäiltyään saa yleensä riistettyä itsensä johonkin suuntaan. Kampuksella kävellessäni minuun kiinnittyy yhä lisää hentoja rihmoja, jotko nykivät milloin minnekin, milloin velvoitteen tasaisella kiskonnalla, milloin hätkähdyttävästi ohikulkijan mukana mäkeä alas pyyhältäen. Takellellen haluan ja yritän lupautua kaikkeen, mikä minua kutsuu.

Kuitenkin minuun liittyy menneisyyden ja muistojen rihmoja, yhtä lailla kuin mahdollisuuksien. Tajuan harmillisen äkillisesti, miten edestakaisin nykimiseni väräyttelee noita vanhoja siteitä. Luotan niiden joustavan ja kestävän, mutta tarkemmin ajatellen se ei ole toiveikkuutta vaan välinpitämättömyyttä. -- Oletteko koskaan miettineet tarinoiden järjettömiä konnia, joilla ei näytä olevan mitään perusteita "pahuudelleen"? Minusta näyttää siltä, että pahuus syntyy väärinkäsityksistä - jotka menevät kammottavasti vikaan, mutta väärinkäsityksistä silti. Ymmärrän tarkoittamattani puutteellisesti, tulkitsen liian nopeasti - ja pudonnut kivi rikkoo veden kalvon tasapainon, laajenee loputtomina kaarina kunnes törmää seinämiin.

Mietin aiemmin tänä päivänä (jälleen) sitä, miten oikein tai väärin tulkitsen ihmisten toiveet, tarkoitukset, miten paljon he haluavat minun tai yleensä kenenkään puuttuvan elämäänsä - tukevan, sorkkivan, ohjaavan, kannattelevan, koskettavan - mitä sanaa halutaankaan käyttää? En ole mestarillinen ihmistuntija. Ehkä pitäisi aina vain kysyä suoraan - mutta ehdinkö selvittää kaiken tarpeellisen siinä samassa tilanteessa, jossa toimitaan?

Olen havainnut joskus ihmisten ärsyyntyvän loputtomiin suhteiden analyyseihini. Silloin minusta tuntuu, että kompastun kömpelösti taaksepäin. Olen herkkä toisten mielen pahoittamiselle - jälkikäteen. Oma linssini vääristää maailmaa niin paljon - tai minun tapauksessani siloittaa - etten ole oppinut siristelemään nähdäkseni tarkemmin kauas.

Edellisen ärsyyntymisen tulkitsen useimmiten niin, etteivät selitykseni vain yllä kuulijoiden ymmärrykseen, että kieleni tuntuu heistä käsittämättömältä, hämärältä ja valheelliselta. Väärinkäsityksiä voi yrittää suoristella, mutta kukaan ei varsinaisesti ole niihin syypää. Pilkka osuu ehkä omaan nilkkaan, muttei jytistä kantapäissä, perustuksissa.

On toinenkin ärsytyksen laji, joka sattuu itseen kipeästi. Se, että toimeni suoranaisesti luovat epäjärjestystä, hämmennystä ja vaikeuksia tuntuu tuomittavalta. En halua kiskoa verkkojani äärimmilleen, en halua turhaan testata, onko punoksissa kulumia, olenko jo aiemmin vahingossa kalvanut miehenmentäviä aukkoja, jotka vain ammottaen odottavat kompastujaa.

Hieron mieleni kivistävää kantapäätä, pohtien, millaisen muhkuran päälle nyt tulin astuneeksi. Taisin tutkailla maata niin kiinnostuneena, etten kiinnittänytkään polun kulkemiseen niinkään huomiota kuin siihen, mihin jalkani seuraavaksi lasken. Näin kaksi kutsuvaa ruohomätästä - kummalle laskisin anturani? - ja vaikka kuljin hitaasti, päättämättömänä sotkeennuin jalkoihini niin, että astahdin siihen välissä odottavaan pikkuruiseen lasinsiruun.


Pienetkin elämän tönäisyt saattavat toisinaan helposti tasapainosta - varsinkin kun astuu ruohikolta viettävään hiekkaiseen mäkeen - mutta näin haen tasapainoa, ja toivon elämäni kiinnekohtien, samaan verkkoon sotkeutuneiden, joustavan vain sen verran, että hieman kallistuvat mukanani. Niin kytköksen nykäisy ei ehkä niin kirpaise.


Seuraa päiväkirjamerkinnän interaktiivinen osa:
Haluaako lukija itseään kohdeltavan tyhmänä? En suinkaan aio tehdä sitä. Kerron silti vertausteni selväkieliset merkitykset: Akilleen kantapää on väylä, jonka kautta muuten kestävää ihmistä voi satuttaa. Usein se on menneisyyden hutilointien seurausta. Kytkökset ja rihmat ovat lähinnä ihmissuhteita mutta myös kiinnostuksenkohteita (harrastuksia, tapahtumia, kirjoja, visuaalisia vaikutelmia, ruokaa, ulkoilmaa), verkko oikeastaan koko ympäristö, jonka osaksi mieltää itsensä (voi erotella mm. identiteetti-, tunne- ja yhteisöympäristöjä). Lammen merkitys lienee sama kuin verkkojen, kiven pudottaminen on pieni mutta harkitsematon ja tarkoitukseton teko. Ruohomättäät vertautuvat myös tapahtumaympäristöihin, lasinsiru sinällään merkitykseltään vähäiseen ristiriitaan. Abstraktit asiat asettuvat konkreettisten, aisteja korostavien mielikuvien muotoon, koska tämä on ensimmäinen versio tekstistä, jossa jäsennän elämäntilannettani. Tajunnan syntagmaattiset, yhdistelevät tasot luovat mahdollisimman todenmukaisen analogian, jonka käsittelemiseen on jo olemassa valmiita työkaluja. Avuttomuus häviää.

*Ha! Lamppu välähti! * Nyt ymmärränkin myös tämän jälkimmäisen kappaleen funktion. Sehän selittää "ylimääräistä". Osaavathan ihmiset tulkita vertauskuvia viitekehyksestä nähden, miksi tarvitsee selitellä? Oikeastaan haluaisin kovistella tekstini lukijoita reseptiotutkimuksella, jonka tuloksista selviäisi, ymmärretäänkö ajatusketjuani - eikä vain ketjua, vaan myös kokonaisuutta. Oma säälimätön, ylivoimainen vaatimukseni ymmärtää ihmisiä täydellisesti (jonka luulin jo haudanneeni kantamaan parempaa hedelmää) jatkaa siis heijastumistaan. Minun on hyvä tiedostaa tämä. Siksi kirjoitan. Karsastan sitä, ettei mielipidettäni, viittaustani tai kysymystäni ymmärretä - juuri siksi tarvitsen ihmisiä, jotka kysyvät, kun eivät ymmärrä. Paljon pahempaa olisi lammasmainen nyökyttely riippumatta siitä menikö asia perille. Parempi astua paljain jaloin, välillä maan myötäillessä, välillä terävistä kivistä kiljahdellen, kuin upota hiljalleen alati periksi antavaan juoksuhiekkaan. Parempi tunnustella maata allaan kuin talsia läpi elämänsä hikisillä muovipohjilla.

Uuno Kailaan, ehkä tuskaisimman kotimaisen runoilijamme Paljain jaloin sopii tähän vertauskuvastoon erityisen hyvin. Tehdessäni hänen kokoelmastaan runokansiota parisen vuotta sitten opin analysoimaan runoja ja antamaan vertauskuvien purra.

Lukiotaipaleelta muistui myös elämänkatsomustiedon oppikirjan innostava lainaus, jota referoin myös ylioppilaskirjoitusten äidinkielen esseeseen - olin jo etukäteen ajatellut, että tuota käytän jos vain yhtään sopii aiheeseen. ET:n kirjan lainaus oli Erich Scheurmannin teoksesta Papalagit, joka kuuleman mukaan oli Tuiavii-heimopäällikön kansalleen eurooppalaisten elämästä kertomaa. Kyseisessä lainauksessa heimopäällikkö kuvaili kenkiä auringossa kivikovaksi kuivaneesta nahasta tehdyiksi kanooteiksi, jollaisiin papalagit (=eurooppalaiset) panevat kummankin jalkansa. "Tämä on hyvin epäkäytännöllistä, minkä papalagit itsekin tietävät, sillä jalat alkavat haista kuin ne olisivat kuolleet."

Sairaudesta hyvää?

Kuva on kultakauden maalarin Maria Wiikin teos Kesähelteessä. Tuusulan kunnan sivuilla on aiheesta lisää. Bretagnelaistytön kopio uinuu huoneeni seinällä, ainoa taideteos laatuaan keskellä valkoista tyhjyyttä. Toisinaan tyttö näyttää rakastuneelta, hekumoivalta. Toisinaan tulkitsen hänet kuumeiseksi. Miksen vain hyväksy hänen nukahtaneen helteeseen? Siksi, että taide käyttää tavanomaisia koodeja moniulotteisten merkitysten pohtimiseen.


Otsassani on painetta, päätä, niskaa sekä lihaksia särkee, kurkussani on tulehduksen tunne, kasvot tuntuvat turvonneilta, viluttaa ja kuumottaa. Olen selvästi sairas. Muistaakseni Thom Yorke sanoi, että sairaus on inspiroivaa. Aivot toimivat epätavallisesti. Nyt olen selvästi rasittunut, enkä ole aivan varma, miten olen tämän päivän kestänyt.

Suoritin iltapäivällä järjestyksenvalvojan kokeen, ja alkupäivän harjoittelimme työssä tarvittavia, sisäasiainministeriön määrittämiä voimankäyttökeinoja. Kurssi suoritettiin kahden viikonlopun aikana, minimiajassa oikeastaan - näinkin vastuulliseen työhön! (Vastuu on kuin reppu, jota on syytä kantaa suorassa, säätää sopivasti omalle selälleen, muuten se vääntää niskan väärälleen.) Kaaduin ehkä hieman liian monta kertaa mattoon tämän päivän aikana, mutta ihmisten kanssa touhuttuaan sen huomaa vasta myöhemmin. Antoisaa koulutus silti oli. Olen hyvin opiskelumyönteinen ihminen. Kaikesta koulutuksesta on jollain tasolla hyötyä, jos antaa itselleen luvan ottaa vastaan.

Tällä hetkellä uskon ainakin kaiken, mitä äiti ja muut äitiin osittain vertautuvat ihmiset ovat sanoneet hyvästä unesta. Nukuin eilen illalla kun nukutti. Yöllä heräsin ja rasitin itseäni liiaksi (testaamalla ranskan taitojani), aamulla nautin vielä hetken sikeästä unesta. Sairastuminenkin viisastuttaa. Usein välitän itsestäni liian vähän - ts. välitän liiaksi triviaaleista puolistani, olemattomista vioista tai vähäpätöisistä vaikeuksista. Ei kannata leikkiä terveydellään - elämä on jo kyllin epävarmaa ja arvokasta.

Totta tosiaan, en ole varmaan vuoteen ollut näin pahassa flunssassa - tuskin kummoisessakaan. Silti palatessani kokeesta en malttanut tulla suorinta tietä petiin, vaan kiersin lisää järven laitoja. Kaupungin "vesielementti" kiehtoo minua. Joka päivä sen sävy on erilainen - valo, pilvisyys, ilman kirkkaus ja lämpö, kasvillisuuden nopeasti rusettuvat värit - Kaikki muuttuu jatkuvasti. Perjantaina vesi lainehti lyijynharmaana syksyisessä lämmössä. Tänään siinä oli kirkas sävy, kuin Jäämeressä.

Mielessäni on soinut Pixiesin Velouria-kappale. Kymmenien kuuntelukertojen se on löytänyt tiensä tajuntaan - kuin ystävä, jonka on tuntenut kauan ja jonka sävyt vain syvenevät. En vieläkään tiedä, miten laulun sanat varsinaisesti kuuluvat - luen ne aikanaan, mutta on kiinnostavaa tietää, miten itse sanoitan kappaleen (yleensä yksinkertaisesti mutta paljastavasti).
- Give me life / I know she's there *remembering*
Firing through the night (firing through)
I don't think she *means* it -
Nämä säkeet kuuluvat tietenkin aivan toisin, mutta eroan mielihyvin "oikeellisuudesta" ja elän elämää. Todellisuudessa sanat ja viesti ovat vain tie, eivät päämäärä: Kammioissani kaikuu ihmisääni, jolla laulu yhtyy melodiaan - "it haunts me". Nuori, hieman hämmentynyt, lempeä ja silti voimakas. Äänen välittämä inhimillisyys koskettaa ja puhuttelee läheisemmin kuin viestin asia, se sulautuu ja on osa asiaa. Siinä piilee myös lyyrisyyden ydin. Joskus muistan ihmisten äänten soinnin erityisen tarkasti - tai sen vaikutuksen, jonka se tekee minuun.

Emovere. Tätä tarkoitan liikuttumisella.

-- Sairaus antaa mahdollisuuden luopua, arvioida uudelleen, väsyä. Tasata henkeä ja kuulostella, rahiseeko, sattuuko - tarvitseeko apua.

Modern life is rubbish

- Tajusin tehneeni tökerösti tämän merkinnän kanssa. Likaista puuhaa, dyykkausta ei sovi esitellä samaan hengenvetoon eikä varsinkaan ennen shampootonta hiusten pesua. Ensin mainittu on sinällään tarpeetonta, jälkimmäinen suositeltavaa. Dyykkaamaan en aio lähteä uudestaan aivan hetikohta, koska talouteni kattaa luomuostokset, mutta shampoota en aio käyttää, koska on parempi vaihtoehto. Toivon, että lukija pitää seuraavaa lukiessaan mielessään miten mahdollisesti värittää asenteitaan. -

Aamulenkikseni kiersin lähiseudun roskalaatikoita. Asuntojen yhteiset jäteloorat ovat useimmat valitettavan epäsiistejä - tupakan lemahdus tervehti minua muutaman kerran - ja vaikka lähes hajuttomien roskisten pusseissa olisi jotain hyödyllistäkin ollut, ei ollut tarvittavia välineitä pussien onkimiseen ja avaamiseen eikä hanskoja, joilla jätettä olisi kärsinyt tonkia. Aavistelinkin, että pientalouksien roskien tutkiminen on lähinnä ajanhukkaa. Jatkossa kannattaa tarkastaa lavat - muuttopuuhissa ihmiset turhautuvat helposti ja heittävät pois käyttökelpoistakin tavaraa. Vaikka asuntojen roskikset saivat minut lähinnä miettimään kulutuksen ihmeitä, lähikaupan biojätteestä sen sijaan löytyi vielä melko hyvännäköisiä kasvikunnan tuotteita. Noukin mukaan pari omenaa ja kurkkua. Ne olivat hieman päistään pehmenneet. Jos jätteet olisivat levinneet laajemmalti - roskiksessa oli mönjämäistä salaattia, joka oli tietenkin tahrinut kaiken alhaalla olevan - olisin saattanut vilkaista kovapintaista reikäleipääkin.

Omenat olivat melko hyvän makuisia, vaikka söin ne noudattaen erityistä varovaisuutta ja epäluuloa. Dyykkaamiseen sisältyy aina tietty riski. Talvella se lienee järkevämpää, kun jätteet ovat kylmän armoilla. Kannattaa myös mieluummin vilkaista kannen alle illalla, kun elintarvikkeet on juuri jätetty. Olen hygieniapassini suorittanut, mutta teen omat valintani.

Kimmokkeen tempaukseeni sain hauskasti kirjoitetusta dyykkausoppaasta, jota lueskelin yliopiston kirjastolla melkein puoleenväliin. Aikoinaan radiosta kuulin myös reportaasin, jossa samoiltiin Helsingin roskalaatikoilla, joista löytyi astioita, hedelmiä, kaaleja - ja yllättäen jopa suklaapatukoita kääreissään. "Näitä löytää harvoin", totesi dyykkaaja. Kasviksia heitetään helpoiten pois - se ryhmä, jota pidän eniten arvossa. Jos Siwan tädin harrastavat vastaisuudessakin näin hyvää tuotevalvontaa, voisin pistäytyä takapihalla aika-ajoin. Olen vuosikausia miettinyt, mitä tapahtuu koulujen ylijääville ruuille. Tietääkö kukaan?

Totta puhuen eniten minua inhottaa syömieni omenoiden sisältämä kemikaalimäärä, enemmän kuin niiden pehmeät kohdat. Epäilen, että kurkutkin ovat Espanjasta eivätkä suinkaan kotimaisia tahi luomua. Tuotteiden alkuperä ja tuotannon kustannukset niin ympäristölle kuin ihmisille kiinnostavat yhä enemmän. Eilen reilun kaupan illassakin tuli puheeksi maanviljelijöiden tekemä suuri työ ja saama vähäinen korvaus - myös kotimaassa. Saamme paljon ja hylkäämme paljon. Ei ihmisestäkään voi hyötä ja sitten jättää häntä.

Senkin voin kertoa, ettei hiusten pesemiseen tarvitse shampoota. Ruokasoodalla, etikalla ja kunnon suihkulla pärjää mainiosti. Nyt minusta näyttää selvältä, että vääristynyt kulutusfilosofia liittyy myös shampoon käyttöön. Se raastaa irti kaikki päänahan tuottamat öljyt, jolloin kehon on vimmaisesti lisättävä niiden tuotantoa, jotta hiussuonilla olisi suojaava kerros päällään. Hävinneiden öljyjen korvaamiseen on kehitetty hoitoaineita, jotka palauttavat päähän "keinotekoisia rasvoja". Kannattaa muistaa, että ihokin on elin ja päästää vieraita aineita lävitseen verenkiertoon. Eivät hiukset kaipaa mitään karkeasti wc:n puhdistusaineeseen verrattavaa tököttiä, vaan hyvää ruokavaliota, vettä ja hellää käsittelyä. Internetistä löytää hakemalla termillä "no poo" omaani paljon parempia kirjoituksia ja selvityksiä, millaisten kemikaalien kanssa oikeastaan leikimme, mm. Audrey Schulmanin The No-'Poo Do, Christi Colvinin Why You Should Go No 'Poo, blogiteksti (nimimerkillä) ja toinenkin, No Shampoo Experiment.

Tämä on eräs meidän ihmisten yhteisistä tragedioista: Pärjäämme vähällä, mutta täytyy luopua, luopua ja jälleen luopua kyetäkseen hyväksymään sen.

Keskiviikon oppimispäiväkirjaa

Kuva ei ole tähdenlento, vaan jumbojetti. Satumaisen kaunis. Tulilintu, joka polttaa hiljalleen maailmaamme, ilmaa, jota vedämme keuhkoihimme.

Tämän päivän ohjelma oli mukavan täysi ja helpotti, ihme kyllä, opiskeluahdisteluani. Sain lisäksi postia markkinoinnin peruskurssin ryhmäläisiltäni, eikä tässä kai niin suurta suorituspainetta ole, vaikka mitään ei olekaan vielä aikaan saatu. Näköjään akateemisessa maailmassakaan ei tarvitse olla täydellinen. Tajusin myös sen, ettei minun heti paikalla tarvitse päättää ja tietää kaikkea vaihtoon lähtemisestä. Aion Ranskaan Erasmus-vaihtoon. Pian, mutta ei juuri nyt.

Aamulla käytiin neljä tuntia suomen kielen perusteita. Päästiin jo asiaankin, fonetiikkaan eli äänteenmuodostukseen - ja minulla oli hauskaa. Laryngaaleja, tremulantteja - nämähän tunnenkin! Kuuntelin ihastuksissani, kun koko salillinen ihmisiä hymisi sointuvasti n-äännettä. Miten nenä-ääni syntyy? Entä nauru? Ihmiselimistö on ihmeellinen... rakastan sitä, miten aistit, keho - kaikki mitä teemme - saavat meidät elämään.

Ehdin kauppaankin, ostin houkuttelevan ruis-pähkinäjogurtin ja viinisuolaheinäruukun - nimensä veroista. Leipää minulla oli mukanani, mutta minut houkuteltiin silti ruokalaan. Pidän ravintoloistamme. Ajatella, että opiskelija saa monipuolista ravintoa niin halvalla! Kaksi ostostani maksoivat vain viisi senttiä vähemmän, kuin kokonainen ateria salaatteineen. Surullista sinällään - pidän ruuanlaitostakin, mutta toisaalta toisten jalomieleiset palvelukset tarjoavat meille aikaa muuhun.

Heitin KOASin toimimattoman kuulakärkikynän roskiin. Ensimmäisen kerran elämässäni heitin kuulakärkikynän roskiin. Tulin siis ajatelleeksi siihen tuhlattua muovimäärää - kyniin, jotka eivät alun alkaenkaan jätä jälkeä, uhrataan öljyä, metallia ja työtunteja. Eivätkä kadonneet kuulakärkikynät lennä kynien taivaaseen, vaan kaatopaikalle. Siispä katselin kynäkoteloni sisältöä ja tein pienen arvotuksen, pienen päätöksen. Käytän lyijykyniä (ja alleviivaamiseen puuvärikyniä). Niitä on käsiteltävä, teroitettava, niiden jälki muuttuu ihmisen mukaan ja ennen pitkää ne kuluvat olemattomiin. Niiden jälki suhraantuu - jo nyt vihkoni tekstit ovat tuhraantuneet seuraavaan luentoon mennessä. Grafiitin jälki menettää tarkkuuttaan ja katoaa kuin muistot mielestäni. Silti teksti on kertaalleen kirjoitettu - jäljet ovat painuneet paperille.

Aikoinaan kirjoitin hyvin voimakkaasti painaen. Pyyhkiessäni kynän jälkiä tahrin joskus koko paperin. Kokemuksen myötä oppii valitsemaan pehmeän pyyhekumin. Toisinaan olen pessytkin niitä. Kuka pitää samalla tavoin huolta kuivamustekynästä?

Meneekö vertauskuvallinen jutusteluni perille? Liekö äsköinen analogia? Paperi, muisto, mieli... Ei sentään allegoria. Saapa nähdä, milloin kirjallisuudentutkimuksen kielenkäyttö pesiytyy tähän blogiin. Viime viikolla tajusin ymmärtäväni lyriikkaa. Vaikka se ärsyttääkin minua, vaikka sen vaikeaselkoisuus raivostuttaa - kun istutaan porukalla ja pohditaan eikä olla lähdössä mihinkään muualle, rauhoitun paikalleni ja annan tekstin puhua. Minä olen astia, johon vaikutelmat kaadetaan, jossa ne sekoittuvat ja hakevat muotonsa. Palasin äsken katsomasta Tarkovskin Peiliä, joka, samoin kuin monet runot, oli raivostuttavan haastava. Ny eta li bila stranna. Vaikka tarinan elementit jäivät jäsentymättä, hätkähdyttävä ja kekseliäs kuvallisuus lumosi minut. Jopa ylikäyvän musiikin keskellä voi vallita hiljaisuus. Taiteen kehyksistä myös lähihistorian käsittämättömän totalitarismin voi nähdä tuoreena, läheisenä ja koskettavana.

Yritän lisätä ymmärrystäni asioista, jotka ovat "kaukana" ja toisaalta niin lähellä, ettei niitä *näe*. Markkinoinnin materiaaleissani puhutaan kaakaon maailmanlaajuisesta kaupasta. Northwestern Universityn professorin Philip Kotlerin oppikirja hämmentää minua amerikkalaisella innostuneisuudellaan, meidän mielestämme valheellisella positiivisuudella - mutta nuo ärsyttävät kauppamiehet tajuavat, että tuotanto on turvattu vasta kun alkutuottajien elämänlaatu on kunnossa. Kävin kuuntelemassa ennen elokuvaa ja historiallisten tanssien jälkeen JKL Repun toiminnasta ja reilusta kaupasta. Tajuattehan, miten helppo meidän on valita paremmin? Meillä on tilaa valinnoissamme. Maailmaa ei tarvitse pelastaa yksin eikä hetkessä - mutta elämää kannattaa parantaa, välittömästi. Huomenna ajattelin vilkaista, olisiko roskiksissa mitään mielenkiintoista.

Uusi kaupunkini on lumonnut pienillä, merkityksellisillä asioilla. Kerron niistä, koska itseäni riemastuttaa kuulla siitä, mihin ihmiset kiinnittävät huomionsa. Pidän...

...Aseman ylikulkusillasta, jonka lattia on monista jalanjäljistä, polkupyörien urista ja hiekanjyvistä kulunut. Kuten ne lyijykynät. Se elää. Se vanhenee. Ihminenkin vanhenee koko elämänsä. Niin vain on.

Pidän pihaltani heijastuvista katulamppujen valo-varjoista tyhjällä seinälläni. Ne valaisevat yhtä kirkkaasti kuin täysikuu. Hämärä ja tyhjyys ennen nukkumanmenoa rauhoittaa. Pidän valoista lehvien siimeksessä - ne eivät peitä sitä, että on pimeä, vaan korostavat sitä entisestään.

Pidän ihmisten katseiden tavoittamisesta. Pidän siitä, miten nojaudumme eteenpäin kuullaksemme puhujaa, miten silmäkulmat rypyttyvät aidosta hymystä.

Mitä muuta olen oppinut ja järjestänyt mielessäni tänään? Olen toiminut ja tajunnut puolitehoisesti vilustumisenkin vuoksi - mutta ainakaan prosessorin teholla ei ole peruskäyttäjälle paljon väliä, sisäistekijä on epäsuorasti hahmottuva, vihjaileva konstruktio, ei kertoja, amanuenssi oleskelee toisessa kerroksessa, reilun kaupan suklaa oikein sulaa suussa, kuiskaus rasittaa kurkkua, koska äänihuulet hankaavat toisiaan vasten ja r-äänteen värähdykset ovat niin hitaita, että ne voi laskea - esim. sanoissa Israel (3) ja varas (1).

Kaiken tiedon kirjoitan samaan nivaskaan, solmiutukoon tiiviiksi verkoksi katsellessani silmäripsieni varjoista sähkövalon kylmiä varjoja. Pian syksy pimenee, talvi kylmenee ja alan kaivata tähtiä, öistä taivasta. Toivon mukaan löydän ihmisiä, jotka tahtovat katsella kanssani taivaalle - turvassa pimeässä, ulkona valon häkistä.

Sopivasti parhaillaan soi R.E.M.: Saturn Return. Lupasin liittää tänne saatananpalvojan työhaastattelun mielenne virkistykseksi.

Missä on koti?

Kirjoitukseni ovat hieman lipsahtaneet tavoitteistani, ts. muistuttaneet liikaa päiväkirjatekstiä - tosin sain hyvää palautetta "Inhotuksen ensi kupruja" -merkinnästä, ja olen siihen itsekin mielistynyt. Kuulostan itseltäni, mikä syntyy siitä, että kirjoitin kun sitä tarvitsin ja analysoin itseäni myöhemmin. Ajan ja mielentilan muutokset toivat tekstiin ainakin kaksi tasoa. En kuitenkaan aio hävittää jo kertaalleen rustaamaani, olkoon hiomatonta, jäsentymätöntä, epämiellyttävää, liian raportoivaa tai mitä tahansa, koska silloin saan julkaistua kokonaisia tekstejä vain harvoin.

Palailin kotikotoon viikonlopuksi ensimmäistä kertaa opiskeluaikanani. Lauantaina keräsin kymmenisen kiloa puolukoita neljän tunnin aikana. Itsekkäästi toki varaudun talvisiin aamuihin - puuroa ja marjoja. Sunnuntaina käännettiin perunapenkkejä. Hyvä sato. Raskas uni peitteli minut ensimmäisenä yönä kotona, kuin painava peite. Sunnuntaiaamuna olo oli hehkeä kuin lyijypatjan alla nukkuneella. Uupumus ja väsymys kieli vilustumisesta, makasin pimeässä pää usvaisena, mutta keho vaati ulkoilmaa, liikuntaa. Se oli kokenut kovia ja halusi tasapainoon. Kotona näköjään palaa helposti lapsellisiin tottumuksiin kuten ylensyöntiin. Sitä ikään kuin hyppää vanhasta tottumuksesta kurahousuihin, mutta huomaa olevansa auttamattomasti sen vaiheen ohi kasvanut. Olo käy vaikeaksi eikä sitä oikeastaan *tahdo* pukeutua kurahousuihin, huolimatta niiden erinomaisuudesta ja käyttökelpoisuudesta silloin aikoinaan.

Koti on tietynlainen tunneympäristö. Turvallisuus, pysähtyminen, oleileminen luonnehtivat sitä laveasti. Toisen kotiin astuminen on hämmentävää, mutta eräät osaavat ottaa vieraan vastaan niin, että hän todella tuntee saapuvansa kotiin. Muistan ajan, jolloin en juuri tuntenut kodikseni muuta kuin sen tietyn valkoisen talon selänteellä, talon jota kumpuilevat pellot, laitumet ja mäkiset metsät ympäröivät. Sittemmin koti on liikkunut mukanani siellä, missä kotoisat ihmisetkin. Tämä opiskelijakämppä on kotini nyt, koska saan täältä yhteyden heihin; toisaalta täällä voin sulkeutua huoneeseen ja olla tavoittamaton.

Kotikotona isä tutustutti minut kuivurin toimintaan - yllättäen puimamies saapuikin ennen sadetta ja jyvät saatiin jemmattua. Tuleva askarruttaa. Ilmeisesti päävastuu pienestä tilastamme, maistamme ja metsistä siirtyy ennen pitkää minulle - minulla on siis velvollisuus maata kohtaan. Olen aina elänyt jalat maassa, mutta tiedän, miten maanviljelijän on kasvatettava juuret tilaansa. Minä mieluummin liikun tilassa, kuljen ja katselen - nuoren on syytä kerätä kokemusta, jotta tietäisi mihin juurtua. Toki tulevaisuudessa puhdas multa saattaa olla arvokkaampaa kuin kulta. -- Mieleni on hiljainen. Ei ole valmiita vastauksia. Eräänä päivänä kysymykset iskevät, mutta nyt en osaa niitä ennakoida.

Osittain tältäkin pohjalta tuumin, löytyisikö sopivia opintoja mm. ympäristötieteiden parissa. Kantaessani itse vastuuta opinnoistani haluan tutkia ja omaksua vain todella hyödyllistä asiaa, ja joudun vakavasti harkitsemaan, mitä 10 opintopisteen laajuinen, suomen kielen rakenteita ja kielioppia ruotiva kurssi antaisi. Ehkä opiskellakseni muita kieliä hyvin minun olisi ymmärrettävä äidinkieleni ominaislaatu pohjia myöten.

Tämä on yksi opiskeluongelma, ja epäilemättä tuskailen niiden kanssa lisää viikon kuluessa. Edellisellä viikolla en vielä hautautunut ongelmiin - aion todellakin välttää sitä - vaan kotiuduin Jyväskylään. Onnekseni mahdollisuuksia kohdata ihmisiä harrastusten parissa on joka päivä. Peleistä, historiallisista tansseista ja pehmomiekkailusta tuli niin hyvä mieli, että aion ottaa niissä käymisen mukaan säännölliseen ohjelmaani. Bileissä käymistä en aio ottaa tavaksi. Koska olen jo kyllästyttänyt parahinta lukijaa vähäpätöisellä opiskelijaelo(stelu)ni kuvauksella, referoin vielä torstai-illan puuhiani.

Ainejärjestöni Opus esittäytyi meille kakkukahvit tarjoten, mutta esittelykierroksen alkaessa jouduin valitsemaan lähdön luonnon helmaan ja sateeseen - halusin nimittäin JOPA ry:n, Jyväskylän opiskelevien partiolaisten uusien iltaan. Taivalsimme tuuliseen niemenkärjeen ja virittelimme makuhermojamme suklaan maistelun sokkotestissä. Minulle oli hyvä löytää tällainen vertaisryhmä - porukka, jolle voi tarinoida nuotion ääressä vaellusten koettelemuksista, retkirepuista, jyvien jauhamisesta, ruispuurosta ja - rikkinäisistä kumisaappaista (ne on vain koettava). Oli ihana nousta ja jatkaa takaisin pimenevässä illassa, palelun väistyessä lihasten liikkeen myötä, parin kumppanin paarustaessa rinnalla.

Pyöräilin onnellisena kohti Seminaarinmäkeä - muistin siellä harjoittelevat pehmomiekkailijat. Päätin vilkaista josko väki vielä olisi paikalla. Mihinpä sitä olisikaan kiire mukavasta paikasta? Innokkaat, puheliaat ja energiset lähtijät parveilivat eteisessä. Kuuntelin yhä strategisemmiksi käyviä taistelupohdintoja hymyillen, miettien miten paljon todella tajusin. Ainakin sen, että heillä oli kivaa.

Nautin siitä, että ihmiset keskittyvät asiaan. Se ei ole mikään emotionaalisen suhtautumisen vastapuoli, vaan tunteet syventävät asiallisuutta. Muistaakseni yöllisissä keskusteluissa viikonloppuna syvennyimme mm. asiallisuuden ytimeen - harmi, etten muista nukahtamisen partaalla lauottuja loistavia argumentteja.

Boffaajien luota oli lähdettävä velvollisuuksien kutsuessa. Ilokiven fuksibileissä meluttiin liikaa minun makuuni, vaikka sinällään ne taisivat ollakin melko mallikkaat bileet. Lähtiessäni pyöräilin pidemmän reitin kotiin, ihan vain hiljaisen, viileän yöilman, sammuneiden liikennevalojen ja tyhjien katujen ilosta. Kun jotkut ovat koulineet itsensä nauttimaan kovasta musiikista ja muille kiljumisesta, minä olen karaistunut kylmään, kärsivällisyyteen ja vaeltamiseen. Se ei tuota minulle tuskaa, sillä keinoni selvitä siitä toimivat. Haaste on kääntänyt vahvuudeksi. Melua en siedä - se nousee aina raja-aidaksi minun ja muiden välille. Tahdon, että myös hiljainen puhe kuullaan. Jos havahtuu kuuntelemaan tuulenpuuskien ääniä, aistit valpastuvat, tuntemukset heräävät ja muutos on alati läsnä. Vähäinen riittää, koti ulottuu taivaanrantaan eikä tarvitse kiirehtiä enää kauemmas.

Ei niin tasokasta mietintää

Harmillista, kun veden kiehuminen on niin hiljaista touhua etten kuule sitä koneen puhinan läpi. Syön kohta eväsleipäni, en ole sitä kyllä päivän mittaan tarvinnut. Sonaatin Lozzi-ruokala palveli minua tänään marjapöydällä - ruhtinaallista herkuttelua. Ensimmäisellä kirjallisuuden luennollani kuulimme tangoa. Bussikierros kaupungilla oli yllättävän rentouttava, kun sai niin vapaasti asettua kuuntelijan, katselijan ja vastaanottajan rooliin. Ennen kierrosta tarinoitiin vanhemman kasvatustieteilijän ja myös uuden opiskelijan kanssa, mikä miellytti. Sen jälkeen pähkäilin jonkin aikaa, menisinkö pelaamaan lautapelejä Kortepohjaan vaiko enkö. Menin. Ihmisten kanssa leikkiminen kannattaa aina.

Lautapeleissä näin mm. hepun, jota vilkuilin Wilhelmiinassa matematiikan ihmisten keskuudessa aterioidessani maanantaina - hän söi hitaasti, syvämietteisen näköisenä, kuin pohtien jotain metafyysistä ongelmaa tai matemaattista kaavaa, ja katsahti välillä rauhallisesti ympärilleen kulmakarvat lievästi kohoten - kuin olisi hämmästynyt huomatessaan istuvansa lounaalla. Minä puolestani ahmin sipulikeittoa ja vohkin leipää reppuuni. Ylioppilaskunnan omistamassa Ilokivessä leipä maksaa erikseen, vaikka on tuskin välttämätöntä. Kriittisillä lounaskierroksillani olen todennut Lozzin parhaaksi paikaksi syödä. Huomenna taidan kokeilla pelkkää salaattipöytää.

Tänään Kortepohjan D-talolta lähtiessäni hytisin ainokaisessa pitkähihaisessani, mutta olin toisaalta tyytyväinen eilisiin ostoksiini, hanskoihin ja housuihin. Pyöräilin tummuvassa illlassa takaisin huimaa kyytiä ja nautin täysin siemauksin. Kaupungin valot kuulsivat järven pinnassa, hölkkääjiä ja muita ulkoilijoita tuli yksittäin tai kahdestaan vastaan. Hengästyin, lämpenin, haistoin ohittamani koirat. Kirjat, jotka minun *pitäisi* lukea, tekstit, jotka *pitäisi* kirjoittaa, kaikki vielä vailla muotoa ja merkitystä, olivat unohtuneet - keskityin ympäristöön, yöhön ja vastaantulijoihin, asioihin, joilla on minulle väliä.

Huoh. Ajoittain taas tunnen itseni tyhmäksi ja pelleksi. Mistäs tämä nyt tuli? Sehän on vain... Uudessa elämäntilanteessa olevan perusinhimillistä epävarmuutta, hämmennystä ja muiden ihailua ryyditettynä perusteettomalla alemmuudella. -- Hassua, ajattelin tarvitsevani selkärankaa, suoristauduin hieman ja muistin Kings Quest VII -pelissä esiintyneen kumaraisen hepun, jolle piti hommata selkäranka takaisin. Siitä hän muuttuikin pitkäksi ja komeaksi. Miten ihanan metaforista. Hypähtelen herkästi varmuudesta epäilyyn, karsastuksesta suvaitsevaisuuteen, aallonpohjalta harjalle. Joskus on taisteltava oman hybriksensä kanssa. Hah, muka ylpeyden syntiä, ja pah, liioiteltua itseluottamusta - tuskinpa vaan - uhrin häpäisyä... otankohan taas liian vakavasti? -- En. Ylpeä voi olla monella tapaa. Tämä käsite kolahtaa minulle, joten jokin siinä on totta.

Öitä, ihmiset. Aamu on iltaa viisaampi. Etten hämmentäisi liikaa, myönnän, että Franz Ferdinandin "What You Meant" -kappaletta on tullut kuunneltua viime aikoina paljon. Ihmettelen sitä, etten ymmärrä itseäni enkä oikein mitakaan. Tiede-lehdessä muuten kerrottiin, että näin - musiikilla - ne teini-ikäiset hoitavat tunne- ja katsomuksellista elämäänsä. Tekee mieli lukea Tiedettä. Kiva lehti.

Inhotuksen ensi kupruja

Kuva on kuvanveistäjä Emil Wickströmin taiteilijamuseosta Visavuorelta, kesältä 2006. Olen nimennyt sen "aamuherätykseksi". Joskushan ne lihakset tuntuvat hieman kivettyneiltä. Lupaan lisätä kuvia jatkossakin, se on tupannut unohtumaan.

Nyt olen taas kunnossa (ja syönyt aika paljon, elän taas nopeammalla vaihteella). Olen nyt viikon päivät kyräillyt uutta kaupunkiani ja sen elämänmenoa, eikä tässä nyt tällä hetkellä mitään valittamista ole. Nyt on kotona tietokone, polkupyörä, opiskeluviikko alkaa markkinoinnin englanninkielisellä kurssilla ja päättyy romaanisen filologian ranskankielisellä luennolla, mikä on epäilemättä haastavaa, mutta ei mahdotonta. (Totta puhuen perjantaina on kielitiedettä, mutta sitä ei lasketa.) Rahaa on riittävästi, vaikka Kela ei heti minua huomaisikaan, luonto on lähellä, vaikka ei aivan niin puhtaana, villinä ja runsaana kuin toivoisin. Kaupunkiin voi kadota ja eksyä pahemmin kuin viitoihin ja korpiin, mutta juuri nyt sekään ei kammota minua.

Nyt minulla on tyyny ja jotain vilttiä pussilakanan sisään. Hassua, miten pienet yleellisyytavarat eivät tee onnellisemmaksi, mutta tyytyväisemmäksi kyllä. Kirjoitin tästä jo eilen allapäin ollessani. Koska olen laiska, voinkin lainata itseäni ja kommentoida eilistä minääni. Näin kirjoitin lauantaina:

"Se tuli kuten aavistin, pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin. Väsyin kaupunkiin, ihmisiin, maisemiin ja muistumiin. Jopa suunnitelmiin. Eilen mietin muutaman tunnin opintojani, sitten hellitin tuijotukseni näyttöpäätteeseen, kävelin kaupungilla ja tutkin kauppoja, ostoskeskuksissa. Anttilassa viivyin pisimpään ja katselin 'löytöjä' - joiden hypistelyssä ei ole samanlaista iloa kuin kirppisten ainutlaatuisten kappaleiden näpertelyssä. Kodintarvikkeita silmäilin hintoja kärvistellen, keskittymättä, lähinnä velvoitteiden vuoksi mainospuheiden pajattaessa läheisestä tv:stä. Piti saada koti järjestykseen. Päässäni takoi lapsenomainen hätä, joka välillä tuuppi pintaan jämähtänyttä uupumusta ja turhautumista tieltään. Huusin hiljaisesti: 'En tahdo, en tahdo! Tahdon pois!' Lähdin siis pois."

Kelpo esimerkki väsyneenä haahuilusta - ei vaan ole kivaa. Minusta on mukava kirjoittaa vakavasti, tuoda hätä ja ahdistus silmieni eteen, tutkia sen olemusta. Yleensä sisäinen lapseni väsähtää ja kaipaa jotain aitoa, läheistä. Tuo perjantai-iltapäivä oli lähellä sitä, mistä ihmiset puhuvat "ajanhukkana" ja minä ajan "kuluttamisena". Aikahan ei kulu - suhteellista, eikö?

"Minua inhotti kulkea yli sillan, pitkän Ainolan sillan. Autojen melu tuntui paljon äänekkäämmältä kuin kaduilla. Ilokseni vastaan pyyhälsikin pyöräilijöitä ja ulkoilijoita - ihmisiä. Tosin ei sittenkään. Huomioni kiinnittivät samanlaiset taapertajat kuin minäkin. Hekin kantoivat tavaraa, heiltäkin kului aikaa ylittää tuo korkealla ilmassa kaartuva, mutta niin ahdas ja meluinen silta. "They have chosen a slower pace, just like I have" ajattelin, ja yhteys soi lohtua."

Tämän jälkeen tarinoin ihmisistä, jotka tavalla tai toisella muistuttavat minua esim. ulkonäkönsä tai pukeutumisensa suhteen, joita lähestyn takaapäin, salakavalasti kuikuillen, ja ohitan ripeästi. Luon heihin hienonhienoja siteitä - jollakin tasolla he ovat heimolaisiani. Nämäkin visuaaliselta pohjalta solmitut yhteydet kuvastavat pyrkimystäni juurtua ja kotiutua. Tosin etsin läheisyyttä mitä moninaisin keinoin, huomaamattani.

Mitä itse Ainolan siltaan tulee, sillä on hyvätkin puolensa. Lauantai- ja sunnuntaiaamuina heräilin aamuvarhaisella ja tallustin sen yli ensin taianomaisen, ruusunhohtoisen sumun ympäröimänä - uikku ui sinisen sileällä veden pinnalla. Tänään sain aivan yhtä kiinnostavia elämyksiä kotiin palaillessani. Kävelin sillan ali ja tuijottelin kummissani rakenteista roikkuvassa keinussa istuskelevaa alastonta miekkosta. Kenties se oli jokin mielenilmasu - tai pylväspyhimys. Sillan toisessa päässä kohtasin puolestaan pörhöhöyhenisen variksen. Tuijotin sitä järkähtämättä useita minuutteja, ja varis kökötti kaiteella varsin vakavan näköisenä. Se oli selvästikin vanha lintu, suki tuuheita höyheniään vankalla nokallaan ja teki jotain, mitä en ole ennen nähnyt yhdenkään linnun tekevän - kuopaisi silmäkulmaansa takajalallaan. Lampsin kotiin typerästi vastaantulijoille, puille ja satunnaisille pikkukiville hymyillen - mistä olen aina pitänyt.

"Saavuin eilen kotiin väsyneenä. Epähuomiossa rojahdin polvilleni patjalle, joka on väliaikaisesti lattialla, ja johon olin laskenut silmälasini. Taittuivathan ne. Kämppikseni toi kotiin porukkaa, pyysipä huomauttamaan, jos he häiritsevät liikaa. Hymyilin hövelisti, kaikenlainen aggressiivisuus itsestäni pois valuneena, sanoin etten häiriinny, olenpahan vain väsynyt ja nukun kyllä vaikka tulpat korvissani. -- (Tämän jälkeen puhun kaljoittelevista, yhteen kerääntyvistä nuorista, joita katselin väsyneenä. Itse vietin nuoruuteni perjantai-illat maalla, kotona, perheen parissa.) -- Minut oli vallannut se omituinen vieraantuneisuuden laji, jossa tuntee itsensä toisaalta vanhaksi ja toisaalta kovin nuoreksi. Kokemattomaksi - kuin olisi vilkaissut kasvoja, näyteikkunaa tai kadun nimeä, mutta samassa kävellyt ohi niin pitkälle, etteti kehtaa enää peruuttaakaan. Ei se ollut kuitenkaan järin mielenkiintoista tai tärkeää - mutta epäilys jää kalvamaan.

On helppo jatkaa kävelyä ja kävellä elämänsä ohi, pysähtymättä mutta pääsemättä oikein mihinkään. Tämän olen kokenut kaupungissa. Etsin jotain - auki olevaa kirpputoria, luontaistuote- tai ekokauppaa, S-markettia, mutta paikat on jo suljettu tai olen liian aikaisin liikkeellä. Useimmiten vain kuljen ja toivon että jotain hauskaa sattuu silmääni - ja kas, kotileipomo. Mutta enhän minä tuonne ollut menossa. Ei pullan tuoksua, ei varmaan ole auki... Kuljen ohi. Kokeilematta ovea, astumatta sisään, tervehtimättä myyjää, samoilematta, haistelematta, sanomatta kiitos ja näkemiin - yhtä kokemusta köyhempänä. 'Boulangerie...' Äänet kaikuvat mielessäni, sydämeni jaarittelee, kuiskuttelee, muistuttelee yhdistelemällä tuntemuksini ja tuumani kummalliseksi jukeboxiksi (joka soittaa musiikkia rujoimmasta päästä lastenlauluihin). Pixiesin Black Francis vonkuu mielessäni, vaikken edes muista sanoja täysin... 'I live cement / I hate this street' - tai 'I hate this shit'
This human form
Where I was born
I now regret
Caribou - Caribou"

Vertausta kehiin. Näin jäsennän ongelmia. En ole koskaan ollut itsetuhoinen, muistan kerran - kerran ala-asteella - kun olin raivostua, mutta tukahdutin oikeutetun raivon peittämällä sen kylmiin kääreisiin. Vihatakaan en osaa, mutta tiedän miten kylmää se on. Olen aistinut vihaa ja siten se on osa minua. Toivoisin elämääni enemmän aggressiota, energisyyttä ja reippautta. Toivon ihmisten ymmärtävän tunteidensa aspektit.

Nautin todellakin elämäni soundtrackista, vaikka se soittaisikin jotain "lördag hela veckan, lördag hela veckan, lördag hela veckan lång" -renkutusta, kuten lauantaiaamuna tuumiessani, miten koko viikon olin jossain muualla aukioloaikoina. "Tänä kohmeisena lauantaiaamuna taivalsin Tourulan halki Seppälän markettien erämaille. -- Jäljitin 'Aina hyviä tarjouksia!' Kiersin kauan tyhjiä asfaltteja. 'Järjetöntä, järjetöntä...' Väsyin."

En viitsi toistaa muutamaa viimeistä kappaletta, vaikka niissä on siemen viisauttakin - totta puhuen tahdon nukkumaan ja nousta virkeänä huomenna kuuntelemaan markkinoinnista.

Kertaan vielä hetken tänään oppimaani:

Järjestyksenvalvojan tulee hädässä ja hämmingissä selvittää itselleen, mikä on tilanne, ja olla ottamatta yhtäkään juoksuaskelta.

Pysähdy. Näin vältyt tarkkailemasta aina vain seuraavaa askeltasi ja opit lopultakin ympäristösi yhteyksistä enemmän.

"En halunnut juosta Eremitaasin läpi - se oli karmeaa! Kun tänne on varta vasten synnytty, miksi kiirehtiä laskemaan toisesta tuutista manalaan?"

Those who are in a hurry, wish to meet their death.

Kaupungin turuilta

Syy siihen, etten ole ehtinyt ajatuksiani paljon kirjailla tai suuremmin ajatellakaan, on yliopistoelämän avaus. Kuluneella viikolla olen käyttänyt paljon aikaa kävelyyn. Jyväskylä on pyöräilijöiden kaupunki, ts. kulkureittien suunnittelussa on ajateltu erityisesti pyöräilijöitä. Toivottavasti autoliikenne vähenee ajan mittaan - läpikulkuliikenne tuskin kuitenkaan. Kuokkalaan aivan KOASin vuokra-asuntoni eteläpuolelle rakennetaan lähivuosina suurempi tie helpottamaan Keski-Suomen suurinta liikennesumaa. Minäpä ajan pyörällä, toivon mukaan jo ensi viikolla, jolloin pääsen toivottavasti myös oman koneeni ääreen.

Kämppääni voin varmaan piankin kutsua kodiksi, kunto, pohjapiirros ja sijainti ovat sopivat hyvin, vaikka Kuokkalassa ei juuri palveluja olekaan. Kävin iltapäivällä ostamassa auringonkukan siemeniä, vaihtopäisen tiskiharjan, ruokasoodaa, omenaviinietikkaa ja poronlihasäilykettä. Varsin omituinen ostoskori, jonka sanelee se, etten voi kantaa paljoa mukanani. Tällä hetkellä huoneeni on lähes tyhjillään. Muutto on venynyt, olen yöpynyt veljen lattialla ja juossut kaupungilla virallisilla asioilla, yliopiston infoissa ja tutoreiden järjestämissä riennoissa.

Koneelle päästessäni ihmettelen yliopiston kurssien laajaa ja houkuttelevaa tarjontaa - tämän monipuolisuuden vuoksi osittain Jyväskylään saavuinkin. Toivon vain, etten tapa itseäni (taas) työllä ja ahnehdi. Lienee viisainta elää vuosi, periodi, viikko ja tunti kerrallaan, mutta tähyillä myös kaukaisuuteen. Pitäydyn näin aluksi perusopinnoissa, ja opiskeltavaa varmasti riittää muutenkin. Myös ylioppilaskunnan järjestämään värikkääseen toimintaan on syytä syventyä antaumuksella.

Kaikki tämä juoksentelu ja pähkäily on saanut minut miltei unohtamaan hygienian - eihän sitä itse pane merkille... Noh, kyllä se elämä tästä vielä iloksi muuttuu. Tänään vain tuumiskelin, että haluaisin yliopiston kehittävän ajattelukykyäni - englannin kielessä on tälle oivan tuntuva sana, *grasp* - siis kykyäni puhua osuvasti, eläväisesti, tuoreesti ja napakasti. Sekä täyttä asiaa. Sen tahdon oppia, ja joskus minua *harmittaa* heittäytymiseni pelleilemään. Siitä on hankalampi lähteä puhumaan vakavasti.

Huomenna patja kävelee kaupungin läpi, luultavasti rinta rinnan pyykkitelineen kanssa.