Olen luvannut jo pitkään käsitellä tätä aihetta. Valitsemme rooleja, elämää selkeyttäviä luokituksia ja malleja, ja joskus ne lankeavat meille kuin itsestään. Toiset roolit ovat pieniä ja hetkittäisiä, kuten oven avaajan ja sisään astujan tai puhujan ja kuuntelijan (tosin nekin voi mieltää laajasti), toiset määräävät osaa elämästämme, esimerkkeinä myyjä ja asiakas, seremoniamestari, opettaja, äiti. Kuten näkyy, roolit ovat toisiaan tasapainottavia ja täydentäviä - ja juuri siksi tarpeellisia. Tässä yhteydessä tulee mieleen kungfutselaisuuden viisi (valta)suhdetta, jotka Kungfutse varmaankin tarkoitti helpottamaan kanssakäymistä ja opettamaan ihmisten kunnioittamista. Jotkut roolit ovat niin kattavia, että tuntuvat määräävän koko elämää, jokaista tekoa ja ajatuksia. Eräät vanhemmat kasvattavat lapsikatrasta vuosikymmeniä, ja eläkeikään päästyään löytävät itsestään aivan uudenlaisia puolia. Rooli ei ole ikuinen, mutta entä jos ympäristö vaatii sitä alituiseen?
Pioneerin rooli on yksi vaativimmista. Tarkoitan pioneerilla niitä edelläkävijöitä, tutkijoita, hulluja neroja ja arkisia puurtajia, jotka ensimmäisinä menevät sinne minne muut eivät tahdo, uskalla tai ylipäätään näe mitään hyötyä tunkeutua - mutta heidän tekonsa ovat yleiseksi hyväksi, heidän kartoittamansa alue vallataan (pian tuntuu kuin se olisi aina ollut kesytetty) ja heitä saatetaan jälkeenpäin jopa kiittää. Ajattelen ennen kaikkea pioneereja, jotka saavat kohdata nyreyttä, vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä. Pioneeri on radikaali: Usein hän pyrkii uusille vesille, mutta vielä useammin parantamaan tilanteen, jonka huonoa kuntoa ei yleisesti nähdä. Koska pioneerilla itsellään on oltava suuri varmuus tehtävänsä tärkeydestä huolimatta ympäristön vastustuksesta, rooli on paradoksaalisesti pakottava ja välttämätön. Ympäristön on siis esittettävä pioneerille vaatimus - haaste - samalla kun se osittain käy vastahankaan. Erityisen ristiriitainen ja rasittava tilanne, eikö?
Tunnet hänet lähipiiristäsi: Hän toitottaa (tai kuiskailee) uusia ajatuksia, omaksuu outoja tapoja, kokeilee ja puuhaa osan aikaansa jonkin vaikeaselkoisen kimpussa - ja kun ymmärrät, mitä hienoa hän on koko ajan yrittänyt sinulle tolkuttaa, hän on jo muualla. Tai hän kohtaa vaikeuksia hammasta purren, puurtaa parantaakseen myös sinun elämääsi - ja tajuat sen vasta vuosien päästä.
Ihailemme pioneereja heidän sisäisen varmuutensa ja sinnikkyytensä vuoksi. Me, ketkä me? Tietenkin täydentävä osapuoli, jäljessä puuskuttavat perässähiihtäjät. Useimmiten saamme kerätä hedelmät puista, jotka joku muu on istuttanut, ihailla maalausta, jonka toinen on taiteillut ja kulkea tietä, joka on pioneerien hiellä päällystetty sukupolvia aiemmin. Perässähiihtäjälle jäävät helpot teot - mutta helppous ei ihmiselle riitä.
Jos pioneerin osaan liittyy traagisuutta, on perässähiihtäjäkin sidottu latuunsa. Hän luulee, etteivät voimat riitä umpihankeen, edes pieneen pyrähdykseen pioneerin kintereiltä johtoon. (Aaro Hellaakosken sanoin: Tietä käyden tien on vanki - vapaa on vain umpihanki.)
Perässähiihtäjä ajaa pioneeria takaa. Pioneeri tietää, että eräänä päivänä sieltä ollaan tulossa, joten väylä on vedettävä mahdollisimman suoraan ja huolella. Perässähiihtäjä tyytyy yleensä kulkemaan hissukseen, mutta yrittää toisinaan tavoittaa toverinsa. Mitä kauempana ja vastakohtaisempia roolit ovat, sitä surullisempi on molempien osa. Epäilyksen hetkinä pioneeri pysähtyy, katselee halki hämärtyvän, lumisen metsän ja varovasti huhuilee, josko joku sittenkin olisi ladulla jäljessä. Jos edelläkävijä saa vastauksen - jos takaa koitetaan sittenkin hikoillen ja puhkuen saada pioneeri kiinni - hänellä on taas voimia jatkaa. Jos metsä jää hiljaiseksi, saattaa hän jäädä pohtimaan, kannattaisiko palata kodin syliin.
Aika ja tila ovat julmia realiteetteja, jotka usein kammitsoivat tietyt ihmiset tiettyihin rooleihin - mutta ajat muuttuvat ja tilan voi ylittää. Kukaan ei jaksa kiveen kirjoitettuja rooleja.
Minulle on kärrätty hyvinvoinnin edellytyksiä itsestäänselvyyksinä (terveydenhoitoa, huolenpitoa, lämpöä, valoa ja ravintoa, koulutusta, virikkeitä, matkoja ja elämyksiä). Olen jättänyt monta erehdystä tekemättä, koska minulla oli pioneereja tasoittamassa vaikeuksia, taluttamassa ansojen ohi ja nostamassa kuilujen yli. Jossain vaiheessa sitä tajuaa itsessään ominaisuuden, jota oma-aloitteisuudeksi kutsutaan, ja pyrkii tarjoamaan saamaansa rakkautta ja tyytyväisyyttä ympärilleen. Silloin huomaa, ettei aina ole helppoa se, mikä itsestään siunaantuu. Huomaa myös, mikä maailmassa on väärin, sulotonta ja tökeröä. Huomaa tarvitsevansa kylmää harkintaa, viileää ja leppeää kuin lähteen vesi.
Pioneeri ei koskaan lähde retkelleen vailla varusteita ja suunnitelmia. Yritän pitää pääni kylmänä ja jalat lämpöisinä. Kiitän oman joukkoni pioneereja, jotka raivasivat reittiä maailmojen äärelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti