Huhhuh - ja kuinka säästää rahaa, energiaa ja hermoja!

Työ alkoi! Kahdeksasta kuuteen peräkkäisiä luentoja, joista kaksi ranskaksi, kielellä josta olen unohtanut valitettavan paljon. Syömään ei ennättänyt eikä edes keskustaopiskelijoiden namipöytään (eilen syöttivätkin hyvin, kävin antamassa auliisti kuuntelevan panokseni EU:n viisumivapautta koskevaan keskusteluun). Illalla oli Opuksen leppoisa vaalipaneeli sen virallisemman jälkeen, mutta aivoni olivat siinä vaiheessa jo hieman liisteröityneet, väsytti eikä huvita kampanjoida itseään kenellekään. Vierastan poliittista esilletuloa - hyvä on, se taitaa olla tämä markkinointikysymys, joka minua *pännii*. Toisaalta olen saavuttanut tavoitteeni - kiinnostunut ja ottanut selvää JYY:n edustajiston toimialasta sekä tavannut mielenkiintoista väkeä.

Ei jaksanut elokuviin lähteä. Palelsi kun lähdin. Matkalla sateessa lämpeni! Kotona napsin pähkinää hurjana kuin pieni orava ja kirmasin kuuntelemaan hautajaiskappaleeni (tahdon, että hautajaisissani soitetaan Airin Radian). Ilta jatkui rentouttavissa merkeissä tiiraillessani Lehden "noin seitsemän uutisia", psykedeelistä Ballad of Bilbo Bagginsia ja höm, Lucius Malfoyta. Jonkinlaista irtiottoa kirjeromaania, yhteiskuntatieteiden tilastollisia kuvantamismalleja, kielen dialogisuutta (Mihail Bahtin), ranskalaista valtionhallintoa, kuvataiteiden ja kirjallisuuden yhteyksiä, pikkujouluja, tulostamisongelmia ja JYY:n edustajiston vaikutusmahdollisuuksia mietittyäni.

Siinä tiivistykset päivästäni; tarvitsen näitä vain pysyäkseni itse perillä tekemisistäni. Ompelen hameeni vetoketjua käsipelissä - käsien käyttö rentouttaa. Ystäviä on kiva nähdä kaiken tämän häsläyksen keskellä, edes netin kautta. Voitaisiin joskus kokeilla yksityisen blogin perustamista.

Tämä blogi puolestaan aikoo palata asiallisille ja harkituille juurilleen lähiaikoina, vaikka näköjään pitkä keskittyminen puuhiin ja tohinaan panee mielen purskahtelemaan näin ilta-aikaan.

Koneellani on näköjään peli King of Dragon Pass. Ääh, jouluna pelaan.

Opettavainen osio!

Joitakin seikkoja, jotka tulivat Opuksen pienimuotoisessa vaalipaneelissa ilmi, jäin tutkimaan henkilökohtaisella tasolla. Säästäväisyys on lisääntynyt omissa puuhissani vähitellen hetken ajattelutuokioilla, pienellä pysähtymisellä kaupan hyllyllä tai ihmisten puheita kuuntelemalla. Voin sivuuttaa shampoohyllyn; hiukseni eivät tarvitse niiden riistoa. Voin sivuuttaa pursuvat kuukautissuojien rivistöt - minulla on nukkaamaton, hygieeninen, fyysisesti mukava ja henkisesti kiva kuukautiskerääjä. Voin ostaa kalliitakin kotimaisia hedelmiä, luomua ja reilua kauppaa - silloin tuntuu, että ostan rahoillani *arvoa*. Säilön kärsivällisyydellä noukkimani kesän hedelmät. Voin jauhaa suoraan siemenistä jauhot pienellä myllyllä ja vaivata taikinaa (paitsi että omamme, Lohjan Energiansäästö OY:ltä noukkimamme, on kotikotona). Minun ei koskaan tarvitse nousta lentokoneeseen. Minun ei tarvitse juoda kahvia tai alkoholia. Piristeeksi riittää tee ja jos välttämättä haluan hiprakkaan, en tarvitse kuin tilkan Dionysoksen litkuja. Ei tarvitse olla väsymätön, piittaamaton, erehtymätön, säihkyvä ja valloittava. Vasta luovuttuani "helpoista" keinoista, toisin sanoen aivottomista, kritiikittömistä keinoista olen tajunnut, miten paljon tyytyväisempi olen ilman.

Olen jo voittanut paljon. (Kiitos jälleen henk. koht. pioneereilleni.) Olen vapaa - vaihtanut joitakin kahleita silkkisäikeisiin, jotka olen itse sitonut.

Musiikkisuosituksia alakuloiseen menoon:
Scissor Sisters: Return to Oz
Cranberries: Put Me Down
Cranberries: The Icicle Melts - sopii mielen liikehtiessä ja maailman kiinnostaessa.

"This little light of mine, I'm gonna let it shine..."

Otsikon lainaus peräisin tietokonepelistä Grim Fandango. Upeaa meksikolaisella kuolleiden mytologialla ja film noirilla leikittelyä. Kyseinen genre kiehtoo tällä hetkellä, tarkoitus on saada käsiin myös Blacksad-sarjakuva.

Valitettavasti ajatteluni etenee liikkuessani. Eihän siinä ole mitään valitettavaa! Ei tietenkään, mutta paikallaan se ei onnistu.

Pöydälläni odottaa pino sosiologian kirjoja. Hämmentävää kyllä, en ole viikkokausiin kyennyt lukemaan niin keskittyneenä teoreettista tekstiä kuin tänään kävellessäni Rantaraittia myöten yliopiston kirjastolle palauttamaan Veikko Helanderin kolmatta sektoria tutkivaa kirjaa. Sängyssä alkaa unettaa, istuallani en osaa lukea, varsinkaan jos ympärillä on hiljaista (hälinässä ennen luentojen alkua olen onnistunut keskittymään). Tietokoneella hyppelen paikan jos toisenkin välillä, tai sitten dokumentoin kokemuksiani jälkeenpäin.

Yöllä lenkillä kirjoitin mieleeni sadun pienestä ketusta, ja liikkuessani minulla on aikaa eheyttää elämäni taiteen keinoin. Täällä sisällä sähkövalossa, oven läimähdettyä kiinni suloisen tuulen ja taivaan tuhansien pisaroiden edestä - täällä kokemus ei ole enää Miksi piirrän niin harvoin nykyään? Mitäpä, jos kyyköttäisin taas tuntikausia saadakseni tuon hymynväreen juuri kohdalleen, tuon maanpinnan kupruilemaan, varjot pehmeämään... Luulenpa, että tarvitsen nyttemmin projekteja ja sosiaalista painetta - ennen vanhaan intohimot olivat vain minua varten.

Tänään oli kyllä kivaa. Tehtiin pitsaa. Hyväksyin lukemani tekstin (markkinoinnin), sallin sen tulla luokseni. (Lukiosta minua jäi kaihertamaan essee Hélène Cixous'n tekstistä "Sinä yönä teksti tuli hänen luokseen". En tainnut ihan hoksata asian ydintä.)

Konventioiden rikkominen kannattaa kyllä. Musiikkia voi kuunnella kyllästymiseen asti kuten lempivaatteet voi kuluttaa puhki (tai pyöräillä niin paljon etteivät housut pysy enää kasassa. Voi lähteä aamulla liikenteeseen oven sijaan ikkunasta, kirjoja voi lukea kävellessä.

Palatessani tuloksettomalta pyöräretkeltä (aioin kokoukseen, mutta ketään ei ollut paikalla, koska en muistanut kääntää kelloani kuin vasta myöhään illalla) mietin *viisaita*. Palauttaminen vain on vaikeaa. Luulen (sunnuntaipsykologina), että se johtuu minän prosesseista, jotka eivät tavoitteellisesti järjestä tietoa vaan enemmänkin punnitsevat kokemuksia.

Juuri ennen kuin pysähdyin, mietin teinipoikaa, jonka paita kantoi tekstiä "It's better to burn than fade away". Mietin "palavaa intoa", "polttavaa intohimoa" - onko niin, että täydellä liekillä eletty elämä kuluttaa nopeasti pois? Hangoittelen ajatusta vastaan. Taas vastakkaisuusharhoja! Joskus pökköä voi lisätä niin paljon, että liekki tukahtuu ja ilmoille pihahtelee vain häkää. Hiillokseen jää koko yöksi lämpöä, ja aamulla hyvin peitetystä hiilloksesta voi sytyttää uuden roihun. Tuli ei toimi binaarisen 0-1-logiikan mukaan kuten sähkövalo.

Tästä voisin jatkaa, mutta menen hätistelemään kämppikseni unosille, uskomatonta miten nuo nuoret jaksavat remuta. Ei mutta, ensin ihastelen - jälleen YouTuben avustuksella - toista tietokonepelirakkauttani, jonka levyt katosivat mystisesti jäljettömiin jo vuosia sitten. Planescape: Tormentin intro. Alussa Nameless One herää muistamatta mitään maailmasta, itsestään ja menneestä elämästään. Hiljalleen muistot palaavat.

Deionarran teeman (I will wait for you in Death's halls, my love) kuuntelu ei vain korvaa pelikokemusta. Olisi päästävä kohtaamaan eräs mahdollinen seurueen jäsen, joka aikoinaan jäi huomaamatta vankityrmiin seisomaan, tutkimaan määrittäisivätkö tekoni edelleenkin hahmon Chaotic Goodiksi ja kertomaan Ravelille vielä kertaalleen what can change the nature of a man?

Pelin elämykset ovat enemmän kuin kerran nähtyä, ne on kokenut. Ja tein valintani vuosia sitten: Nothing can change the nature of a man, Ravel.

Kertoja löi - ällikällä!

Kielitieteilijät hoi, mikä on "ällikkä"?

Joskus tulee jopa lopetettua kirja - Nyt Nikolai Gogolin Kuolleet sielut (Samuli S:n leikkisä ja horjahteleva suomennos vuodelta 1882, alkuperäisteos Mёртвые души ilmestyi v. 1842). Luotan klassikkoina pidettyjen tekstien laatuun ja sitä mukaa kuin olen kypsynyt, ne ovatkin innostaneet ja valjenneet.

Odotin Kuolleilta sieluilta jotakin kafkamaisen absurdia, vain fantasian näkökulmasta käsitettävää otetta tai sitten Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksen tyyppistä monitasoista, viittauksissaan runsasta iloittelua. (Huom. vielä lukematta - kulttuuriperheeni sen sijaan on tv-sarjasta innostuneena käynyt joukolla kirjaan käsiksi - Terveisiä mussukoille. ;) ) Odotuksiini vastattiin kummallisella tavalla, joka ei ollut realismia, ei romantiikkaa, ei absurdia tahi modernia, ei historiallista. Kirjassa on kuitenkin erityinen kosketuksensa, kuin haju jonka tunnistaa sivuja lehteillessään. Omituista slaavilaista melankoliaa olin havaitsevinani. Kertoja sekaantui elegantin ryöhkeästi tarinaan ja kaunis Venäjänmaa (sic!) avautui kellastuvilta sivuilta...

Katsotaanpa. Kuolleissa sieluissa on on juju. Jos et halua kuulla siitä enempää, lopeta lukeminen nyt. Tshitshikov, pulskea virkamiespäähenkilö ahkeroi koko kirjan alkupuolen sinällään järjettömän tehtävänsä parissa, ja lukija seuraa hänen puuhiaan kertojan ihmettelyjen, anekdoottien, pohdintojen, ihastelujen ja sekä suorasukaisen että hienovaraisen ohjailun varassa. Vasta aivan kirjan loppupuolella kertoja päättääkin paljastaa Tsitshikovin taustan. Sitten hän itse astuu suoraan esiin - mutta näyttämön nurkalle, jonne valo vähitellen kohdistuu ja samalla muu tarina himmenee ja merkitys kohostuu. Kertoja vaikuttaa paljastavan, miksi on tarinoinut mokomasta hassusta miekkosesta nimeltään Tshitshikov, joka osteli kuolleita sieluja. Loppu ja varsinainen juoni, tarinan kaari täydentävät toisiaan erikoislaatuisella tavalla - harvemmin tällaista nähdään. Samalla hupaisasta tarinasta avautuu surullinen puoli ja ovelan kekseliäästä juttuveikosta traaginen ulottuvuus.

... Aivan kuin kaveri, jolta on aina tottunut kuulemaan huvittavia juttuja ja selityksiä, virkeää ja veikeää jutustelua, huomaamatta siirtyisi kertomaan tummat varjot silmiensä alla, miten on kyllästynyt pelleilemään vakavilla asioilla.

... En odottanut kuulevani sitä sinulta. Tiesinhän minä, mutta - miten se näin järkyttää? Hämmennyinkö koska olen kuitenkin tyhjäpäisempi kuin ihminen, jonka leimasin pelleksi?

Tuli mieleen myös Puskinin runo Elämän rattaat, jota analysoitiin lukiossa, muistatteko kaverit? Se on sitä venäläistä mentaliteettia, ihanaa rytmikkyyttä ja elämää vauhdilla, luonnon tuhruisessa sylissä, ajan hampaan purressa! (Olisiko "ajan hammasta purren" liian pimahtanut kielikuva?)

Ah, elämyksiä. Nyt markkinoinnin pariin. (Gogolilla olisi sananen sanottavana tämänhetkisistäkin ihmistuntijoista ja voiton tavoittelusta, mutta lukekaapa itse.)

Julkinen rakkaudentunnustus

Tänään osallistuin kirjallisuuden ja suomen kielen alumni- ja mentoripäivän (kotoisammin ope-alumnin) ohjelmaan ja autoin kahvitteluissa. Tajusin, että olen sittenkin lähempänä asiantuntijaa kulttuurin alalla kuin miltä joskus tuntuu. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän ymmärtää kirjojen teemojen ja viittausten verkkoa ja klassikkoteokset, tietoteokset ja aivan tuntemattomat uudet avaukset kutsuvat... Paljous hukuttaa. Olen niin sivistymätön! Turhake, joka hajoilee joka paikkaan eikä malta sukeltaa syvälle ymmärryksen viileisiin vesiin. Toisaalta liikun kuitenkin ympäristössä, jossa kaikki ovat alan ihmisiä.

Huomaan myös, että pyrkimyksissäni (joskus rimpuiluissani) tajuta kaikkia, suvaita kaikkea, valita kaikki ja olla ylipäätään hyvä tyyppi päädyn joskus tarpomaan päättämättömyyden suohon, jossa teen hallaa omalle tahdolleni ja taipumuksilleni. OK, markkinoinnin massaluennot heti ensimmäisenä yliopistoon luikahdettuani eivät ehkä olleet viisain mahdollinen teko. Uskon että ihminen kykenee muokaamaan itseään ottamaan vastaan mitä tahansa - mutta tarvitseeko? Onko se viisasta? Minun on ollut hyödyllistä tutustua markkinoinnin ajattelutapaan - mutta oloni on samanlainen kuin autokoulussa: "En tahdo tehdä tätä! Tämän voisi tehdä paremmin, muilla keinoin!" Minulla on pyörä, minulla on juna. Toisaalta minulla on innostukseni, ne asiat joissa on järkeä voi perustella - ne joissa ei ole järkeä, ei niitä voi perustella. Simple as that. Väittelytekniikkojen harhaanjohtavat argumentaatiotavat käyvät paremmin järkeeni kuin merkityksen ja viestin tuputtaminen ihmisille. Mitä voin tehdä, kun olen perusluonteeltani filosofinen, en niinkään luetteloiva? Miksi en "anna periksi" pehmeille ja vahvoille puolilleni vaan yritän aina jotain muuta, jota en tunne? Miksi nyökkäilen jopa silloin, kun en tajua toisen ajattelutapaa? Miksi vältän ristiriitoja? Miksi ammennan kuitenkin voimani niistä? Miksi rakastan kysymyksiä mutta en pidä "oikein" vastaamista niinkään tärkeänä?

Puhh. Tämä on pirun mukavaa. Varsinkin muutaman ihmisen kanssa. Kun saan hyvän opponentin, ajatukseni uivat kuin kalat vedessä, loikkivat iloisina yli niitä muka rajoittavan pinnan ja loiskivat pisaroita ilmaan pyrstöllään. Ymmärrys on minulle aina elämyksellistä. Ymmärrys on rakastumista.

1. Luin aikoinaan Scott McCloudin kirjan Sarjakuva: Näkymätön taide ja sen ilmaisu riemastutti minua. Taide esitellään sen omalla kielellä ja keinoilla. Sarjakuvassa aika, mielikuvituksen tila ja liike ovat erityisiä, ja avautuvat vasta kun hyväksyy sarjakuvan enemäksi kuin (eräiden) osiensa, kuvan ja tekstin summaksi.

2. Larpatessani, ropeltaessani, näytellessäni ja pelkästään pelleillessäni olen tuntenut oppisprosessin konkreettisesti, liikkuvina tapahtumina ja tilanteina. Draama on purettava jälkeenpäin jotta minuus eheytyisi, tahto pääsisi vaikuttamaan ja suuntaamaan elämää.

3. Scifi- ja fantasiakirjallisuus (=spefi) avaavat hellävaroen - joskus raa'asti - lukijan siteitä reaalimaailmaan, jolloin hän pääsee kurkistamaan myös selkänsä taakse. Oikesti hyvässä scifissä ja fantasiassa puhutaan juuri siitä, mikä ihmisiä kiinnostaa, sillä ei tarvitse noudatella arkisia ohjenuoria. Sitä minäkin haluan. Käsitellä sitä, millä on oikeasti merkitystä.

Näiden alueiden kanssa pääsin tänään kosketuksiin ja - osittain koska olen nuori - tunnistin ne keveästi omikseni. Kun opet kuuntelivat enemmän koulutustarkoituksessa, oloni oli kuin vanhan kunnon ystävän seurassa.

Suosittelen edelleenkin Orson Scott Cardin Enderiä. Luin sen itse tiedostavassa minuuden täydentymisen ja kypsymisen vaiheessa 16-vuotiaana. (Kerron tämän, koska nykyään olen ymmärtänyt "ikäsuositusten" kömpelön, mutta hyvää tarkoittavan tehtävän. Taideteosten teemat kolahtavat paremmin tietyissä elämäntilanteissa luoviessa.) Kaikkien niiden yläasteopettajien keskellä teki mieleni hihkaista suosittelujani niille hieman ujoille, pohdiskeleville ja peitellysti intohimoisille nuorille, joita kohtaan tunnen syystä sympatiaa. Takakansiteksti kuvasi muistaakseni kirjaa osuvasti (kerrankin) ja napakammin kuin minä kaikessa lavertelussani. Muotoilen "mentaalisen konstruktioni" nyt jotenkin uudelleen: "Ender oli älykäs poika; Hän oppi pelaamaan peliä paremmin kuin kukaan muu. Mutta olisiko hän tarpeeksi hyvä voittamaan?"

Olen rakastunut taiteeseen, God forgive me. (<< Ajatelkaa tuon sanonnan ja käsitteiden "Jumala" ja anteeksianto" kulttuurista painoa!)

Lopuksi muodikas heppu laser-laseissa (?). Tiedättehän X-Men-porukan Kykloopin? Hänen lasinsa varjelevat ulkomaailmaa, eivät ulkomaailmalta.

Täydellinen yö kuukävelylle...

Eilen vietin yhteispoliittista saunailtaa poliittiselta kannaltaan mukavan kirjavan väen kanssa - kaikki vaikuttivat melko inhimillisiltä. Tosin ruokapolitiikka pitäisi hoitaa kuntoon, natriumglutamaatilla kyllästetyt lastut ja äklösokerisiideri eivät ole mannaa kenenkään aivoille. Kaiken lisäksi tulin suoraan Reilun kaupan maistatuksista. Kahvia oli jäänyt vielä ja sitä oli täytynyt hörppiä - koska inhoan heittää mitään hukkaan. Se pompitutti minua vielä pitkälle tähän päivään.

Muiden jatkaessa matkaa jatkoille hurauttelin matkoihin pyörälläni. Ihastelen öisiä katuja, kasvavaa kuun kuultoa järvellä ja pilvien aavemaista hohtoa. Kuuhulluus (tai kofeiini) valvotti ja herätti niin, että varsinainen uni jäi vähiin. Vihreä tee on hissukseen elävälle sielulleni parempi, mutta kokemukset ovat toisaalta harvoin pahasta.

