Tutulle suolle saapuessani muistin, millaisissa sekavissa mielentiloissa olin täällä vaellellut niinä epätavallisen lämpöisinä marras-joulukuun hämärinä, lyhyinä päivinä, jolloin kaikki puhuivat ilmastonmuutoksesta. Lähestyessäni ojanreunaa, jossa olin kyykkinyt pitkään, mieleen välähtivät muutamat kasvot joita olin ajatellut, pettymyksen, odotuksen ja jännityksen sekaisen tilani, miten suunnittelin tai harmittelin jotakin kiihkeästi... mutta sitä en muistanut, mikä oli saanut minut niin tolaltaan. Mikä oli se asia? Tuumin, muuttavatko väikkyvät mielentilat meitä ihmisinä, vaikka vuosien jälkeen ei ole enää hajuakaan, mikä sai aikanaan vihastumaan, rakastumaan, häpeilemään ja pyrkimään johonkin merkittävään (Onko se sitä enää? Tajusimmeko jotain parempaa harhateillä?). Elämäntarinaa kirjoitetaan uudelleen, riippuen tilanteesta, johon kaikkien mutkien jälkeen on päädytty.
Edetessäni huomasin - ainakin parin vuoden innokkaan marjanpoimijan kokemuksella - että karpaloita pitää havainnoida ja poimia eri tavalla kuin esim. puolukoita tai mustikoita. Katse on käännettävä mättäiden pintaan, ei kasvustoon. Hailakka väri ei juuri pistä silmään, joten on haeskeltava marjan muotoa enemmän kuin läikkiä sammalessa. Kerääminen on hitaampaa, marjat on poimittava yksitellen, erotellen ohuen ohuista mutta sitkeistä varsistaan. Marjastaminen ei ole kummoinen tehtävä, mutta kokeminen tuo väistämättä mukanaan harjaantuneen kyvyn ja erikoistapausten hallinnan. Asiantuntijuus kehittyy pohjimmiltaan samoin kaikissa tehtävissä - ratsastuksessa, differentiaalilaskennassa, ryhmäviestinnässä jne.
- - -
Valmistun selvästi edustajistovaalien kysymyksiin. Vaalikoneeseen vastailu keskellä yötä ei ehkä ole viisainta, mutta pani tutkiskelemaan mennyttä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Selkäpiitäni karmi kun olin tajunnut miten paljon rahaa JYY-konsernin liikevaihto kattaa - siinä eivät paljon paina minun henkilökohtaiset tuskailuni kaupan hyllyllä, ostaako kalliita mutta ah! niin laadukkaita aurinkokuivattuja tomaatteja. Saatuani äsken kahden kuun opintotuen minusta tuntui, että tililläni on liikaa rahaa (ja toiselta kantilta: Jo kaksi tukikuukautta mennyt...). Kylmäsi siis ajatella, että jos minut äänestetään edustajistoon, olen päättämässä suurten summien käytöstä. Vaikuttamassa moneen elämään. Se on suuri vastuu, ja minun on vaikea pohtia aivan muita asioita (kuten opiskelua).
- - -
Suolle paisteli kullankarvainen aurinko, vaikka keskityinkin karpaloihin niin, että harvoin vilkaisin ylös. Ne pehmeän usvaiset, kiitävät pilvet ripottelivat välillä niskaani hyytäviä hiutaleita, niin että huudahdin "Lunta, ihanata!" ja hyppäsin epähuomiossa mättäältä lammikkoon. Pyörittelin vaillinaisia muistojani ja arvioin, miten pärjään. Olen viime vuosien aikana pannut itseni likoon tehtäviin joissa minun on täytynyt suoraan käyttää ominaisuuksia, jotka ovat minulle kriittisiä, ristiriitaisia eivätkä aina suinkaan "käyttövalmiita". Käytännön järjestelyissä olen kokematon, tiedollisella ja tiedostavalla puolellani ylimalkainen ja sosiaalisesti ujo, mutta toisaalta olen usein toiminut suunnitelmallisesti ja fiksusti, hankkinut ymmärrystä ja kysellyt sekä ottanut reippaasti yhteyttä ja pitänyt sen yllä. Perfektionismi on joutunut taipumaan tahdon ja ilon dominoidessa.
Haluan osoittaa, millainen merkitys asennoitumisella ja itsetunnolla on muutoksessa. Luon lyhyen silmäyksen itse muokattuun identiteettiini parin viime vuoden ajalta. Jatkuvuuden kannalta vielä tärkeämmän sosiaalisen puolen ja ympäristön tapahtumat pidän kuitenkin piilossa, blogin julkisuudesta johtuen.
Parisen vuotta sitten aikuiseksi naiseksi kasvamisessani tapahtui häiriöitä, jotka kesti aikansa selvittää. Vielä 16-vuotiaana, "laillisessa iässä" olin selättänyt epävarmuuden ja alkanut suvaita itseäni, elin rennosti jo hieman viherpiipertäjäarvojani omaksuneena ja suunnittelin tekojani rauhassa. Vuoden kuluessa suistin itseni tasapainosta kiivaasti ajattelemalla ja tuntemalla. Ehkä sallin ympäristön vaikuttaa itseeni niin vauhdikkaasti, että kiihdytin minäni pyörteeseen; Useimmat meistä varmaan tunnistavat sisäisen "anarkian" tilan. Hetkittäistä kaaostani hallitsin pari vuotta sitten totalitaristisella järjestyksellä, joka oli rankkaa jo pelkästään luonnostaan haahuilevalle, leikkisälle temperamentille. Vaikka olin oppinut, että tahtomalla tarpeeksi pystyn kehittymään, jäin jumiin moniin haalimiini tehtäviin, sillä olin liian ylpeä ja sokea pyytämään apua. Koin suuren järkytyksen: Ensimmäisen kerran elämässäni minulla oli tylsää itseni kanssa.
Tavallaan traagista; Lapsena 17 vuoden ikä kuulosti hehkeältä, kukkivalta ja jännittävältä iältä, ja sitä eläessäni elin "ohi" itseni ja olin vanhempi ja väsyneempi kuin koskaan. Onneksi kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Avauduin, puhuin aluksi erittäin vakavasti, myöhemmin leikkimielisemmin ja valutin pois pitkään patoamani turhaumat. Seuraavana kesänä olinkin elämäni kunnossa, kestävä ja tasapainossa. Palasin spontaaniuden lähteilleni - mutta en ollut vielä aikuinen.


Näitä kahta kuvaa verratessani näen paljon eroja. Linnassa olen sinisävyinen, kivien ympäröimä, hieman lysyssä mutta kylmissäni ja kireä sekä niin laiha, että vaatteet roikkuvat ylläni. Baijerin laaksoa tarkastelen kirkkaan lapsekkaissa väreissä, rentona takki auki, suu raollaan ja hiukset radikaalisti lyhentyneinä.
Mitä tapahtui seuraavana syksynä, vuosi sitten? Palasin opiskelemaan innostuneena ja oman elämäni herrattarena (huom. aikuinen elää jo muitakin varten). Valmistauduin projekteihin eikä enää ollut vaikea ottaa omaa valinnanvapauttaan vastaan. Syksyllä pinnani taas kiristyi - siksi seuraan tarkkaavaisesti, mitä nyt tapahtuu, koska loppusyksy tohinoineen on näköjään mielenterveydelleni pahinta aikaa. Nyt täällä kotona istuessani muistin myös sen kiihtymyksen aiheen - ja tässä vaiheessa olen oppinut, että tarvitsen haasteiden kohtaamista:
1. Silmästä silmään, kasvokkain
2. Rehellisesti
Tästä toisesta periaatteesta pyörteinen teini-ikäisen mieleni väänsi ongelman kolme vuotta sitten - siihen oli tosin ymmärrettävät mutta omituiset sosiaaliset syyt, niitä tarkemmin erittelemättä. Nyt olen korjaamassa töppäyksiäni ja yritän osoittaa rehtiyttä ja vilpittömyyttä sekä viestiä aikomusteni ja pyrkimysteni mukaan. Joskus avoimuus tuottaa tuskaa, mutta paljon vähemmän kuin tärkeän seikan kammitsoiminen, painavan kuhmun peittely ja kierteleminen - vaikka se joskus vaikuttaisi helpommalta. Myös taipumukseni sulkeutua tylsistyessäni on harmillinen. Jäänne yksinäisyyden kokemuksistani - nyttemmin olen harvoin yksinäinen. Opin aikoinaan metsässä yksin samoillessani keskittymään muistoihin, toiveisiin ja suunnitelmiin, ja vaikka ratkaisen pulmia ja kehittelen uutta edelleen parhaiten dialogissa, viihdyn myös yksin.
Takaisin tahdonalaisen identiteetin tarinaan: Tämän vuoden vaihteessa sain aktiivisuusruiskeen, osallistuin ja toimin ihmisten kanssa ja ihmisten vuoksi. Pidän esiintymisestä. Se purskauttaa esiin harvoin tarvittavia voimia ja antaa elämyksiä. Muiden ryhtyessä viimein pänttäämään kirjoituksiin minä olin juuri saanut herätykseni yhteisiin asioihin ja halusin lisää toimintaa (kirjoitin ja pidin mm. penkkari- ja lakkiaispäivän abipuheet sekä

Identiteettini pysyvyydestä:
Suolla muistin myös lapsukaisena kirjoittamani ensimmäisen runoni. Se syntyi spontaanisti kuten seuraavatkin taidokkaammatkin, ja rustasin hetken kuin aito runotyttö. Tämä reipas rytmi vaikuttaa kuitenkin jääneen ikuisesti mieleeni tarmokkaan tytönäänen toistamana:
Minä olen mikä olen, enkä kukaan muu
En ole ruhtinas, en ole orja
En ole varjo kuutamolla.
Minä olen mikä olen, enkä kukaan muu
Peilikuvani lammen pinnasta heijastuu.
Tulkitsisin tekstiä nyt näin: Runon puhuja selittää olemuksensa negaatioilla, mutta ei määrittele sitä suoraan. Tämä suo hänelle liikkumatilaa ja mahdollisuuksia; Viimeisen säkeen kuva lammen pinnasta viittaa myös muuttuvaisuuteen. Runon vastakohdat (ruhtinas - orja, varjo - kuutamo) ja puhujan asettuminen niistä erilleen osoittavat myös hänen etsivän omaa tilaansa. Puhuja korostaa sitä, ettei ole "kukaan muu", vaan konkreettinen oman minuutensa keskus. Säe "En ole varjo kuutamolla" on runon arvoituksellisin ja asettuu paralleeliin yhteyteen lammen pinnan heijastuksen kanssa - runon puhuja ikään kuin katsoo varjojen ja yön maailmaan ja vertaa minäänsä niiden harhakuviin. Kirjoittajana muistan, että teksti tupsahti esiin tuollaisenaan, mutta kolmas säe kuulosti vaihtelevan toisinaan merkitystään päinvastaiseksi: Olen vain varjo kuutamolla.
Peilin lukuisat symbolimerkitykset lisäävät runoon omat tasonsa (mm. minuuden "vangitsija", tuonpuoleisuus, valon heijastaja eli pakanallisilta voimilta suojeleva esine, turhamaisuuden attribuutti sekä itsensä tuntemisen, totuuden ja viisauden hyveiden vertauskuva). Negaatiosäkeiden päättäväinen lyhykäisyys, toisto ja takavokaaliset loppusoinnut luovat runoon päättäväisen tunnelman: Puhuja hyväksyy reippaasti ja tyynesti sen, ettei voi koskaan piirtää itselleen selviä rajoja ja määritellä itseään lopullisesti.
Toivon, että tuo vuosien takaa aistimani itsevarmuus jatkaa kehittymistään ja heijastuu myös läheisteni elämään ja ympäristööni.
- - -
Kävin jälleen metsässä. (Agromania= Pakonomainen tarve samoilla metsissä ja pelloilla.) Joka kerta saan sieltä palasen mukaani, luonto käy tutummaksi ja rikkaammaksi. Eilen tajusin, että ne voimakkaan yrttisen makuiset ja sitkeät salaatinkoristeet olivatkin karpalon varsia (kyllä, olen niitä outoja ihmisiä, jotka syövät salaatinkoristeita). Hakkuuaukossa näin viimein suuren kokomustan linnun lentävän laskevan auringon punertavissa säteissä. Seurasin sitä katseellani. Lintu leyhytti verkkaan siipiään ja leikkasi maiseman suoraa linjaa pitkin. Honkien latvoihin kadotessaan se raakahti kertaalleen. Ehkä se oli korppi. Näin vain sen sulkien öljyisen kiillon. Hymyilin tietäväisenä. Kohta onkin aika leikata hiukset, värjätä ne kullanvaaleiksi ja muuttua jälleen naarasleijonaksi. (Selitykseksi katso merkintä Sadepäivän satoa.)
Iloksenne vielä syksyisiä kehäkukkia.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti