Kivisellä raitilla

Kantapäätäni kivistää toisinaan. Tällä hetkellä siitä irtoaa ihoa, tosin nahkanluonti on hidasta, asteittaista eikä kovinkaan tyylikästä. Miksi nämä harmit? Johtunee niistä opetuksista.

Sitä kuvittelee olevansa itsenäinen ja järjestävänsä omat asiansa. Siihen pystyykin. Päivittäin voi "päivittää" elämäänsä, elämässä on kiinnostavaa vaihtelua. Aikatauluissa pitäisi revetä toisinaan kahtaalle, tai jopa kolmelle tai neljälle taholle, mutta hetken aikaa pähkäiltyään saa yleensä riistettyä itsensä johonkin suuntaan. Kampuksella kävellessäni minuun kiinnittyy yhä lisää hentoja rihmoja, jotko nykivät milloin minnekin, milloin velvoitteen tasaisella kiskonnalla, milloin hätkähdyttävästi ohikulkijan mukana mäkeä alas pyyhältäen. Takellellen haluan ja yritän lupautua kaikkeen, mikä minua kutsuu.

Kuitenkin minuun liittyy menneisyyden ja muistojen rihmoja, yhtä lailla kuin mahdollisuuksien. Tajuan harmillisen äkillisesti, miten edestakaisin nykimiseni väräyttelee noita vanhoja siteitä. Luotan niiden joustavan ja kestävän, mutta tarkemmin ajatellen se ei ole toiveikkuutta vaan välinpitämättömyyttä. -- Oletteko koskaan miettineet tarinoiden järjettömiä konnia, joilla ei näytä olevan mitään perusteita "pahuudelleen"? Minusta näyttää siltä, että pahuus syntyy väärinkäsityksistä - jotka menevät kammottavasti vikaan, mutta väärinkäsityksistä silti. Ymmärrän tarkoittamattani puutteellisesti, tulkitsen liian nopeasti - ja pudonnut kivi rikkoo veden kalvon tasapainon, laajenee loputtomina kaarina kunnes törmää seinämiin.

Mietin aiemmin tänä päivänä (jälleen) sitä, miten oikein tai väärin tulkitsen ihmisten toiveet, tarkoitukset, miten paljon he haluavat minun tai yleensä kenenkään puuttuvan elämäänsä - tukevan, sorkkivan, ohjaavan, kannattelevan, koskettavan - mitä sanaa halutaankaan käyttää? En ole mestarillinen ihmistuntija. Ehkä pitäisi aina vain kysyä suoraan - mutta ehdinkö selvittää kaiken tarpeellisen siinä samassa tilanteessa, jossa toimitaan?

Olen havainnut joskus ihmisten ärsyyntyvän loputtomiin suhteiden analyyseihini. Silloin minusta tuntuu, että kompastun kömpelösti taaksepäin. Olen herkkä toisten mielen pahoittamiselle - jälkikäteen. Oma linssini vääristää maailmaa niin paljon - tai minun tapauksessani siloittaa - etten ole oppinut siristelemään nähdäkseni tarkemmin kauas.

Edellisen ärsyyntymisen tulkitsen useimmiten niin, etteivät selitykseni vain yllä kuulijoiden ymmärrykseen, että kieleni tuntuu heistä käsittämättömältä, hämärältä ja valheelliselta. Väärinkäsityksiä voi yrittää suoristella, mutta kukaan ei varsinaisesti ole niihin syypää. Pilkka osuu ehkä omaan nilkkaan, muttei jytistä kantapäissä, perustuksissa.

On toinenkin ärsytyksen laji, joka sattuu itseen kipeästi. Se, että toimeni suoranaisesti luovat epäjärjestystä, hämmennystä ja vaikeuksia tuntuu tuomittavalta. En halua kiskoa verkkojani äärimmilleen, en halua turhaan testata, onko punoksissa kulumia, olenko jo aiemmin vahingossa kalvanut miehenmentäviä aukkoja, jotka vain ammottaen odottavat kompastujaa.

Hieron mieleni kivistävää kantapäätä, pohtien, millaisen muhkuran päälle nyt tulin astuneeksi. Taisin tutkailla maata niin kiinnostuneena, etten kiinnittänytkään polun kulkemiseen niinkään huomiota kuin siihen, mihin jalkani seuraavaksi lasken. Näin kaksi kutsuvaa ruohomätästä - kummalle laskisin anturani? - ja vaikka kuljin hitaasti, päättämättömänä sotkeennuin jalkoihini niin, että astahdin siihen välissä odottavaan pikkuruiseen lasinsiruun.


Pienetkin elämän tönäisyt saattavat toisinaan helposti tasapainosta - varsinkin kun astuu ruohikolta viettävään hiekkaiseen mäkeen - mutta näin haen tasapainoa, ja toivon elämäni kiinnekohtien, samaan verkkoon sotkeutuneiden, joustavan vain sen verran, että hieman kallistuvat mukanani. Niin kytköksen nykäisy ei ehkä niin kirpaise.


Seuraa päiväkirjamerkinnän interaktiivinen osa:
Haluaako lukija itseään kohdeltavan tyhmänä? En suinkaan aio tehdä sitä. Kerron silti vertausteni selväkieliset merkitykset: Akilleen kantapää on väylä, jonka kautta muuten kestävää ihmistä voi satuttaa. Usein se on menneisyyden hutilointien seurausta. Kytkökset ja rihmat ovat lähinnä ihmissuhteita mutta myös kiinnostuksenkohteita (harrastuksia, tapahtumia, kirjoja, visuaalisia vaikutelmia, ruokaa, ulkoilmaa), verkko oikeastaan koko ympäristö, jonka osaksi mieltää itsensä (voi erotella mm. identiteetti-, tunne- ja yhteisöympäristöjä). Lammen merkitys lienee sama kuin verkkojen, kiven pudottaminen on pieni mutta harkitsematon ja tarkoitukseton teko. Ruohomättäät vertautuvat myös tapahtumaympäristöihin, lasinsiru sinällään merkitykseltään vähäiseen ristiriitaan. Abstraktit asiat asettuvat konkreettisten, aisteja korostavien mielikuvien muotoon, koska tämä on ensimmäinen versio tekstistä, jossa jäsennän elämäntilannettani. Tajunnan syntagmaattiset, yhdistelevät tasot luovat mahdollisimman todenmukaisen analogian, jonka käsittelemiseen on jo olemassa valmiita työkaluja. Avuttomuus häviää.

*Ha! Lamppu välähti! * Nyt ymmärränkin myös tämän jälkimmäisen kappaleen funktion. Sehän selittää "ylimääräistä". Osaavathan ihmiset tulkita vertauskuvia viitekehyksestä nähden, miksi tarvitsee selitellä? Oikeastaan haluaisin kovistella tekstini lukijoita reseptiotutkimuksella, jonka tuloksista selviäisi, ymmärretäänkö ajatusketjuani - eikä vain ketjua, vaan myös kokonaisuutta. Oma säälimätön, ylivoimainen vaatimukseni ymmärtää ihmisiä täydellisesti (jonka luulin jo haudanneeni kantamaan parempaa hedelmää) jatkaa siis heijastumistaan. Minun on hyvä tiedostaa tämä. Siksi kirjoitan. Karsastan sitä, ettei mielipidettäni, viittaustani tai kysymystäni ymmärretä - juuri siksi tarvitsen ihmisiä, jotka kysyvät, kun eivät ymmärrä. Paljon pahempaa olisi lammasmainen nyökyttely riippumatta siitä menikö asia perille. Parempi astua paljain jaloin, välillä maan myötäillessä, välillä terävistä kivistä kiljahdellen, kuin upota hiljalleen alati periksi antavaan juoksuhiekkaan. Parempi tunnustella maata allaan kuin talsia läpi elämänsä hikisillä muovipohjilla.

Uuno Kailaan, ehkä tuskaisimman kotimaisen runoilijamme Paljain jaloin sopii tähän vertauskuvastoon erityisen hyvin. Tehdessäni hänen kokoelmastaan runokansiota parisen vuotta sitten opin analysoimaan runoja ja antamaan vertauskuvien purra.

Lukiotaipaleelta muistui myös elämänkatsomustiedon oppikirjan innostava lainaus, jota referoin myös ylioppilaskirjoitusten äidinkielen esseeseen - olin jo etukäteen ajatellut, että tuota käytän jos vain yhtään sopii aiheeseen. ET:n kirjan lainaus oli Erich Scheurmannin teoksesta Papalagit, joka kuuleman mukaan oli Tuiavii-heimopäällikön kansalleen eurooppalaisten elämästä kertomaa. Kyseisessä lainauksessa heimopäällikkö kuvaili kenkiä auringossa kivikovaksi kuivaneesta nahasta tehdyiksi kanooteiksi, jollaisiin papalagit (=eurooppalaiset) panevat kummankin jalkansa. "Tämä on hyvin epäkäytännöllistä, minkä papalagit itsekin tietävät, sillä jalat alkavat haista kuin ne olisivat kuolleet."