Otsikon lainaus peräisin tietokonepelistä Grim Fandango. Upeaa meksikolaisella kuolleiden mytologialla ja film noirilla leikittelyä. Kyseinen genre kiehtoo tällä hetkellä, tarkoitus on saada käsiin myös Blacksad-sarjakuva.
Valitettavasti ajatteluni etenee liikkuessani. Eihän siinä ole mitään valitettavaa! Ei tietenkään, mutta paikallaan se ei onnistu.
Pöydälläni odottaa pino sosiologian kirjoja. Hämmentävää kyllä, en ole viikkokausiin kyennyt lukemaan niin keskittyneenä teoreettista tekstiä kuin tänään kävellessäni Rantaraittia myöten yliopiston kirjastolle palauttamaan Veikko Helanderin kolmatta sektoria tutkivaa kirjaa. Sängyssä alkaa unettaa, istuallani en osaa lukea, varsinkaan jos ympärillä on hiljaista (hälinässä ennen luentojen alkua olen onnistunut keskittymään). Tietokoneella hyppelen paikan jos toisenkin välillä, tai sitten dokumentoin kokemuksiani jälkeenpäin.
Yöllä lenkillä kirjoitin mieleeni sadun pienestä ketusta, ja liikkuessani minulla on aikaa eheyttää elämäni taiteen keinoin. Täällä sisällä sähkövalossa, oven läimähdettyä kiinni suloisen tuulen ja taivaan tuhansien pisaroiden edestä - täällä kokemus ei ole enää Miksi piirrän niin harvoin nykyään? Mitäpä, jos kyyköttäisin taas tuntikausia saadakseni tuon hymynväreen juuri kohdalleen, tuon maanpinnan kupruilemaan, varjot pehmeämään... Luulenpa, että tarvitsen nyttemmin projekteja ja sosiaalista painetta - ennen vanhaan intohimot olivat vain minua varten.
Tänään oli kyllä kivaa. Tehtiin pitsaa. Hyväksyin lukemani tekstin (markkinoinnin), sallin sen tulla luokseni. (Lukiosta minua jäi kaihertamaan essee Hélène Cixous'n tekstistä "Sinä yönä teksti tuli hänen luokseen". En tainnut ihan hoksata asian ydintä.)
Konventioiden rikkominen kannattaa kyllä. Musiikkia voi kuunnella kyllästymiseen asti kuten lempivaatteet voi kuluttaa puhki (tai pyöräillä niin paljon etteivät housut pysy enää kasassa. Voi lähteä aamulla liikenteeseen oven sijaan ikkunasta, kirjoja voi lukea kävellessä.
Palatessani tuloksettomalta pyöräretkeltä (aioin kokoukseen, mutta ketään ei ollut paikalla, koska en muistanut kääntää kelloani kuin vasta myöhään illalla) mietin *viisaita*. Palauttaminen vain on vaikeaa. Luulen (sunnuntaipsykologina), että se johtuu minän prosesseista, jotka eivät tavoitteellisesti järjestä tietoa vaan enemmänkin punnitsevat kokemuksia.
Juuri ennen kuin pysähdyin, mietin teinipoikaa, jonka paita kantoi tekstiä "It's better to burn than fade away". Mietin "palavaa intoa", "polttavaa intohimoa" - onko niin, että täydellä liekillä eletty elämä kuluttaa nopeasti pois? Hangoittelen ajatusta vastaan. Taas vastakkaisuusharhoja! Joskus pökköä voi lisätä niin paljon, että liekki tukahtuu ja ilmoille pihahtelee vain häkää. Hiillokseen jää koko yöksi lämpöä, ja aamulla hyvin peitetystä hiilloksesta voi sytyttää uuden roihun. Tuli ei toimi binaarisen 0-1-logiikan mukaan kuten sähkövalo.
Tästä voisin jatkaa, mutta menen hätistelemään kämppikseni unosille, uskomatonta miten nuo nuoret jaksavat remuta. Ei mutta, ensin ihastelen - jälleen YouTuben avustuksella - toista tietokonepelirakkauttani, jonka levyt katosivat mystisesti jäljettömiin jo vuosia sitten. Planescape: Tormentin intro. Alussa Nameless One herää muistamatta mitään maailmasta, itsestään ja menneestä elämästään. Hiljalleen muistot palaavat.
Deionarran teeman (I will wait for you in Death's halls, my love) kuuntelu ei vain korvaa pelikokemusta. Olisi päästävä kohtaamaan eräs mahdollinen seurueen jäsen, joka aikoinaan jäi huomaamatta vankityrmiin seisomaan, tutkimaan määrittäisivätkö tekoni edelleenkin hahmon Chaotic Goodiksi ja kertomaan Ravelille vielä kertaalleen what can change the nature of a man?
Pelin elämykset ovat enemmän kuin kerran nähtyä, ne on kokenut. Ja tein valintani vuosia sitten: Nothing can change the nature of a man, Ravel.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti