Eilen vietin yhteispoliittista saunailtaa poliittiselta kannaltaan mukavan kirjavan väen kanssa - kaikki vaikuttivat melko inhimillisiltä. Tosin ruokapolitiikka pitäisi hoitaa kuntoon, natriumglutamaatilla kyllästetyt lastut ja äklösokerisiideri eivät ole mannaa kenenkään aivoille. Kaiken lisäksi tulin suoraan Reilun kaupan maistatuksista. Kahvia oli jäänyt vielä ja sitä oli täytynyt hörppiä - koska inhoan heittää mitään hukkaan. Se pompitutti minua vielä pitkälle tähän päivään.
Muiden jatkaessa matkaa jatkoille hurauttelin matkoihin pyörälläni. Ihastelen öisiä katuja, kasvavaa kuun kuultoa järvellä ja pilvien aavemaista hohtoa. Kuuhulluus (tai kofeiini) valvotti ja herätti niin, että varsinainen uni jäi vähiin. Vihreä tee on hissukseen elävälle sielulleni parempi, mutta kokemukset ovat toisaalta harvoin pahasta.
Yöaika muuttaa tajuntaa. Tuumin, ettei olisi kannattanut vastailla kuitenkaan yöllä vaalikoneen kysymyksiin - sain sentään itseni 1. vaihtoehdoksi. Lähinnä tärkeysjärjestystä olisi voinut vilkaista päivänvalossakin. Yöllä keskittyy katsomaan varjojen syvyyksiin ja totuttamaan silmänsä vihjeiden maailmaan - mutta kaupunki on tietenkin aivan erilainen, kovat kontrastit piilottavat yksinäisen kulkijan valokeilaan. Mietin pyöräillessäni esiintyjiä parrasvaloissa. Teatterin näyttämöltä itse tuijotelleena voin sanoa, ettei sieltä *näe* ihmisten reaktioita kuin ensiriveistä. Silti tunnelma on aistittavissa, kunhan ei sulje hoksottimiaan.
Kokeilin edellisen merkinnän kanssa alunperin tavoittelemaani, teemoja pohtivaa otetta, mutta - suokaa anteeksi - fragmentaarista tekemisten kuvailua on niin helppo kirjoittaa, koska yritän päivitellä myös lähipiirin tietoja tekemisistäni. Toisaalta, tarvitseeko muiden kuin minun itseni tietää, mitä oikeastaan teen? Tosiaan, eipä tarvitse! Nähtävästi kannoin vielä pientä illuusiota elämän perusteellisesta kuvailusta. Niin tuskallista kuin se onkin, on tehtävä valintoja, syvennyttävä kylliksi muutamiin tilanteisiin tietyissä piireissä ja toteutettava mahdollisuuksia toisin - jossain muualla. Yllättäkäämme toisemme! Pidän itse siitä, että joinakin päivinä ne muutamat kymmenet tahi muutamat sadat uudet ajatukset, joita ihmisellä pälkähtää päähän, hätkähdyttävät ja herättelevät aistejani ja tekojani. (Yleensä pyöritämme tuhansien toistuvien mielikuvien, suunnitelmien ja muistojen kelaa, kuin suosikkimusiikkia.)
Tänään olen tehnyt kaikkea muuta kuin sen yhden asian, joka minun on pakko. Se on pakko vain niin kauan, kuin olen yksin sen piirteettömyyden ja vierauden edessä, se on vieras vain niin kauan kuin en ymmärrä (rakasta?) sitä. Kyseessähän on yksi piskuinen raportti, mutta ihmisellä on tapana paisutella ongelmia. Onneksi en ole tehnyt sitä joidenkin huomattavasti tärkeämpien, muuttuvien elämysten lähteiden kanssa. Ongelma pysyy kohmettuneena, koska sitä liikuttamassa on vain yksi ihminen, joka nyrpistelee sille nenäänsa ja kavahtaa kauemmas sen etsiessä muotojaan.
Etsin virkistystä unien mailta, ja jos näen viimeaikaisia ahdistavia ja arvoituksellisia unia, kirjoitan ne ylös - mieleni on niin kekseliäs! Se järjesti vertauskuvalliset hahmot vakavasti otettaville - pseudorealistisille? - unille ja mielen leikille, epäjärjestyksen ja kaaoksen keveälle heittelylle ja pyyhkimiselle. Ne hamot saivat nimet, joiden äänneasussa kaikuivat saksalaiset klassikot, mutta en muista niitä enää. Muistan vain, miten nautin mielikuvituksen lennosta.
Comme le poitrail est brûlé. La folie de la lune: réelle - éclipsée.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti