Huomaan myös, että pyrkimyksissäni (joskus rimpuiluissani) tajuta kaikkia, suvaita kaikkea, valita kaikki ja olla ylipäätään hyvä tyyppi päädyn joskus tarpomaan päättämättömyyden suohon, jossa teen hallaa omalle tahdolleni ja taipumuksilleni. OK, markkinoinnin massaluennot heti ensimmäisenä yliopistoon luikahdettuani eivät ehkä olleet viisain mahdollinen teko. Uskon että ihminen kykenee muokaamaan itseään ottamaan vastaan mitä tahansa - mutta tarvitseeko? Onko se viisasta? Minun on ollut hyödyllistä tutustua markkinoinnin ajattelutapaan - mutta oloni on samanlainen kuin autokoulussa: "En tahdo tehdä tätä! Tämän voisi tehdä paremmin, muilla keinoin!" Minulla on pyörä, minulla on juna. Toisaalta minulla on innostukseni, ne asiat joissa on järkeä voi perustella - ne joissa ei ole järkeä, ei niitä voi perustella. Simple as that. Väittelytekniikkojen harhaanjohtavat argumentaatiotavat käyvät paremmin järkeeni kuin merkityksen ja viestin tuputtaminen ihmisille. Mitä voin tehdä, kun olen perusluonteeltani filosofinen, en niinkään luetteloiva? Miksi en "anna periksi" pehmeille ja vahvoille puolilleni vaan yritän aina jotain muuta, jota en tunne? Miksi nyökkäilen jopa silloin, kun en tajua toisen ajattelutapaa? Miksi vältän ristiriitoja? Miksi ammennan kuitenkin voimani niistä? Miksi rakastan kysymyksiä mutta en pidä "oikein" vastaamista niinkään tärkeänä?
Puhh. Tämä on pirun mukavaa. Varsinkin muutaman ihmisen kanssa. Kun saan hyvän opponentin, ajatukseni uivat kuin kalat vedessä, loikkivat iloisina yli niitä muka rajoittavan pinnan ja loiskivat pisaroita ilmaan pyrstöllään. Ymmärrys on minulle aina elämyksellistä. Ymmärrys on rakastumista.
1. Luin aikoinaan Scott McCloudin kirjan Sarjakuva: Näkymätön taide ja sen ilmaisu riemastutti minua. Taide esitellään sen omalla kielellä ja keinoilla. Sarjakuvassa aika, mielikuvituksen tila ja liike ovat erityisiä, ja avautuvat vasta kun hyväksyy sarjakuvan enemäksi kuin (eräiden) osiensa, kuvan ja tekstin summaksi.
2. Larpatessani, ropeltaessani, näytellessäni ja pelkästään pelleillessäni olen tuntenut oppisprosessin konkreettisesti, liikkuvina tapahtumina ja tilanteina. Draama on purettava jälkeenpäin jotta minuus eheytyisi, tahto pääsisi vaikuttamaan ja suuntaamaan elämää.
3. Scifi- ja fantasiakirjallisuus (=spefi) avaavat hellävaroen - joskus raa'asti - lukijan siteitä reaalimaailmaan, jolloin hän pääsee kurkistamaan myös selkänsä taakse. Oikesti hyvässä scifissä ja fantasiassa puhutaan juuri siitä, mikä ihmisiä kiinnostaa, sillä ei tarvitse noudatella arkisia ohjenuoria. Sitä minäkin haluan. Käsitellä sitä, millä on oikeasti merkitystä.
Näiden alueiden kanssa pääsin tänään kosketuksiin ja - osittain koska olen nuori - tunnistin ne keveästi omikseni. Kun opet kuuntelivat enemmän koulutustarkoituksessa, oloni oli kuin vanhan kunnon ystävän seurassa.
Suosittelen edelleenkin Orson Scott Cardin Enderiä. Luin sen itse tiedostavassa minuuden täydentymisen ja kypsymisen vaiheessa 16-vuotiaana. (Kerron tämän, koska nykyään olen ymmärtänyt "ikäsuositusten" kömpelön, mutta hyvää tarkoittavan tehtävän. Taideteosten teemat kolahtavat paremmin tietyissä elämäntilanteissa luoviessa.) Kaikkien niiden yläasteopettajien keskellä teki mieleni hihkaista suosittelujani niille hieman ujoille, pohdiskeleville ja peitellysti intohimoisille nuorille, joita kohtaan tunnen syystä sympatiaa. Takakansiteksti kuvasi muistaakseni kirjaa osuvasti (kerrankin) ja napakammin kuin minä kaikessa lavertelussani. Muotoilen "mentaalisen konstruktioni" nyt jotenkin uudelleen: "Ender oli älykäs poika; Hän oppi pelaamaan peliä paremmin kuin kukaan muu. Mutta olisiko hän tarpeeksi hyvä voittamaan?"
Olen rakastunut taiteeseen, God forgive me. (<< Ajatelkaa tuon sanonnan ja käsitteiden "Jumala" ja anteeksianto" kulttuurista painoa!)
Lopuksi muodikas heppu laser-laseissa (?). Tiedättehän X-Men-porukan Kykloopin? Hänen lasinsa varjelevat ulkomaailmaa, eivät ulkomaailmalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti