Uneksuen uuteen vuoteen

Muistin vihdoin etsiä käsiini John Lennonin Merry Xmas (War Is Over) -kappaleen, jonka olen pitkään halunnut kuulla. Videota en viitsi tänne ladata, joten maailman menoa voi käydä miettimässä Daily Motionissa.

Taidan kirjoittaa perinteisiä vuodenvaihteen mietelmiä ja itsekritiikkiä päiväkirjaan, jossakin siinä yön aikana, kun nukun, katson Monty Pythonia ja lopettelen Naomi Kleinin No Logo -bestselleriä. Tänne kerron pari vaikutelmaa niistä, joita päivän aikana tulee kerätyksi.

Yössä pilvet olivat niin paksuja, että pimeys sokaisi aluksi ulos astuessani. Katselin ilotulitusrakettien heijastuksia pilvissä. Pohjoisessa välähti ensin äkillinen sykäys, sitten hitaampi, himmeämpi mutta laajakantoisempi. Se muistutti pahaenteisellä hiljaisuudellaan minua ydinpommeista taivaanrannassa. Outoa, miten turhuus ja hirveydet usein kiihdyttävät, kiinnostavat meitä, täyttävät meidät ihastuksella, vaivuttavat meidät lumoukseen. Ihminen kaipaa ihmeitä, kaipaa tähtisadetta ylleen. Silti ihmisellä on kyky luoda ihmeitä ympärilleen huomaamalla ja huomioimalla ne.

(On ihme puhua toisen kanssa.)

(Olemme "tähtien lapsia", fuusioreaktoissa miljardeja vuosia sitten syntyneiden alkuaineiden uudelleen järjestyneitä kokoonpanoja - eikö se ole ihmeellistä?)

Mietin tänään rukousta. Aikoinaan "lapsenuskossani" kuvittelin jumalan, joka minua kuuntelee, mutta ehkäpä kyse on vain siitä, että herkistyin kuuntelemaan itseäni. Nyttemmin käsitän rukoilun itsetutkiskeluna, dialogina, jossa kerrankin kuuntelemme itseämme, vailla arvostelua, ihmetellen - tai mitä se kenellekin on, näkökulman vaihdoksena, erilaisena asennoitumisena, uskalluksena toivoa. Vähentävätkö selitysyritykseni jumaluuden ihmettä, joka on... olla oman elämänsä keskus, luoda oma maailmankaikkeutensa, jota kukaan ei tunne aivan kuten sinä.

Ehkä kannattaisi rukoilla jälleen.

Toivotan uutta vuotta seuraavan videon myötä (voit toki kutsua sitä tekotaiteelliseksi, mutta tuulen leikki kiehtoi minua). Ja millaista uutta vuotta? Mitä sinä tuletkaan kokemaan... voisinpa jakaa sen kanssasi.

Nainen vertauskuvien takana

Piirsin naisen. Hän on sisäiseen maailmaansa keskittynyt kuin odottaisi lasta, vaikka seisookin mistelinoksan alla. Toista kättään hän lepuuttaa varjelevasti kohtunsa yllä, painaen ihoaan vasten nuokkuvaa kieloa ja petollista sudenmarjaa, molemmat myrkyllisiä lehtojen kasvatteja. Toisella kädellään hän puristaa jääpalaa poskeaan vasten. Sulava jäätävä vesi muuttuu vereksi valuessaan pitkin hänen käsivarttaan. Miekka, ensimmäinen ihmisen ainoastaan surmaamiseen muovaava esine, odottaa hänen edessään ristittynä sirpin kanssa. Kypsät, pulleat viljan oraat tavoittelevat hänen ympärillään valoa.

Niin että mitä? No, mietipä sitä.

* * *

Lueskelin symbolikirjaa, sanakirja sekä tutkiskelin luonnonkasveja erinäisistä hakuteoksista. Tällaista piirtämistä olen kaivannut - tutkimustyötä, ei töhertelyä. Haksahdin tosin vertauskuvallisesta tiivistyksestä sekavuuteen; Sirppi ei kuulunut kävellessä intuitiivisesti muovaamaani mielikuvaan, mutta halusin viitata vielä druidien viisauteen ja historiaan (mistelin liitin ehkä viattomuuteen, rakkauden ja vapauden kaipuuseen). Kuva ei ole suoranaisesti allegoria, sillä kulttuuriset symbolit toimivat minulle vain viitteinä ja suuntaajina. Esimerkiksi sudenmarjassa on henkilökohtaisia merkityksiä - olen löytänyt myrkyllisen, pahaenteisen marjan puutarhastamme. (Puutarha mielletään ihmisen kesyttämäksi - meillä se on puolestaan aivan vallaton.)

Piirrän yhä ääriviivoin, naamioin sitä vain varjostamalla rajakohtien läheltä. (Psykologisesti on mielenkiintoista, miten jo pikkulapsella on taipumus rajata ja nostaa objektit erilleen ympäristöstään.) Kun piirrän miettimättä, teen voimakkaita, yllättävästi liikkuvia viivoja. Tämä on harkitumpi kuva, vaikka olisin voinut piirtää sen nopeammin, tehokkaammin ja emotionaalisemmin - mutta abstraktimmin. Minulla on paljon "hetken kuvia". Tulen takuulla esittelemään niitäkin. Pidän toisaalta tähän huolelliseen lähestymistapaan paluusta.

Joulunaikana pohdin, miksi taide on minulle tärkeää - ja mitä on taide - ja muistin syystä tai toisesta menninkäisen, jota tuhersin päiväkaudet ystävälleni lahjaksi. Se oli työtä (lähinnä voimakas värittäminen puuväreillä, jotka eivät siihen sovellu laisinkaan), ja osin tutkimustyötä, mutta myös nautinnollista.

Joulusatu

Sillä sadut ovat todellisia.


Jos joulupukki olisi saapunut heidän taloonsa, se olisi pukeutunut tummaan ja kenties ilkkuen kysellyt viinaksia kuin vanhan ajan pukinhahmoiset. Tässä talossa ei kuitenkaan tahdottu muistaa menneitä. Aattoaamu valkeni hitaasti hämäränä ja hailakkana. Maan olivat joulukuun sateet liottaneet harmaaksi. Päivän mittaan pakkanen kiristyi. Äiti oli häärännyt hämäristä asti kuumentaen talon uunit nielemään laatikoita, kinkkuja ja imelää marmeladia pursuavia torttuja. Milloin hän kuurasi eteistä, milloin tyhjensi riisipusseja kattilaan. Äiti oli herättänyt muut soittamalla kireän hilpeitä joululaululevyjä liian kovaäänisesti. Sisko poltti huoneessaan kynttilöitä. Pikkuinen levitteli lelujaan lattioille sitä mukaa kuin äiti ennätti niitä korjata pois. Veli oli aamusta lähtien tuiskeessa halaillut pulloaan ja käynyt kertaalleen kylpyhuoneessa oksentamassa.

Veli oli vaatinut saada hakea kuusen. Hän oli paennut aamuhämärään ulos kuumasta talosta. Hän oli harhannut taimikossa ja suon puolella, jossa pettävän pehmeän näköiset rahkasammalmättäät olivat musertuneet ja upottaneet hänen rusentavien kantapäidensä askellusta. Mutta veljellä ei ollut juuri silmää kuusille. Hän toi myöhään päivällä kotiin heiveröisen harvalatvaisen vesan, jonka äiti hoputti tuomaan sisälle ja hukutti kiireesti oksat kiemuraisiin koristenauhoihin. Nyt kuusi tippui hiljakseen sulavaa härmää olohuoneen lattialle.

Siskon huoneesta leijaili imelien tuoksukynttilöiden tukahduttava tuoksu. Kapea tila hänen ikkunansa lasin ja alas vedetyn kaihdinverhon välissä oli täynnä koristevaloja.

Pikkuinen oli kaiken päivää levoton, kiskoi äitiään jalasta, mankui lahjojen perään ja heitteli leluja. Lapsen posket paloivat kuumina. Pikkuinen näpisteli pipareita ja valitti kipeää vatsaansa, niin että äiti joutui mittaamaan häneltä kuumeen.

Veli sulkeutui kylpyhuoneeseen ja peitti tihrustavat silmänsä ajatellessaan tyttöä, jonka oli jättänyt. Siitä ei ollut taaskaan tullut mitään. Tyttö oli yksinäinen, tietysti. Hän ei ollut kertonut erosta äidilleen. Mitä sillä oli väliä?

Äiti halusi saada kaiken kuntoon ja äiti halusi apua. Hän äyskähti siskolle tämän vaeltaessa kylpyhuoneeseen hiuksiaan harjaten "Katsoisit edes tuon perään!" Hän kivahti veljelle "Vaihda paitasi, juopottelet kuin..." ja katkaisten puheensa kääntyi hämmentämään puuroa. Pikkuinen sanoi "Minä haluan, minä HALUAN..." mutta äiti kielsi ja rankaisi.

Jouluaterialla oli pakko katsoa kolmea vastakkaista kasvoa. Veli työnteli puuroaan lusikalla ja kähähti tukahtuneesti. "Manteli? ...niin tyhmää..." Äiti kiristyi tuolissaan. "Jos et itse pysty... Antaisit edes lapselle joulun", hän kihisi hampaidensa välistä. Sisko mutisi kiitoksen ja poistui huonettaan kohti. Äiti tarrasi häntä kädestä ja käski syömään loppuun. Pikkuinen alkoi sotkea. Äiti tempaisi lautasen pois toisella kädellään ja kipakan tukkapöllyn toisella. Loppuaika syötiin katseet alhaalla. Veli nytkähteli äänettömästi tuolissaan.

Pikkuisen sallittiin avata kuusen alle sysätyt lahjat. Lahjapaperit olivat kostuneet tahmeiksi kuusen pihkaisten pisaroiden putoiltua. Pikkuinen repi kiihkeästi paketit auki ja viiletti uusine leluineen lattioilla. Äiti näytti nukahtaneen ryhtinsä menettäneenä nojatuoliin. Illan mittaan pikkuinen sai raivokohtauksen, talossa huudettiin ja pikkuinen ryntäsi ovet paukkuen ulos pakkaseen.

"Onhan tuo ennenkin..." äiti mutisi ja koetti selkäänsä. "Se voi paleltua sinne", sisko sanoi ja katsottiin jouluillan perhe-elokuvaa.

Ulkona pikkuinen istui isän petollisia jäitä varten esiin nostamaan potkukelkkaan, jonka jalakset olivat uponneet sulaan loskaan ja jäätyneet kiinni. Pihan kurat olivat raskaan ruumisauton renkaiden jäljiltä jäätyneet kupruille.

Pikkuista kohdeltiin väärin. Pikkuinen pusersi käsiä ympärilleen, kaulus märkänä ja niiskuttaen. Hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. Ei ikinä, ikinä menisi takaisin... Ei mitään ikävää. - Maahan ei voinut tehdä lumiukkoja eikä lumienkeleitä. Pikkuinen nousi kelkasta ja kävi makuulleen. Ehkä hän ei tarvitsisi lunta. Ehkä hän voisi maata tässä ja olla aamulla muuttunut enkeliksi.

* * *

Kinkku lojui vielä koskemattomana rasvaisessa liemessään. Äiti oli kuullut siskon lopettaneen työnsä. Talossa haukuttiin ja huudettiin. Television jaaritus ja joululaulujen hermoja kirskuva helkytys räikeiden koristevalojen kimarassa kasvoivat riidan kanssa pauhinaksi, jolla ei nähnyt rajaa eikä sisältöä eikä merkitystä. Yllättäen sähköt katkesivat ja tuli pimeää.

Ulkona pikkuinen nousi maasta ja istui jälleen punaiseen potkukelkkaan, sillä hän ei halunnut maata renkaan ryystämän harjanteen päällä.

Perhe sisällä hapuili pimeässä. Sisko sytytti kynttilän. Se ei ollut tuoksukynttilöitä, se oli hajuton.

Äiti ja veli katsoivat toisiaan kynttilänliekin yli. Toinen näki silmien alla kimaltelevat vaot kynttilän hennossa punervassa valossa. Veli katsoi äitinsä mustia, liekin heijastavia silmiä ja tunsi itsensä kovin, kovin väsyneeksi. "Äiti, minua itkettää."

Jokin kovettunut tuntui valahtaneen pois äidistäkin. Sanattomana hän ojensi veitsien, raskaiden kahvojen ja tiskiaineiden kuluttamat kätensä ja syleili poikaansa.

* * *

Pihalla pikkuinen tunsi kevyen hipaisun nenänpäällään. Hänen yhteen liimautuneet silmäripsensä ja rohtuneet huulensa aukenivat kun hän kohotti katseensa ylös. Joulun ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuivat äänettömästi, pehmeästi. Lumi suli hänen hehkuville otsalleen ja poskilleen, ja hän maistoi suussaan suolaisten kyyneleidensä maun. Lumi satoi hänen silmiensä pinnalle, mutta hän jäi katselemaan lumoutuneena niiden kepeää, rauhaisaa leikkiä ilmassa.



Hyvien ihmisten joulua, rakkaani.
Toivo elää.

Talvimaassa

Lupasin itselleni, että jos bloggaan kotoa, liitän mukaan lähiaikoina piirretyn piirrustuksen - mutta en ole nyt kotona, vaan kirjastossa, joten annettakoon tämä kerta anteeksi. Tenteissä on tullut piirrettyä niin keskittyneenä, että huomaan taidon yhä säilyneen. Opiskeluni viimeisellä viikolla Jyväskylässä, ennen vetäytymistä joulurauhaan tänne itäisiin metsiin, ilmeni paljon ristiriitoja; Huomasin miten omapäinen olen, ja miten lukeminen tekee hyvää. Luin sosiologian tenttiin varman pitkäjänteisimmin kuin mitä olen koko syksynä mitään lukenut, ja vanha "elämismaailmani" koki pienen herätyksen. Vielä joitakin vuosia sitten elin etupäässä mielikuvitukseni välityksellä (lukemalla, piirtämällä, leikkimällä, tarinoimalla). Sittemmin periaatteissani on vahvistunut sosiaaliselle elämälle "antautuminen".

Lukiessani mielessäni takoi aluksi kiire, joka esti eläytymästä tekstiin. Kun tajusin, etten kuitenkaan ennätä kahlata kaikkia tenttikirjojani läpi, kykenin ajoittain lukemaan *välinpitämättömästi* ja paradoksaalisesti kiinnostumaan lukemastani syvemmin, kiinnittämään sen omiin kokemuksiin, tekemään tilaa itselleni tekstiin. Lukemisen aktivoiva voima näkyi päähäni pilkahtavissa muistoissa ja ideoissa. Sain mm. halun toteuttaa pienimuotoinen performanssi, jossa pukeutuisin liikemiehen siistiin pukuun ja kravattiin ja kävisin polvilleni kerjäämään kauppahumun keskelle (muistin tyynesti polvilleen laskeutuneen miehen, joka oli järkyttänyt minua senkin vuoksi että huomasin hänet vasta metrin päästä ohitettuani).

Jyväskylässä taivaan kauneus lumosi minut, aina kun katsoin ylös tekstistäni. Halusin kehoittaa teitä katsomaan taivaalle. Kuu on miltei täysi - soon it'll be the time of lunatics. Ja näet kuun kalvakat kasvot päivälläkin.

Jahas, enpä muuta kirjoitakaan. Elämä kutsuu!

Valo yössä

Kuvasta: Olen koko aamun kiroillut filmikohtauksen kuvakäsikirjoituksen skannauksen kanssa, mutta mukaan livahti pieni eläinkin.

Olen viime aikoina pitänyt David Bowien Motel -kappaleesta - lopussa jännitys hallitusti "räjähtää" - sekä kolmikosta Sweet thing-Candidate-Sweet Thing (reprise). Ne raastavat sopivan hellästi sisinpääni. Ne käsittelevät ei ainoastaan läheisyyden kaipuuta, vaan myös sen määrätietoista hakemista kaaoksesta huolimatta. Haluaisin lisäksi kuunnella The Mars Voltaa.


Eräänä aamuna kaartaessani Jyväsjärveä kiertävälle kevyen liikenteen väylälle heitin katseeni jälleen järven yli, ja Rantaväylällä vastarannalla kulki ainoastaan ambulanssi. Muuten sillä hetkellä tiet olivat vapaat muista autoista. Ajattelin "Näin kuuluisi olla".

Puhun itselleni. Rauhoittavia, hiljaisuudesta kumpuavia lauseita. Useimmiten en ajattele sanallisesti, mutta kirjoittaessani lauseet tiivistyvät kuin kosteus pisaroiksi metallipinnalle. Kun puhun itselleni, kuulen äänen, joka on enemmän minun kuin äänihuulilla muodostamani. Siihen yhdistyvät kaikki äänensävyt, joilla minua on puhuteltu (käsittäen läheiset, tuttavat ja mm. kulttuurin normistot), ja perimmiltään siinä soi ydinminuuteni vakaa, varma ja hiljaisen toteava ääni (englannin sana 'murmur' osuu lähemmäs kuin suomen staattisempi 'mutina'). Kuulostaisiko liian rajatietoa lähenevältä tai metafyysiseltä haihattelulta, jos sanoisin, että mielessäni soivat paitsi menneisyyden, myös tulevaisuuden äänet? Tarkoitan sillä niitä aavistuksia, joita koen läheisteni kautta. Tietyillä episodeilla, sykleillä ja teemoilla on taipumus toistua ihmisten, ja varsinkin samanlaisten ihmisten elämässä. Eilen illalla kotiin palatessa päiväni ajatukset tiivistyivät jälleen ulkoa haettuihin ääniin, jotka olivat eläneet kokemusmaailmaani seuraten. Mm. seuraavat säkeet panin merkille:

And I love my sister
Who knows how I've missed her

Ja lisää White Stripesin sanoituksista poiketen:

Sometimes I've been jealous,
well I must be home again
I'm lonely but I ain't that lonely yet

Lyriikan vahvoihin ja monille käsittämättömiin puoliin kuuluu moniselitteisyys: Lyhyisiin ja yksinkertaisiin säkeisiin kykenee sijoittamaan kokemusten tilkkutäkin, joka saa merkitysyhteytensä ihmisestä riippuen.

Pyöräillessäni Jyväsjärven yli ihailin mosaiikkimaista jäätä, joka heijasti keinovaloa säkenöiden. Ja kaikki puheet, että saamme mustan joulun, kaamosmasennuksen oireet, yhteisesti ohuiksi jauhetut valituksenaiheet (sellainen vuorovaikutus pahimmillaan urautuu ja menettää herkkyytensä) pyyhkiytyvät mieleni pinnalta. Aamu koittaa pitkästä yöstä huolimatta, auringon valo pöllyttää taivaan pehmeänsinisiä ja vaaleanpunaisia hahtuvia, ja maahan ilmestyy ohuen ohut valaiseva kuura, vaikka ilma on kuivaa.

Tämä on valon aikaa, veljeni ja sisareni.

* * *

Siivouksen suloista ja päivänäyistä

Siivoaminen... on taistelua kaaosta vastaan.

Laiskottelu on sen myöntämistä, että joskus järjestys voi olla armottomuutta.

Kengät lattialla ovat puhtaat, kengät pöydällä ovat likaiset.

Kaikkea ei voi tehdä puhtaaksi, sillä puhtaudella ei ole vain yhtä kategoriaa - Jos kaikkia elämän alueita määrittää aina yhden periaatteen mukaan, muuttuu maailma fasistisen mustavalkoiseksi. Roduilla ei ole puhtautta.

Ota kuvankäsittelyohjelma ja lisää kontrastia, ja kuva saattaa saada lisää tehoa, piirtyä tajuntaasi voimakkaampana. Vie kontrastit yli, ja et enää tunnista kasvoja kuvasta.

Katso lapsia. Eivät he piittaa vaatteidensa tai pöydän silkoisuudesta, he nauttivat elämästä, läiskyttävät kuraa ja koristavat paitansa taikinalla.

* * *

Näin tänään variksen, joka liisi kadun tasalla ja väisti auton kääntymällä ilmassa ja kaartamalla itsensä juuri tarpeeksi nousuun. - Ihmistä hätkähdyttävä teko - kuinka kuolema oli lähellä, mutta väistetty liikkeellä, joka minulle on mahdoton.

Näin kadulla ihmisen, joka pidätteli itkua. Näköaistimus välähti mieleeni, muodosti merkityksen, ja minun tuli huoli. Mutta olin jo ennättänyt polkea hänen ohitseen. Vaade pysähtyä kaikui mielessäni ja jatkoin eteenpäin, ihmetellen tuota elämää joka oli minua koskettanut hetken. I could have lent my hand...

Monta kertaa silmäni kiinnittyivät vastaantulijaan. Auringon valo tässä maassa on kaunis, se valaisee ihon kuprutkin. Kun ihmiset liikkuvat valossa, he liikkuvat kokonaisina. Katulamppujen valossa näet toimivan vain sen puolen, joka ei ole varjoa, ja kasvot lipuvat kalpeina yössä takkien liepeiden sulautuessa mustaan maansyrjään.

* * *
Pilkut tässä tekstissä ovat ajoittain väärin asetellut, mutta kolkko järjestys vie viestiltäni osan sen puhkuvasta sävystä. Järjestyskin on humaania, ja minusta on kiva siivota maailmaa, jossa puhtaus on puoli ruokaa eikä lika ikuista.

"Voisit kuluttaa elämäsi."

Toteutin ekskun keskustan ihmisvilinään. Monenmonta esinettä nostin käteeni ja mietin, märehdin ja murehdin - useimmat laskin takaisin. Silmäni haravoivat kyllästymiseen asti hyllymetrejä ja ihmisiä. Monet näyttivät kivistä naamaa, ulkona näin hymyileviä äitejä; itse tiedän näyttäneeni loppupäivästä jokseenkin haikealta.

Kävellessäni päämäärättömästi kuin nykyajan nomadi, tietämättä löytäisinkö mitään, silti hakien jotain itselleni, jotain rakkailleni, pitkään puhumatta ja pitkään arvioiden, aina vain arvioiden, mieleni usvista tiivistyi viileitä kysymyksiä.

Mitä teen täällä? Mitä me tavaroista saamme tai etsimme? Mitä tarkoitusta varten?

Prismaan päädyttyäni sain kassajonossa kymmenisen minuuttia lepuuttaa silmiäni edelläni asioivien perheenäitien lahjavuoressa, joka hiljalleen mureni kassaneidin käsien hellässä huomassa ja päätyi muovikassijonoksi. Ne lipuivat ulos ja pakkautuivat autoon. Ostin tarjouksessa olevia silakkafileitä ja pinsetit. (Löysin ne sittenkin, kysyttyäni. Missäs muualla kuin kauneudenhoitokrääsän kupeessa ne olisivatkaan olleet - ja toisaalta, mihin aion niitä itse käyttää?)

Luulen, että yritin kompensoida eilistä ihmistarvettani keskittymällä johonkin helppoon ja materiaaliseen - mutta teen asioista vaikeita, sellainen on mieleni. Pienet puuhani ovat hyvin merkityksellisiä (lahjanhankinnassa minulle siis riittää se, että lataan paljon merkitystä johonkin simppeliin asiaan). Ihmisten kanssa tuntee elävänsä - ja eläminen, outoa kyllä, on helpompaa kuin elämisen pohtiminen.

Popsin vuohenjuustoa, joka kummastuttaa minua rakenteellaan - siinä on jonkinlaisia kiteitä. Kohta teen lanttulaatikkoa. Huomaan juurtumisentarpeeni ilmenevän mm. ihanteelliseen perinteellisyyteen, ekologisiin mielikuviin, jopa pastoraalitunnelmiin etsiytymisessäni. Voi, rakas lukija, suo anteeksi jos hämmennän sinua toisinaan pitkillä sanoilla. Toivon myös etteivät ajoittaiset itseinhoiset ja ylikriittiset puheenvuoroni pelästytä sinua. (Unohdan jatkuvasti, että blogiani saattavat lukea muutkin kuin ihmiset, joiden kanssa tunnemme lähikotaisin [sic!]. Tuntemisessa on tärkeeä historiallinen ulottuvuus, tapa muuttua.)

Tosiaan, kirjat eivät näin joulun alla tarjoakaan minulle tyydytystä. Mieltäni harmittaa se, että voisin olla rakkaiden olentojen seurassa. En tiennytkään olevani näin sosiaalinen ihminen.

Kuuntelen läheisiäni verkon välityksellä, mutta oikeasti haluan puhua heidän kanssaan kasvokkain. Tajuan tekeväni virheen, jos jätän ystäväni sellaisen syyn takia, joka voisi odottaa - Vaikka miten yritän tehdä muuta, saan jotain aikaan vain muiden kanssa. (Ensi vuoden puolella olisi tarkoitus aloittaa mm. lukupiiriä.) Tahdon kuluttaa elämäni viisaasti, jakamalla sitä tarvitseville.

Innostun tekemään ruokaa, kun olisi opiskeltava. Minun... on saatava... toteuttaa itseäni! Nähdä työni jäljet! Nautin siitä. Lanttulaatikosta tuli hyvää.

Questions of belief

I must be a very little person. One gains insight to the life the hard way, making mistakes, and in the process of reforming one cannot help wondering the value of oneself.

When one realizes the human capacity to do right and to do wrong one would want to back away from the world.

When one hears the echo of the harsh words of the judge, one dreams of being far away.

One feels tied to the past. The meanings which were never certain, the meanings so important once all come back and one cannot set apart from them. Why did I value the phrase "In my days of infinite boredom I found god", the words which had come to me during the long pointless summer. I cut letters out of thin paper and lifted them on my wall. Nobody understood them, allthough they all stood under them. What I meant is that a person can decide only over oneself and be the god of oneself - if this person is given enough time and space. Boredom, sweet boredom turns days and nights into life's worship. The mysteries of a godlike humanity slowly make themself noticed.

But one realizes that by using personal explanations there are countless of ways one can make the other one mistake. Do I have to be precise? We've all had moments when we talk with terms borrowed from someone else, referring to the discussion we had the previous time. We've all had times when we are not present.

One is able to imagine the difficulties of thravelling through time and space, but what about travelling through the boundaries of knowing?

When I find myself in the midst of agony all I have to do is to prove myself that I am capable to love, for love is understanding. Why did you tell me, my friends, that one cannot understand every single human being? You gave me an absolution. Still my mind struggles in search of ultimate answers.

When a mind does not *know* itself, it is flawed. When a mind is flawed, the man is flawed. When a man is flawed, that which he touches is flawed. It is said that what a flawed man sees, his hands make broken. - Dak'kon, from the game Planescape: Torment

Riistämätön kauneus

Ihmisen mieli...

















Pyöräilin aamulla jälleen yli sulan maan, hiekanjyväset ratisivat rokonarpisella asfaltilla, järven pinta lepäsi sulavia jään jäänteitä kannatellen. Taivaan hienonhienot sinisen ja purppuran sävyt, metsän kuivahtanut, lumen kourien ja sateen rummutuksen jäljiltä lakoontunut kasvusto, herkkäpintaiset puunrungot siinsivät aistitajuntaani.

Maisema ja muistot väistyneestä talvesta jäsentyivät mielessäni analogiseksi, elämänkulkua vastaavaksi olosuhteiden muutokseksi. Vastahan se oli kääriytynyt valkeaan, kaunistunut, kylmentynyt, välillä kovettunut jääksi ja välillä pehmentynyt lumimattoihin - olinhan tuntenut sen muutokset liikkuessani. Sade oli imenyt talven peitteen, ja nyt maisema oli hiljalleen heräillyt, noussut riistettynä mutta kevyempänä näkyviin. Ilma oli ollut märkää täynnä, valunut ja huuhtonut maiseman - mutta aamulla kosteus ja tyyneys vallitsivat.

On aikoja - ja on ihmisiä - jotka raiskaavat henkisesti, pahouinpitelevät ruumiillisesti. On ihmisiä, jotka satuttavat itseään. Saatat kysyä: "Miksi?" Tällaisina aamuina pyydän hetkeksi vaimentamaan mieleesi loikkaavat syytökset järjettömyydestä, hiljenemään ja katselemaan turmeltua kauneutta, joka kuitenkin säilyttää ylpeytensä. Kun puhtaus ja virheettömyys riistetään, näkyviin jää kauneus, joka on epätäydellistä - ja aitoa.

On aikoja, jolloin olen rasittanut kehoani liikaa. Mutta ihminen voi toteuttaa katharsiksen, "säälin ja pelon kautta puhdistumisen", helpotuksen, muutenkin kuin taiteen ja mielikuvituksen kautta.

Kerran oksensin yhden yön ajan, mutta unen ja valveen sulautuessa surrealistiseksi aaltoiluksi tunsin lähistöllä ihmisiä, jotka välittävät minusta. Aamulla silmäni verisuonten seinämät olivat antaneet periksi, ja veri oli vuotanut lasiaiselle, ympäröiden väsyneet silmäteräni. Olin voipunut, mutta voin paremmin - ja oli aamu.

Joskus terästäydyn: Kiristävät vaatteet, tietoisena arvioivista katseista esiintyminen muuttavat roolia ja tietää pitelevänsä tilannetta varassaan kuin jännitettyä jousta. Joskus taistelen unta vastaan. Nukuin monta yötä liian vähän ja eilen pakotin mieleni vielä töihin, kun siellä jo sammuteltiin valoja ja kuurattiin lattioita. Nyt syvän unen jälkeen mieleni on levollinen. Olen jotenkin tietoisempi kehoni rajoista, ihoni sävystä, siedän pettymyksiä - oikeammin ne eivät satuta minua.

Nainen on vahva astia. En tiedä, miten mies tavoittaa tai ymmärtää itsekidutuksen. Miehenkin voi raiskata. Onkohan tyyni, itsensä eristävä kestäminen naiselle helpompaa? Synnyttäjän on kyettävä kestämään paino, raskaus, kireys ja helpotus epäröimättä. Toisinaan ihmiset osoittavat hämmästyttävää mielentyyneyttä tilanteissa, joissa heidän luulisi sekoavan tai menettävän toivonsa, esimerkkinä logoterapian kehittäjä Viktor Frankl.

Tämä teksti lienee sellainen, ettei se jäsenny mielekkäästi kertalukemalla. Tämän syksyn aikana olen alkanut hyväksyä runoja ja novelleja enemmän vailla ennakko-odotuksia - ristiriitaisesti samaan aikaan lukuisiin analysointikeinoihin tutustuen. Ei elämäkään ole vain kronologinen tai kausaalinen, ei elämä ole vain lanka tai kaari - meillä on muistoja ja meillä on unelmia, joita ei ole paikalleen niitattu. Joskus tuntuu, että maailma lahjoittaa minulle ymmärrystä, hymyillen, surren ja rakastaen.

Yöllisiä jorinoita

Pakerran Sosiologian erikoisaloja -yksikköluentosarjan päiväkirjaa, ja kun olen vaarassa horjahtaa musisoijat kuten Jacques Brel rientävät avukseni. Olin välinpitämätön Amsterdam-kappaleen suhteen kun kuulin sitä vain myöhempien yrittäjien versioimana. Nyt nautin kappeleen mukaansa sieppaavasta vedosta - Brel esittää sen kuin tuntisi merimiesten muistot ja pettymyksen.

Kävin tänne tullessani miellyttävän keskustelun junassa. Matka halki lumeen kääriytyneiden maiden henkevän ihmisen vierellä palkitsee sydämellisesti. Hankin sydämensivistystä, vaikka kalvomonisteet jäisivätkin taas kertaalleen lukematta. Muistan aikoinaan, miten liikaa yksikseni juhlapuhetta pyöriteltyäni olin aikeissa vesittää naiiveimmat, rehellisimmät ja parhaat ajatukseni. Onneksi sain kärkevää palautetta - ihanteeni ei ole käyttäytyä nokkelasti ja teilata käsityksiä, jotka eivät maailmaani sovi. Mitä olisinkaan, jos puhuisin sydämensivistyksestä ja halveksisin lähimmäisiäni ja heidän tekojaan - mukaan lukien itseni? Eräät kokemukset ja ehkä vahingossa omaksutut periaatteet ovat /ovat olleet kuin hienoja vaaseja, jotka pudotessaan särkyvät sielussa pieniksi sirpaleiksi. Puheellani ei vielä tässä vaiheessa ole referenssiä, mutta olen aika varma, että se tulisi vastaan jos jatkaisin metaforista pyörittelyäni tarpeeksi kauan. En käsitä, mikä saa ihmiset sietämään moista. Kärsivällisyys - Jälleen eräs syy luottaa tuttuihin ja tuntemattomiin.

Tähän aikaan yöstä sanojen merkitykset alkavat tuntua erityisen kiinnostavilta ja "kärsiminen" mukavalta. Olen viime aikoina jankuttanut, että inhoan psykoanalyyttisiä tulkintoja - lähinnä sävähdän yksioikoisia ja laiskoja tulkintoja, jotka supistavat (käsitteellisen) idin toiminnan kapeaan kategoriaan - tiedätte kyllä, mitä osaa ukko Freudin puheista tarkoitan. Ah, viktoriaaninen pidättyväisyys, ah.

Mutta oikeasti psykoanalyyttinen lähestyminen on hauskaa. Sen voi ottaa pelinä, käsitepelinä. Se on hyvä teoria leikkimiseen. Freud määritti positiivisen energiamme lähteeksi viettivoiman, libidon - mutta häntä ihmetytti, mikä saa ihmiset tuhoamaan, jopa itseään; Avuksi käsiteoppositio, thanatos eli kuolemanvietti. En pidä vastakohdista - ristiriidoista pidän. Silloin kun olen kehittynyt piirtäjänä minun on täytynyt vaivata mieltäni. Silloin kun on pohdittavaa, on tehtävää. Taikinankin vaivaaminen on sitä hauskempaa, mitä innokkaammin siihen käy käsiksi.

Ero on pieni kuolema, ja välinpitämättömyys niin suuri, ettei sillä ole painoa.

-- Maisemaa vaihtaessani pieni sisäinen kulttuurintutkijani hämmästelee esiin putkahtelevia eroja. Tämähän on minulle uudenlainen tilanne; kestänyt tosin koko syksy huomata, sama aika kuin kotoutumisessa ja suunnan valinnassa (välttelen nyt tarkoituksella motivaatio- ja orientaatio-sanoja). Hirvipeijaisväki oli oudon leppoisaa, maanläheistä. Ympäristösosiologiaa tässä pyöriteltyäni huomaan aika radikaalejakin eroja mm. luontosuhteessa, jota sinällään on helppo lähteä erittelemään. Suhtautuisinko luontoon enemmän virkistyksen suojana ja vähemmän ihmeenä (en tiedä kumman juuret ovat kummassa, minun luonnossa vai luonnon minussa...), jos olisin varttunut kaupungissa? Kuvataidediplomin yhteydessä koin epäonnistumisen, kun luonto oikeastaan hajosi, välineellistyi käsissäni. En kyennyt kuvaamaan sitä sellaisenaan. Ensinnäkään luonto ei ole jokin maailmasta irrotettava objekti. Toiseksi totesin, että pohjimmiltani olen kulttuuriolio, luonto "sellaisenaan" oli kokemukseni ja tulkintani. Onkohan kaupunki tehnyt minusta enemmän "ihmisolion"? (Älä nyt naura! tarkoitan sitä henkilötietoisuuden pyyhkiytymistä, jonka maisemaan syventyminen minussa aiheuttaa.) Muutosta ja sosiaalistumista on eri juttu havainnoida perheenjäsenissä kuin itsessään. Ajatella, jos olen vuoden vaihdossa. Saatan jopa luoda osittain erillisen kulttuurisen tilani olematta silti väliinputoaja. Mitä on tietoisuus ilman kontrasteja? (Huom. suosin vastakohtia vain ajattelun apuvälineinä, ei reaalisina. Pian joku kuitenkin kritisoi päähänpinttymääni ja myönnän erehtyneeni. No, sitä odotellessa: vähemmän oppositioita, enemmän syklisyyttä.)

Mukavia nämä yöt, kun aikaa ei havainnoi tavalliseen tapaan, tietää olevansa auttamattomasti väärään aikaan hereillä. Kone tosin kaatuilee ja muistuttaa inhimillisistä tarpeista. Pian hoippuroin pilkkopimeässä ja nautin elämän arvaamattomuudesta, lyöden varpaitani satunnaisiin näkymättömiin objekteihin. Oppimispäiväkirjan tilanne näyttää huolestuttavalta, mutta kerranhan sitä vain eletään ja jos kuulen ääneni näin selkeästi päässäni, mikäpä tässä on tarinoidessa. Pilkkopimeä ei muuten ole säkkipimeää- siellähän näkee matkan varrella olevien puiden kylkiin isketyt merkit - kielitaiturit, pilkat vai pilkkeet? Nautin kulttuurimme kerrostumista; nautin tuosta äsköisestä ilmaisusta, varsinkin koska sekoitin aikoinaan antropologin ja arkeologin. Voi luoja, olen kyllä altis epikurolaisen perinteen seuraaja.