Kuva on kuvanveistäjä Emil Wickströmin taiteilijamuseosta Visavuorelta, kesältä 2006. Olen nimennyt sen "aamuherätykseksi". Joskushan ne lihakset tuntuvat hieman kivettyneiltä. Lupaan lisätä kuvia jatkossakin, se on tupannut unohtumaan.Nyt olen taas kunnossa (ja syönyt aika paljon, elän taas nopeammalla vaihteella). Olen nyt viikon päivät kyräillyt uutta kaupunkiani ja sen elämänmenoa, eikä tässä nyt tällä hetkellä mitään valittamista ole. Nyt on kotona tietokone, polkupyörä, opiskeluviikko alkaa markkinoinnin englanninkielisellä kurssilla ja päättyy romaanisen filologian ranskankielisellä luennolla, mikä on epäilemättä haastavaa, mutta ei mahdotonta. (Totta puhuen perjantaina on kielitiedettä, mutta sitä ei lasketa.) Rahaa on riittävästi, vaikka Kela ei heti minua huomaisikaan, luonto on lähellä, vaikka ei aivan niin puhtaana, villinä ja runsaana kuin toivoisin. Kaupunkiin voi kadota ja eksyä pahemmin kuin viitoihin ja korpiin, mutta juuri nyt sekään ei kammota minua.
Nyt minulla on tyyny ja jotain vilttiä pussilakanan sisään. Hassua, miten pienet yleellisyytavarat eivät tee onnellisemmaksi, mutta tyytyväisemmäksi kyllä. Kirjoitin tästä jo eilen allapäin ollessani. Koska olen laiska, voinkin lainata itseäni ja kommentoida eilistä minääni. Näin kirjoitin lauantaina:
"Se tuli kuten aavistin, pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin. Väsyin kaupunkiin, ihmisiin, maisemiin ja muistumiin. Jopa suunnitelmiin. Eilen mietin muutaman tunnin opintojani, sitten hellitin tuijotukseni näyttöpäätteeseen, kävelin kaupungilla ja tutkin kauppoja, ostoskeskuksissa. Anttilassa viivyin pisimpään ja katselin 'löytöjä' - joiden hypistelyssä ei ole samanlaista iloa kuin kirppisten ainutlaatuisten kappaleiden näpertelyssä. Kodintarvikkeita silmäilin hintoja kärvistellen, keskittymättä, lähinnä velvoitteiden vuoksi mainospuheiden pajattaessa läheisestä tv:stä. Piti saada koti järjestykseen. Päässäni takoi lapsenomainen hätä, joka välillä tuuppi pintaan jämähtänyttä uupumusta ja turhautumista tieltään. Huusin hiljaisesti: 'En tahdo, en tahdo! Tahdon pois!' Lähdin siis pois."
Kelpo esimerkki väsyneenä haahuilusta - ei vaan ole kivaa. Minusta on mukava kirjoittaa vakavasti, tuoda hätä ja ahdistus silmieni eteen, tutkia sen olemusta. Yleensä sisäinen lapseni väsähtää ja kaipaa jotain aitoa, läheistä. Tuo perjantai-iltapäivä oli lähellä sitä, mistä ihmiset puhuvat "ajanhukkana" ja minä ajan "kuluttamisena". Aikahan ei kulu - suhteellista, eikö?
"Minua inhotti kulkea yli sillan, pitkän Ainolan sillan. Autojen melu tuntui paljon äänekkäämmältä kuin kaduilla. Ilokseni vastaan pyyhälsikin pyöräilijöitä ja ulkoilijoita - ihmisiä. Tosin ei sittenkään. Huomioni kiinnittivät samanlaiset taapertajat kuin minäkin. Hekin kantoivat tavaraa, heiltäkin kului aikaa ylittää tuo korkealla ilmassa kaartuva, mutta niin ahdas ja meluinen silta. "They have chosen a slower pace, just like I have" ajattelin, ja yhteys soi lohtua."
Tämän jälkeen tarinoin ihmisistä, jotka tavalla tai toisella muistuttavat minua esim. ulkonäkönsä tai pukeutumisensa suhteen, joita lähestyn takaapäin, salakavalasti kuikuillen, ja ohitan ripeästi. Luon heihin hienonhienoja siteitä - jollakin tasolla he ovat heimolaisiani. Nämäkin visuaaliselta pohjalta solmitut yhteydet kuvastavat pyrkimystäni juurtua ja kotiutua. Tosin etsin läheisyyttä mitä moninaisin keinoin, huomaamattani.
Mitä itse Ainolan siltaan tulee, sillä on hyvätkin puolensa. Lauantai- ja sunnuntaiaamuina heräilin aamuvarhaisella ja tallustin sen yli ensin taianomaisen, ruusunhohtoisen sumun ympäröimänä - uikku ui sinisen sileällä veden pinnalla. Tänään sain aivan yhtä kiinnostavia elämyksiä kotiin palaillessani. Kävelin sillan ali ja tuijottelin kummissani rakenteista roikkuvassa keinussa istuskelevaa alastonta miekkosta. Kenties se oli jokin mielenilmasu - tai pylväspyhimys. Sillan toisessa päässä kohtasin puolestaan pörhöhöyhenisen variksen. Tuijotin sitä järkähtämättä useita minuutteja, ja varis kökötti kaiteella varsin vakavan näköisenä. Se oli selvästikin vanha lintu, suki tuuheita höyheniään vankalla nokallaan ja teki jotain, mitä en ole ennen nähnyt yhdenkään linnun tekevän - kuopaisi silmäkulmaansa takajalallaan. Lampsin kotiin typerästi vastaantulijoille, puille ja satunnaisille pikkukiville hymyillen - mistä olen aina pitänyt.
"Saavuin eilen kotiin väsyneenä. Epähuomiossa rojahdin polvilleni patjalle, joka on väliaikaisesti lattialla, ja johon olin laskenut silmälasini. Taittuivathan ne. Kämppikseni toi kotiin porukkaa, pyysipä huomauttamaan, jos he häiritsevät liikaa. Hymyilin hövelisti, kaikenlainen aggressiivisuus itsestäni pois valuneena, sanoin etten häiriinny, olenpahan vain väsynyt ja nukun kyllä vaikka tulpat korvissani. -- (Tämän jälkeen puhun kaljoittelevista, yhteen kerääntyvistä nuorista, joita katselin väsyneenä. Itse vietin nuoruuteni perjantai-illat maalla, kotona, perheen parissa.) -- Minut oli vallannut se omituinen vieraantuneisuuden laji, jossa tuntee itsensä toisaalta vanhaksi ja toisaalta kovin nuoreksi. Kokemattomaksi - kuin olisi vilkaissut kasvoja, näyteikkunaa tai kadun nimeä, mutta samassa kävellyt ohi niin pitkälle, etteti kehtaa enää peruuttaakaan. Ei se ollut kuitenkaan järin mielenkiintoista tai tärkeää - mutta epäilys jää kalvamaan.
On helppo jatkaa kävelyä ja kävellä elämänsä ohi, pysähtymättä mutta pääsemättä oikein mihinkään. Tämän olen kokenut kaupungissa. Etsin jotain - auki olevaa kirpputoria, luontaistuote- tai ekokauppaa, S-markettia, mutta paikat on jo suljettu tai olen liian aikaisin liikkeellä. Useimmiten vain kuljen ja toivon että jotain hauskaa sattuu silmääni - ja kas, kotileipomo. Mutta enhän minä tuonne ollut menossa. Ei pullan tuoksua, ei varmaan ole auki... Kuljen ohi. Kokeilematta ovea, astumatta sisään, tervehtimättä myyjää, samoilematta, haistelematta, sanomatta kiitos ja näkemiin - yhtä kokemusta köyhempänä. 'Boulangerie...' Äänet kaikuvat mielessäni, sydämeni jaarittelee, kuiskuttelee, muistuttelee yhdistelemällä tuntemuksini ja tuumani kummalliseksi jukeboxiksi (joka soittaa musiikkia rujoimmasta päästä lastenlauluihin). Pixiesin Black Francis vonkuu mielessäni, vaikken edes muista sanoja täysin... 'I live cement / I hate this street' - tai 'I hate this shit'
This human form
Where I was born
I now regret
Caribou - Caribou"
Vertausta kehiin. Näin jäsennän ongelmia. En ole koskaan ollut itsetuhoinen, muistan kerran - kerran ala-asteella - kun olin raivostua, mutta tukahdutin oikeutetun raivon peittämällä sen kylmiin kääreisiin. Vihatakaan en osaa, mutta tiedän miten kylmää se on. Olen aistinut vihaa ja siten se on osa minua. Toivoisin elämääni enemmän aggressiota, energisyyttä ja reippautta. Toivon ihmisten ymmärtävän tunteidensa aspektit.
Nautin todellakin elämäni soundtrackista, vaikka se soittaisikin jotain "lördag hela veckan, lördag hela veckan, lördag hela veckan lång" -renkutusta, kuten lauantaiaamuna tuumiessani, miten koko viikon olin jossain muualla aukioloaikoina. "Tänä kohmeisena lauantaiaamuna taivalsin Tourulan halki Seppälän markettien erämaille. -- Jäljitin 'Aina hyviä tarjouksia!' Kiersin kauan tyhjiä asfaltteja. 'Järjetöntä, järjetöntä...' Väsyin."
En viitsi toistaa muutamaa viimeistä kappaletta, vaikka niissä on siemen viisauttakin - totta puhuen tahdon nukkumaan ja nousta virkeänä huomenna kuuntelemaan markkinoinnista.
Kertaan vielä hetken tänään oppimaani:
Järjestyksenvalvojan tulee hädässä ja hämmingissä selvittää itselleen, mikä on tilanne, ja olla ottamatta yhtäkään juoksuaskelta.
Pysähdy. Näin vältyt tarkkailemasta aina vain seuraavaa askeltasi ja opit lopultakin ympäristösi yhteyksistä enemmän.
"En halunnut juosta Eremitaasin läpi - se oli karmeaa! Kun tänne on varta vasten synnytty, miksi kiirehtiä laskemaan toisesta tuutista manalaan?"
Those who are in a hurry, wish to meet their death.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti