Kielitieteilijät hoi, mikä on "ällikkä"?
Joskus tulee jopa lopetettua kirja - Nyt Nikolai Gogolin Kuolleet sielut (Samuli S:n leikkisä ja horjahteleva suomennos vuodelta 1882, alkuperäisteos Mёртвые души ilmestyi v. 1842). Luotan klassikkoina pidettyjen tekstien laatuun ja sitä mukaa kuin olen kypsynyt, ne ovatkin innostaneet ja valjenneet.
Odotin Kuolleilta sieluilta jotakin kafkamaisen absurdia, vain fantasian näkökulmasta käsitettävää otetta tai sitten Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksen tyyppistä monitasoista, viittauksissaan runsasta iloittelua. (Huom. vielä lukematta - kulttuuriperheeni sen sijaan on tv-sarjasta innostuneena käynyt joukolla kirjaan käsiksi - Terveisiä mussukoille. ;) ) Odotuksiini vastattiin kummallisella tavalla, joka ei ollut realismia, ei romantiikkaa, ei absurdia tahi modernia, ei historiallista. Kirjassa on kuitenkin erityinen kosketuksensa, kuin haju jonka tunnistaa sivuja lehteillessään. Omituista slaavilaista melankoliaa olin havaitsevinani. Kertoja sekaantui elegantin ryöhkeästi tarinaan ja kaunis Venäjänmaa (sic!) avautui kellastuvilta sivuilta...
Katsotaanpa. Kuolleissa sieluissa on on juju. Jos et halua kuulla siitä enempää, lopeta lukeminen nyt. Tshitshikov, pulskea virkamiespäähenkilö ahkeroi koko kirjan alkupuolen sinällään järjettömän tehtävänsä parissa, ja lukija seuraa hänen puuhiaan kertojan ihmettelyjen, anekdoottien, pohdintojen, ihastelujen ja sekä suorasukaisen että hienovaraisen ohjailun varassa. Vasta aivan kirjan loppupuolella kertoja päättääkin paljastaa Tsitshikovin taustan. Sitten hän itse astuu suoraan esiin - mutta näyttämön nurkalle, jonne valo vähitellen kohdistuu ja samalla muu tarina himmenee ja merkitys kohostuu. Kertoja vaikuttaa paljastavan, miksi on tarinoinut mokomasta hassusta miekkosesta nimeltään Tshitshikov, joka osteli kuolleita sieluja. Loppu ja varsinainen juoni, tarinan kaari täydentävät toisiaan erikoislaatuisella tavalla - harvemmin tällaista nähdään. Samalla hupaisasta tarinasta avautuu surullinen puoli ja ovelan kekseliäästä juttuveikosta traaginen ulottuvuus.
... Aivan kuin kaveri, jolta on aina tottunut kuulemaan huvittavia juttuja ja selityksiä, virkeää ja veikeää jutustelua, huomaamatta siirtyisi kertomaan tummat varjot silmiensä alla, miten on kyllästynyt pelleilemään vakavilla asioilla.
... En odottanut kuulevani sitä sinulta. Tiesinhän minä, mutta - miten se näin järkyttää? Hämmennyinkö koska olen kuitenkin tyhjäpäisempi kuin ihminen, jonka leimasin pelleksi?
Tuli mieleen myös Puskinin runo Elämän rattaat, jota analysoitiin lukiossa, muistatteko kaverit? Se on sitä venäläistä mentaliteettia, ihanaa rytmikkyyttä ja elämää vauhdilla, luonnon tuhruisessa sylissä, ajan hampaan purressa! (Olisiko "ajan hammasta purren" liian pimahtanut kielikuva?)
Ah, elämyksiä. Nyt markkinoinnin pariin. (Gogolilla olisi sananen sanottavana tämänhetkisistäkin ihmistuntijoista ja voiton tavoittelusta, mutta lukekaapa itse.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti