Ihmisen mieli...
Pyöräilin aamulla jälleen yli sulan maan, hiekanjyväset ratisivat rokonarpisella asfaltilla, järven pinta lepäsi sulavia jään jäänteitä kannatellen. Taivaan hienonhienot sinisen ja purppuran sävyt, metsän kuivahtanut, lumen kourien ja sateen rummutuksen jäljiltä lakoontunut kasvusto, herkkäpintaiset puunrungot siinsivät aistitajuntaani.
Maisema ja muistot väistyneestä talvesta jäsentyivät mielessäni analogiseksi, elämänkulkua vastaavaksi olosuhteiden muutokseksi. Vastahan se oli kääriytynyt valkeaan, kaunistunut, kylmentynyt, välillä kovettunut jääksi ja välillä pehmentynyt lumimattoihin - olinhan tuntenut sen muutokset liikkuessani. Sade oli imenyt talven peitteen, ja nyt maisema oli hiljalleen heräillyt, noussut riistettynä mutta kevyempänä näkyviin. Ilma oli ollut märkää täynnä, valunut ja huuhtonut maiseman - mutta aamulla kosteus ja tyyneys vallitsivat.
On aikoja - ja on ihmisiä - jotka raiskaavat henkisesti, pahouinpitelevät ruumiillisesti. On ihmisiä, jotka satuttavat itseään. Saatat kysyä: "Miksi?" Tällaisina aamuina pyydän hetkeksi vaimentamaan mieleesi loikkaavat syytökset järjettömyydestä, hiljenemään ja katselemaan turmeltua kauneutta, joka kuitenkin säilyttää ylpeytensä. Kun puhtaus ja virheettömyys riistetään, näkyviin jää kauneus, joka on epätäydellistä - ja aitoa.
On aikoja, jolloin olen rasittanut kehoani liikaa. Mutta ihminen voi toteuttaa katharsiksen, "säälin ja pelon kautta puhdistumisen", helpotuksen, muutenkin kuin taiteen ja mielikuvituksen kautta.
Kerran oksensin yhden yön ajan, mutta unen ja valveen sulautuessa surrealistiseksi aaltoiluksi tunsin lähistöllä ihmisiä, jotka välittävät minusta. Aamulla silmäni verisuonten seinämät olivat antaneet periksi, ja veri oli vuotanut lasiaiselle, ympäröiden väsyneet silmäteräni. Olin voipunut, mutta voin paremmin - ja oli aamu.
Joskus terästäydyn: Kiristävät vaatteet, tietoisena arvioivista katseista esiintyminen muuttavat roolia ja tietää pitelevänsä tilannetta varassaan kuin jännitettyä jousta. Joskus taistelen unta vastaan. Nukuin monta yötä liian vähän ja eilen pakotin mieleni vielä töihin, kun siellä jo sammuteltiin valoja ja kuurattiin lattioita. Nyt syvän unen jälkeen mieleni on levollinen. Olen jotenkin tietoisempi kehoni rajoista, ihoni sävystä, siedän pettymyksiä - oikeammin ne eivät satuta minua.
Nainen on vahva astia. En tiedä, miten mies tavoittaa tai ymmärtää itsekidutuksen. Miehenkin voi raiskata. Onkohan tyyni, itsensä eristävä kestäminen naiselle helpompaa? Synnyttäjän on kyettävä kestämään paino, raskaus, kireys ja helpotus epäröimättä. Toisinaan ihmiset osoittavat hämmästyttävää mielentyyneyttä tilanteissa, joissa heidän luulisi sekoavan tai menettävän toivonsa, esimerkkinä logoterapian kehittäjä Viktor Frankl.
Tämä teksti lienee sellainen, ettei se jäsenny mielekkäästi kertalukemalla. Tämän syksyn aikana olen alkanut hyväksyä runoja ja novelleja enemmän vailla ennakko-odotuksia - ristiriitaisesti samaan aikaan lukuisiin analysointikeinoihin tutustuen. Ei elämäkään ole vain kronologinen tai kausaalinen, ei elämä ole vain lanka tai kaari - meillä on muistoja ja meillä on unelmia, joita ei ole paikalleen niitattu. Joskus tuntuu, että maailma lahjoittaa minulle ymmärrystä, hymyillen, surren ja rakastaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti