Loistavaa! Niistä harvoista piirroksistani, joita olen ladannut koneelle, löytyi vaihteeksi mielentilaa jotenkin vastaava töherrys, vuosia vanha sekin. Aloitetaan reippaasti itseinhon merkeissä!
Äsken kotiin palatessani kävin mielenkiintoista keskustelua. Monologi-dialogia. Jep, päässäni. Jeh, sieltä suunnalta saa rakentavaa palautetta.
Asioita risteilee mielen rajoitetussa, suhteellisessa ajassa jo sen verran, että kokonaiskuva rakoilee. Katsotaan, mitä:
1. Olen vaaliehdokas ja se asettaa paineita. Kerron siitä myöhemmin lisää.
2. Kaikki ihmiset, joita tapaan, vievät väistämättä huomioni, mutta kuitenkin tunnen samaan aikaan hiljaisia vaatimuksia, lukemiselle, taivaan katselulle, käsien huljuttamiselle vedessä, aistinautinnoille - joita koen myös mielikuvissa, keskittyessäni pysähtyneeseen kohteeseen. Ihminen on aina liikkeessä, muuttumaton, arvaamaton.
3. Myös opiskelu on tärkeää. Kalenteriin merkityt luennot ovat pintapuolisia, syventyminen tapahtuu syventyneessä, hiljaisessa mielessä. Mutta toisaalta, tulin yliopistoon hankkimaan sydämensivistystä ja yleistietoa. Sitä löydän ihmisten avulla. Minulle on oikeastaan yksi ja sama, mitä opiskelen, kunhan se antaa minulle käytännön sosiaalisia, henkisiä, toiminnallisia eväitä.
4. Riepoo, miten selkärangaton toisinaan olen, hymistelijä, ja kompensoin sitä dominoimalla epäsuorasti läheisiäni. Toki olen avulias, ystävällinen, suvaitsevainen - tosin yllätykset, pienetkin häiriöt ja epäily saattavat himmentää joustavan sosiaalisen kalvoni. Silti jos tilanne etenee pois suorasta päätösvallastani - mutta ei vaikutusvallastani - käyttäydyn lammasmaisesti. Tarkoitan että lupaudun mielelläni tekemään jotain, luottamaan tai olemaan luotettava, eikä se haittaa minua. Jos minun puolestaan oman tai yleisen hyvinvoinnin vuoksi olisi edes neuvolla tai kehotuksella rajoitettava tai muutettava toisen ihmisen käytöstä, taivun heti jos hän vähänkin vastustaa. Rakastan ihmissuhteita, tutkin niitä intohimoisesti - koska ne ovat minulle vaikeita, ristiriitaisia.
Toisinaan haluan antaa ihmisille kaikkeni, yritän ja yritän - mutta muille on sallittava tilansa, ja olen tavattoman herkkä vetäytymään pois. Paljon jää kupruilemaan ja hakemaan ilmiintymistään toisin keinoin. Kirjoittaminen avaa padot ja soljuttaa vedet hiljalleen uomiinsa. Ylensä ensikohtaamisissa "minä soljun" kevyesti, en välitä niin paljon itsestäni. Tämän päivän jooga antoi hyviä vihjeitä siitä, miten ihmiset ovat käsitelleet suhdettaan itseensä, kehoonsa, ympäristöönsä ja niiden yhteispeliin. Usein tasapainoisuuden kuvailuun käytetään ihastuttavan tahi raivostuttavan epämääräistä "energia"-käsitettä. Jooga on eräs keino keskittyä todella itseensä - keskittyä voidakseen irrottautua, luopua ja antaa anteeksi. Mitä tämä vuodatus merkitsee? Sitä, että horjahtelen pysyäkseni tasapainossa. Miksi menisin nauttimaan YTHS:n mielenterveyspalveluista, kun voin tehdä sen täälläkin?
Paitsi että minun pitäisi vakavasti harkita, tahdonko opastaa mahdolliset äänestäjäni näiden merkintöjen äärelle... Voi herranlettas, kuten eilen laukaisin. On vaikeaa olla ihminen ja humanisti. Tosin hymyilen jo tätä kirjoittaessani.
Oikeastaan minua tuskastuttaa se, että tunnen lupaavani ja sitoutuvani ihmisiin monin sitein ja rihmoin, kaipaavani heitä, loukkaavani heitä (aiheuttaen monia pieniä säröjä) - ja tahdon pyytää anteeksi "kiirettäni", jäykkyyttäni, liiallista "hyväntahtoisuuttani" - sitä etten ole heille se, mitä he ansaitsevat.
Mikä neuvoksi, kun tuntee olevansa maailman tylsin tyyppi? Tietenkään se ei ole totta, kun tarkemmin ajattelee... eilen kiersin Seminaarinmäen kahdesti, kun intouduin seuraamaan tutunoloista pyöräilijää, joka polki ohi vilkkautta ja iloa liikkeissään ja hiukset tuulessa hulmahtaen - päätin seurata häntä, kunnes hän pysähtyisi. Hyväntuulisena nautiskelin hetken polkemalla hänen "myötätuulessaan". Ja montako kertaa olen toistanut "ihmistä" kirjoituksissani? Persoonassani on sekä impulsiivisuutta ja spontaaniutta että kykyä toimia tahdonalaisesti.
Ehkäpä minun kannattaisi nimetä mikä minua missäkin tilanteessa rassaa. Kenet kohdatesseni tunnen hämmennystä, ärtymystä, uteliaisuutta, ujoutta...? Menneiden tekojeni, toisen olemuksen, odotusteniko vuoksi? Pitäisikö minun olla tavoitetietoisempi? Mitä tehdä, kun tahtoni pyrkii purskahtamaan esiin ja toinen etsii ilmaisuaan tai on jo vakiinnuttanut oman tilansa? Mitä tehdä, kun puhun omaa henkistä jargoniani - pitäisikö minun jatkaa intohimoisesti, kunnes olen tasapainossa, vai viilentyä, etsiä arkisia esityskeinoja - näinhän monesti laimennan sanomani. Näihin kysymyksiin vastaamisen jätän kuitenkin kotitehtäväksi. Nukun rauhalliset yöunet ja otan uuden päivän ihmeet vastaan sitä mukaa, kun niitä saan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti