Kuva on kultakauden maalarin Maria Wiikin teos Kesähelteessä. Tuusulan kunnan sivuilla on aiheesta lisää. Bretagnelaistytön kopio uinuu huoneeni seinällä, ainoa taideteos laatuaan keskellä valkoista tyhjyyttä. Toisinaan tyttö näyttää rakastuneelta, hekumoivalta. Toisinaan tulkitsen hänet kuumeiseksi. Miksen vain hyväksy hänen nukahtaneen helteeseen? Siksi, että taide käyttää tavanomaisia koodeja moniulotteisten merkitysten pohtimiseen.
Otsassani on painetta, päätä, niskaa sekä lihaksia särkee, kurkussani on tulehduksen tunne, kasvot tuntuvat turvonneilta, viluttaa ja kuumottaa. Olen selvästi sairas. Muistaakseni Thom Yorke sanoi, että sairaus on inspiroivaa. Aivot toimivat epätavallisesti. Nyt olen selvästi rasittunut, enkä ole aivan varma, miten olen tämän päivän kestänyt.
Suoritin iltapäivällä järjestyksenvalvojan kokeen, ja alkupäivän harjoittelimme työssä tarvittavia, sisäasiainministeriön määrittämiä voimankäyttökeinoja. Kurssi suoritettiin kahden viikonlopun aikana, minimiajassa oikeastaan - näinkin vastuulliseen työhön! (Vastuu on kuin reppu, jota on syytä kantaa suorassa, säätää sopivasti omalle selälleen, muuten se vääntää niskan väärälleen.) Kaaduin ehkä hieman liian monta kertaa mattoon tämän päivän aikana, mutta ihmisten kanssa touhuttuaan sen huomaa vasta myöhemmin. Antoisaa koulutus silti oli. Olen hyvin opiskelumyönteinen ihminen. Kaikesta koulutuksesta on jollain tasolla hyötyä, jos antaa itselleen luvan ottaa vastaan.
Tällä hetkellä uskon ainakin kaiken, mitä äiti ja muut äitiin osittain vertautuvat ihmiset ovat sanoneet hyvästä unesta. Nukuin eilen illalla kun nukutti. Yöllä heräsin ja rasitin itseäni liiaksi (testaamalla ranskan taitojani), aamulla nautin vielä hetken sikeästä unesta. Sairastuminenkin viisastuttaa. Usein välitän itsestäni liian vähän - ts. välitän liiaksi triviaaleista puolistani, olemattomista vioista tai vähäpätöisistä vaikeuksista. Ei kannata leikkiä terveydellään - elämä on jo kyllin epävarmaa ja arvokasta.
Totta tosiaan, en ole varmaan vuoteen ollut näin pahassa flunssassa - tuskin kummoisessakaan. Silti palatessani kokeesta en malttanut tulla suorinta tietä petiin, vaan kiersin lisää järven laitoja. Kaupungin "vesielementti" kiehtoo minua. Joka päivä sen sävy on erilainen - valo, pilvisyys, ilman kirkkaus ja lämpö, kasvillisuuden nopeasti rusettuvat värit - Kaikki muuttuu jatkuvasti. Perjantaina vesi lainehti lyijynharmaana syksyisessä lämmössä. Tänään siinä oli kirkas sävy, kuin Jäämeressä.
Mielessäni on soinut Pixiesin Velouria-kappale. Kymmenien kuuntelukertojen se on löytänyt tiensä tajuntaan - kuin ystävä, jonka on tuntenut kauan ja jonka sävyt vain syvenevät. En vieläkään tiedä, miten laulun sanat varsinaisesti kuuluvat - luen ne aikanaan, mutta on kiinnostavaa tietää, miten itse sanoitan kappaleen (yleensä yksinkertaisesti mutta paljastavasti).
- Give me life / I know she's there *remembering*
Firing through the night (firing through)
I don't think she *means* it -
Nämä säkeet kuuluvat tietenkin aivan toisin, mutta eroan mielihyvin "oikeellisuudesta" ja elän elämää. Todellisuudessa sanat ja viesti ovat vain tie, eivät päämäärä: Kammioissani kaikuu ihmisääni, jolla laulu yhtyy melodiaan - "it haunts me". Nuori, hieman hämmentynyt, lempeä ja silti voimakas. Äänen välittämä inhimillisyys koskettaa ja puhuttelee läheisemmin kuin viestin asia, se sulautuu ja on osa asiaa. Siinä piilee myös lyyrisyyden ydin. Joskus muistan ihmisten äänten soinnin erityisen tarkasti - tai sen vaikutuksen, jonka se tekee minuun.
Emovere. Tätä tarkoitan liikuttumisella.
-- Sairaus antaa mahdollisuuden luopua, arvioida uudelleen, väsyä. Tasata henkeä ja kuulostella, rahiseeko, sattuuko - tarvitseeko apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti