Ei niin tasokasta mietintää

Harmillista, kun veden kiehuminen on niin hiljaista touhua etten kuule sitä koneen puhinan läpi. Syön kohta eväsleipäni, en ole sitä kyllä päivän mittaan tarvinnut. Sonaatin Lozzi-ruokala palveli minua tänään marjapöydällä - ruhtinaallista herkuttelua. Ensimmäisellä kirjallisuuden luennollani kuulimme tangoa. Bussikierros kaupungilla oli yllättävän rentouttava, kun sai niin vapaasti asettua kuuntelijan, katselijan ja vastaanottajan rooliin. Ennen kierrosta tarinoitiin vanhemman kasvatustieteilijän ja myös uuden opiskelijan kanssa, mikä miellytti. Sen jälkeen pähkäilin jonkin aikaa, menisinkö pelaamaan lautapelejä Kortepohjaan vaiko enkö. Menin. Ihmisten kanssa leikkiminen kannattaa aina.

Lautapeleissä näin mm. hepun, jota vilkuilin Wilhelmiinassa matematiikan ihmisten keskuudessa aterioidessani maanantaina - hän söi hitaasti, syvämietteisen näköisenä, kuin pohtien jotain metafyysistä ongelmaa tai matemaattista kaavaa, ja katsahti välillä rauhallisesti ympärilleen kulmakarvat lievästi kohoten - kuin olisi hämmästynyt huomatessaan istuvansa lounaalla. Minä puolestani ahmin sipulikeittoa ja vohkin leipää reppuuni. Ylioppilaskunnan omistamassa Ilokivessä leipä maksaa erikseen, vaikka on tuskin välttämätöntä. Kriittisillä lounaskierroksillani olen todennut Lozzin parhaaksi paikaksi syödä. Huomenna taidan kokeilla pelkkää salaattipöytää.

Tänään Kortepohjan D-talolta lähtiessäni hytisin ainokaisessa pitkähihaisessani, mutta olin toisaalta tyytyväinen eilisiin ostoksiini, hanskoihin ja housuihin. Pyöräilin tummuvassa illlassa takaisin huimaa kyytiä ja nautin täysin siemauksin. Kaupungin valot kuulsivat järven pinnassa, hölkkääjiä ja muita ulkoilijoita tuli yksittäin tai kahdestaan vastaan. Hengästyin, lämpenin, haistoin ohittamani koirat. Kirjat, jotka minun *pitäisi* lukea, tekstit, jotka *pitäisi* kirjoittaa, kaikki vielä vailla muotoa ja merkitystä, olivat unohtuneet - keskityin ympäristöön, yöhön ja vastaantulijoihin, asioihin, joilla on minulle väliä.

Huoh. Ajoittain taas tunnen itseni tyhmäksi ja pelleksi. Mistäs tämä nyt tuli? Sehän on vain... Uudessa elämäntilanteessa olevan perusinhimillistä epävarmuutta, hämmennystä ja muiden ihailua ryyditettynä perusteettomalla alemmuudella. -- Hassua, ajattelin tarvitsevani selkärankaa, suoristauduin hieman ja muistin Kings Quest VII -pelissä esiintyneen kumaraisen hepun, jolle piti hommata selkäranka takaisin. Siitä hän muuttuikin pitkäksi ja komeaksi. Miten ihanan metaforista. Hypähtelen herkästi varmuudesta epäilyyn, karsastuksesta suvaitsevaisuuteen, aallonpohjalta harjalle. Joskus on taisteltava oman hybriksensä kanssa. Hah, muka ylpeyden syntiä, ja pah, liioiteltua itseluottamusta - tuskinpa vaan - uhrin häpäisyä... otankohan taas liian vakavasti? -- En. Ylpeä voi olla monella tapaa. Tämä käsite kolahtaa minulle, joten jokin siinä on totta.

Öitä, ihmiset. Aamu on iltaa viisaampi. Etten hämmentäisi liikaa, myönnän, että Franz Ferdinandin "What You Meant" -kappaletta on tullut kuunneltua viime aikoina paljon. Ihmettelen sitä, etten ymmärrä itseäni enkä oikein mitakaan. Tiede-lehdessä muuten kerrottiin, että näin - musiikilla - ne teini-ikäiset hoitavat tunne- ja katsomuksellista elämäänsä. Tekee mieli lukea Tiedettä. Kiva lehti.