Yöaika muuttaa tajuntaa. Tuumin, ettei olisi kannattanut vastailla kuitenkaan yöllä vaalikoneen kysymyksiin - sain sentään itseni 1. vaihtoehdoksi. Lähinnä tärkeysjärjestystä olisi voinut vilkaista päivänvalossakin. Yöllä keskittyy katsomaan varjojen syvyyksiin ja totuttamaan silmänsä vihjeiden maailmaan - mutta kaupunki on tietenkin aivan erilainen, kovat kontrastit piilottavat yksinäisen kulkijan valokeilaan. Mietin pyöräillessäni esiintyjiä parrasvaloissa. Teatterin näyttämöltä itse tuijotelleena voin sanoa, ettei sieltä *näe* ihmisten reaktioita kuin ensiriveistä. Silti tunnelma on aistittavissa, kunhan ei sulje hoksottimiaan.

Kokeilin edellisen merkinnän kanssa alunperin tavoittelemaani, teemoja pohtivaa otetta, mutta - suokaa anteeksi - fragmentaarista tekemisten kuvailua on niin helppo kirjoittaa, koska yritän päivitellä myös lähipiirin tietoja tekemisistäni. Toisaalta, tarvitseeko muiden kuin minun itseni tietää, mitä oikeastaan teen? Tosiaan, eipä tarvitse! Nähtävästi kannoin vielä pientä illuusiota elämän perusteellisesta kuvailusta. Niin tuskallista kuin se onkin, on tehtävä valintoja, syvennyttävä kylliksi muutamiin tilanteisiin tietyissä piireissä ja toteutettava mahdollisuuksia toisin - jossain muualla. Yllättäkäämme toisemme! Pidän itse siitä, että joinakin päivinä ne muutamat kymmenet tahi muutamat sadat uudet ajatukset, joita ihmisellä pälkähtää päähän, hätkähdyttävät ja herättelevät aistejani ja tekojani. (Yleensä pyöritämme tuhansien toistuvien mielikuvien, suunnitelmien ja muistojen kelaa, kuin suosikkimusiikkia.)

Tänään olen tehnyt kaikkea muuta kuin sen yhden asian, joka minun on pakko. Se on pakko vain niin kauan, kuin olen yksin sen piirteettömyyden ja vierauden edessä, se on vieras vain niin kauan kuin en ymmärrä (rakasta?) sitä. Kyseessähän on yksi piskuinen raportti, mutta ihmisellä on tapana paisutella ongelmia. Onneksi en ole tehnyt sitä joidenkin huomattavasti tärkeämpien, muuttuvien elämysten lähteiden kanssa. Ongelma pysyy kohmettuneena, koska sitä liikuttamassa on vain yksi ihminen, joka nyrpistelee sille nenäänsa ja kavahtaa kauemmas sen etsiessä muotojaan.

Etsin virkistystä unien mailta, ja jos näen viimeaikaisia ahdistavia ja arvoituksellisia unia, kirjoitan ne ylös - mieleni on niin kekseliäs! Se järjesti vertauskuvalliset hahmot vakavasti otettaville - pseudorealistisille? - unille ja mielen leikille, epäjärjestyksen ja kaaoksen keveälle heittelylle ja pyyhkimiselle. Ne hamot saivat nimet, joiden äänneasussa kaikuivat saksalaiset klassikot, mutta en muista niitä enää. Muistan vain, miten nautin mielikuvituksen lennosta.

Comme le poitrail est brûlé. La folie de la lune: réelle - éclipsée.

Pioneerit ja perässähiihtäjät

Olen luvannut jo pitkään käsitellä tätä aihetta. Valitsemme rooleja, elämää selkeyttäviä luokituksia ja malleja, ja joskus ne lankeavat meille kuin itsestään. Toiset roolit ovat pieniä ja hetkittäisiä, kuten oven avaajan ja sisään astujan tai puhujan ja kuuntelijan (tosin nekin voi mieltää laajasti), toiset määräävät osaa elämästämme, esimerkkeinä myyjä ja asiakas, seremoniamestari, opettaja, äiti. Kuten näkyy, roolit ovat toisiaan tasapainottavia ja täydentäviä - ja juuri siksi tarpeellisia. Tässä yhteydessä tulee mieleen kungfutselaisuuden viisi (valta)suhdetta, jotka Kungfutse varmaankin tarkoitti helpottamaan kanssakäymistä ja opettamaan ihmisten kunnioittamista. Jotkut roolit ovat niin kattavia, että tuntuvat määräävän koko elämää, jokaista tekoa ja ajatuksia. Eräät vanhemmat kasvattavat lapsikatrasta vuosikymmeniä, ja eläkeikään päästyään löytävät itsestään aivan uudenlaisia puolia. Rooli ei ole ikuinen, mutta entä jos ympäristö vaatii sitä alituiseen?

Pioneerin rooli on yksi vaativimmista. Tarkoitan pioneerilla niitä edelläkävijöitä, tutkijoita, hulluja neroja ja arkisia puurtajia, jotka ensimmäisinä menevät sinne minne muut eivät tahdo, uskalla tai ylipäätään näe mitään hyötyä tunkeutua - mutta heidän tekonsa ovat yleiseksi hyväksi, heidän kartoittamansa alue vallataan (pian tuntuu kuin se olisi aina ollut kesytetty) ja heitä saatetaan jälkeenpäin jopa kiittää. Ajattelen ennen kaikkea pioneereja, jotka saavat kohdata nyreyttä, vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä. Pioneeri on radikaali: Usein hän pyrkii uusille vesille, mutta vielä useammin parantamaan tilanteen, jonka huonoa kuntoa ei yleisesti nähdä. Koska pioneerilla itsellään on oltava suuri varmuus tehtävänsä tärkeydestä huolimatta ympäristön vastustuksesta, rooli on paradoksaalisesti pakottava ja välttämätön. Ympäristön on siis esittettävä pioneerille vaatimus - haaste - samalla kun se osittain käy vastahankaan. Erityisen ristiriitainen ja rasittava tilanne, eikö?

Tunnet hänet lähipiiristäsi: Hän toitottaa (tai kuiskailee) uusia ajatuksia, omaksuu outoja tapoja, kokeilee ja puuhaa osan aikaansa jonkin vaikeaselkoisen kimpussa - ja kun ymmärrät, mitä hienoa hän on koko ajan yrittänyt sinulle tolkuttaa, hän on jo muualla. Tai hän kohtaa vaikeuksia hammasta purren, puurtaa parantaakseen myös sinun elämääsi - ja tajuat sen vasta vuosien päästä.

Ihailemme pioneereja heidän sisäisen varmuutensa ja sinnikkyytensä vuoksi. Me, ketkä me? Tietenkin täydentävä osapuoli, jäljessä puuskuttavat perässähiihtäjät. Useimmiten saamme kerätä hedelmät puista, jotka joku muu on istuttanut, ihailla maalausta, jonka toinen on taiteillut ja kulkea tietä, joka on pioneerien hiellä päällystetty sukupolvia aiemmin. Perässähiihtäjälle jäävät helpot teot - mutta helppous ei ihmiselle riitä.

Jos pioneerin osaan liittyy traagisuutta, on perässähiihtäjäkin sidottu latuunsa. Hän luulee, etteivät voimat riitä umpihankeen, edes pieneen pyrähdykseen pioneerin kintereiltä johtoon. (Aaro Hellaakosken sanoin: Tietä käyden tien on vanki - vapaa on vain umpihanki.)

Perässähiihtäjä ajaa pioneeria takaa. Pioneeri tietää, että eräänä päivänä sieltä ollaan tulossa, joten väylä on vedettävä mahdollisimman suoraan ja huolella. Perässähiihtäjä tyytyy yleensä kulkemaan hissukseen, mutta yrittää toisinaan tavoittaa toverinsa. Mitä kauempana ja vastakohtaisempia roolit ovat, sitä surullisempi on molempien osa. Epäilyksen hetkinä pioneeri pysähtyy, katselee halki hämärtyvän, lumisen metsän ja varovasti huhuilee, josko joku sittenkin olisi ladulla jäljessä. Jos edelläkävijä saa vastauksen - jos takaa koitetaan sittenkin hikoillen ja puhkuen saada pioneeri kiinni - hänellä on taas voimia jatkaa. Jos metsä jää hiljaiseksi, saattaa hän jäädä pohtimaan, kannattaisiko palata kodin syliin.

Aika ja tila ovat julmia realiteetteja, jotka usein kammitsoivat tietyt ihmiset tiettyihin rooleihin - mutta ajat muuttuvat ja tilan voi ylittää. Kukaan ei jaksa kiveen kirjoitettuja rooleja.

Minulle on kärrätty hyvinvoinnin edellytyksiä itsestäänselvyyksinä (terveydenhoitoa, huolenpitoa, lämpöä, valoa ja ravintoa, koulutusta, virikkeitä, matkoja ja elämyksiä). Olen jättänyt monta erehdystä tekemättä, koska minulla oli pioneereja tasoittamassa vaikeuksia, taluttamassa ansojen ohi ja nostamassa kuilujen yli. Jossain vaiheessa sitä tajuaa itsessään ominaisuuden, jota oma-aloitteisuudeksi kutsutaan, ja pyrkii tarjoamaan saamaansa rakkautta ja tyytyväisyyttä ympärilleen. Silloin huomaa, ettei aina ole helppoa se, mikä itsestään siunaantuu. Huomaa myös, mikä maailmassa on väärin, sulotonta ja tökeröä. Huomaa tarvitsevansa kylmää harkintaa, viileää ja leppeää kuin lähteen vesi.

Pioneeri ei koskaan lähde retkelleen vailla varusteita ja suunnitelmia. Yritän pitää pääni kylmänä ja jalat lämpöisinä. Kiitän oman joukkoni pioneereja, jotka raivasivat reittiä maailmojen äärelle.

Mens sana - Sielunelämää suolla

Kotikotona pääsin metsään. Viime viikolla sitä mukaa kun tunsin ahdistuksen merkkejä, aloin kaivata metsään; vaihtelevien maan sävyjen, arvaamattomien mättäiden, lämpäreiden ja risukoiden keskelle. Pehmeiden, syksyisten pilvien viilettäessä sinisellä taivaalla laskeuduin suolle, jolta viime joulukuussa keräsin litroittain puolukoita. Nyt kesän kulku oli ollut erilainen, karut ja kuivat maat kukoistivat tänä vuonna, kun taas viime kesänä karut ja kosteat antoivat runsaan sadon. Hetken maisemaa ihmeteltyäni hoksasin mättäiden pinnalle painautuvat hailakat karpalot. Suon rusehtava keskikohta, joka vuosi sitten lainehti vettä, pursui pulleita marjoja. Ja käsieni käydessä työhän ajatukseni alkoivat rullata...

Tutulle suolle saapuessani muistin, millaisissa sekavissa mielentiloissa olin täällä vaellellut niinä epätavallisen lämpöisinä marras-joulukuun hämärinä, lyhyinä päivinä, jolloin kaikki puhuivat ilmastonmuutoksesta. Lähestyessäni ojanreunaa, jossa olin kyykkinyt pitkään, mieleen välähtivät muutamat kasvot joita olin ajatellut, pettymyksen, odotuksen ja jännityksen sekaisen tilani, miten suunnittelin tai harmittelin jotakin kiihkeästi... mutta sitä en muistanut, mikä oli saanut minut niin tolaltaan. Mikä oli se asia? Tuumin, muuttavatko väikkyvät mielentilat meitä ihmisinä, vaikka vuosien jälkeen ei ole enää hajuakaan, mikä sai aikanaan vihastumaan, rakastumaan, häpeilemään ja pyrkimään johonkin merkittävään (Onko se sitä enää? Tajusimmeko jotain parempaa harhateillä?). Elämäntarinaa kirjoitetaan uudelleen, riippuen tilanteesta, johon kaikkien mutkien jälkeen on päädytty.

Edetessäni huomasin - ainakin parin vuoden innokkaan marjanpoimijan kokemuksella - että karpaloita pitää havainnoida ja poimia eri tavalla kuin esim. puolukoita tai mustikoita. Katse on käännettävä mättäiden pintaan, ei kasvustoon. Hailakka väri ei juuri pistä silmään, joten on haeskeltava marjan muotoa enemmän kuin läikkiä sammalessa. Kerääminen on hitaampaa, marjat on poimittava yksitellen, erotellen ohuen ohuista mutta sitkeistä varsistaan. Marjastaminen ei ole kummoinen tehtävä, mutta kokeminen tuo väistämättä mukanaan harjaantuneen kyvyn ja erikoistapausten hallinnan. Asiantuntijuus kehittyy pohjimmiltaan samoin kaikissa tehtävissä - ratsastuksessa, differentiaalilaskennassa, ryhmäviestinnässä jne.
- - -
Valmistun selvästi edustajistovaalien kysymyksiin. Vaalikoneeseen vastailu keskellä yötä ei ehkä ole viisainta, mutta pani tutkiskelemaan mennyttä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Selkäpiitäni karmi kun olin tajunnut miten paljon rahaa JYY-konsernin liikevaihto kattaa - siinä eivät paljon paina minun henkilökohtaiset tuskailuni kaupan hyllyllä, ostaako kalliita mutta ah! niin laadukkaita aurinkokuivattuja tomaatteja. Saatuani äsken kahden kuun opintotuen minusta tuntui, että tililläni on liikaa rahaa (ja toiselta kantilta: Jo kaksi tukikuukautta mennyt...). Kylmäsi siis ajatella, että jos minut äänestetään edustajistoon, olen päättämässä suurten summien käytöstä. Vaikuttamassa moneen elämään. Se on suuri vastuu, ja minun on vaikea pohtia aivan muita asioita (kuten opiskelua).
- - -
Suolle paisteli kullankarvainen aurinko, vaikka keskityinkin karpaloihin niin, että harvoin vilkaisin ylös. Ne pehmeän usvaiset, kiitävät pilvet ripottelivat välillä niskaani hyytäviä hiutaleita, niin että huudahdin "Lunta, ihanata!" ja hyppäsin epähuomiossa mättäältä lammikkoon. Pyörittelin vaillinaisia muistojani ja arvioin, miten pärjään. Olen viime vuosien aikana pannut itseni likoon tehtäviin joissa minun on täytynyt suoraan käyttää ominaisuuksia, jotka ovat minulle kriittisiä, ristiriitaisia eivätkä aina suinkaan "käyttövalmiita". Käytännön järjestelyissä olen kokematon, tiedollisella ja tiedostavalla puolellani ylimalkainen ja sosiaalisesti ujo, mutta toisaalta olen usein toiminut suunnitelmallisesti ja fiksusti, hankkinut ymmärrystä ja kysellyt sekä ottanut reippaasti yhteyttä ja pitänyt sen yllä. Perfektionismi on joutunut taipumaan tahdon ja ilon dominoidessa.

Haluan osoittaa, millainen merkitys asennoitumisella ja itsetunnolla on muutoksessa. Luon lyhyen silmäyksen itse muokattuun identiteettiini parin viime vuoden ajalta. Jatkuvuuden kannalta vielä tärkeämmän sosiaalisen puolen ja ympäristön tapahtumat pidän kuitenkin piilossa, blogin julkisuudesta johtuen.

Parisen vuotta sitten aikuiseksi naiseksi kasvamisessani tapahtui häiriöitä, jotka kesti aikansa selvittää. Vielä 16-vuotiaana, "laillisessa iässä" olin selättänyt epävarmuuden ja alkanut suvaita itseäni, elin rennosti jo hieman viherpiipertäjäarvojani omaksuneena ja suunnittelin tekojani rauhassa. Vuoden kuluessa suistin itseni tasapainosta kiivaasti ajattelemalla ja tuntemalla. Ehkä sallin ympäristön vaikuttaa itseeni niin vauhdikkaasti, että kiihdytin minäni pyörteeseen; Useimmat meistä varmaan tunnistavat sisäisen "anarkian" tilan. Hetkittäistä kaaostani hallitsin pari vuotta sitten totalitaristisella järjestyksellä, joka oli rankkaa jo pelkästään luonnostaan haahuilevalle, leikkisälle temperamentille. Vaikka olin oppinut, että tahtomalla tarpeeksi pystyn kehittymään, jäin jumiin moniin haalimiini tehtäviin, sillä olin liian ylpeä ja sokea pyytämään apua. Koin suuren järkytyksen: Ensimmäisen kerran elämässäni minulla oli tylsää itseni kanssa.

Tavallaan traagista; Lapsena 17 vuoden ikä kuulosti hehkeältä, kukkivalta ja jännittävältä iältä, ja sitä eläessäni elin "ohi" itseni ja olin vanhempi ja väsyneempi kuin koskaan. Onneksi kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Avauduin, puhuin aluksi erittäin vakavasti, myöhemmin leikkimielisemmin ja valutin pois pitkään patoamani turhaumat. Seuraavana kesänä olinkin elämäni kunnossa, kestävä ja tasapainossa. Palasin spontaaniuden lähteilleni - mutta en ollut vielä aikuinen.

















Näitä kahta kuvaa verratessani näen paljon eroja. Linnassa olen sinisävyinen, kivien ympäröimä, hieman lysyssä mutta kylmissäni ja kireä sekä niin laiha, että vaatteet roikkuvat ylläni. Baijerin laaksoa tarkastelen kirkkaan lapsekkaissa väreissä, rentona takki auki, suu raollaan ja hiukset radikaalisti lyhentyneinä.

Mitä tapahtui seuraavana syksynä, vuosi sitten? Palasin opiskelemaan innostuneena ja oman elämäni herrattarena (huom. aikuinen elää jo muitakin varten). Valmistauduin projekteihin eikä enää ollut vaikea ottaa omaa valinnanvapauttaan vastaan. Syksyllä pinnani taas kiristyi - siksi seuraan tarkkaavaisesti, mitä nyt tapahtuu, koska loppusyksy tohinoineen on näköjään mielenterveydelleni pahinta aikaa. Nyt täällä kotona istuessani muistin myös sen kiihtymyksen aiheen - ja tässä vaiheessa olen oppinut, että tarvitsen haasteiden kohtaamista:
1. Silmästä silmään, kasvokkain
2. Rehellisesti
Tästä toisesta periaatteesta pyörteinen teini-ikäisen mieleni väänsi ongelman kolme vuotta sitten - siihen oli tosin ymmärrettävät mutta omituiset sosiaaliset syyt, niitä tarkemmin erittelemättä. Nyt olen korjaamassa töppäyksiäni ja yritän osoittaa rehtiyttä ja vilpittömyyttä sekä viestiä aikomusteni ja pyrkimysteni mukaan. Joskus avoimuus tuottaa tuskaa, mutta paljon vähemmän kuin tärkeän seikan kammitsoiminen, painavan kuhmun peittely ja kierteleminen - vaikka se joskus vaikuttaisi helpommalta. Myös taipumukseni sulkeutua tylsistyessäni on harmillinen. Jäänne yksinäisyyden kokemuksistani - nyttemmin olen harvoin yksinäinen. Opin aikoinaan metsässä yksin samoillessani keskittymään muistoihin, toiveisiin ja suunnitelmiin, ja vaikka ratkaisen pulmia ja kehittelen uutta edelleen parhaiten dialogissa, viihdyn myös yksin.

Takaisin tahdonalaisen identiteetin tarinaan: Tämän vuoden vaihteessa sain aktiivisuusruiskeen, osallistuin ja toimin ihmisten kanssa ja ihmisten vuoksi. Pidän esiintymisestä. Se purskauttaa esiin harvoin tarvittavia voimia ja antaa elämyksiä. Muiden ryhtyessä viimein pänttäämään kirjoituksiin minä olin juuri saanut herätykseni yhteisiin asioihin ja halusin lisää toimintaa (kirjoitin ja pidin mm. penkkari- ja lakkiaispäivän abipuheet sekä paljon kiitellyn "kouluevankeliumin"). En voinut enää pakottaa itseäni töihin kuten 17-vuotiaana, vaan korkeintaan patistaa. Muut ihmiset sen sijaan houkuttelevat yrittämään. Lakkihan se sieltä aikanaan päähän tipahti, mutta parasta oli, että ansaitsin sen omassani ja muiden mielissä.

Identiteettini pysyvyydestä:
Suolla muistin myös lapsukaisena kirjoittamani ensimmäisen runoni. Se syntyi spontaanisti kuten seuraavatkin taidokkaammatkin, ja rustasin hetken kuin aito runotyttö. Tämä reipas rytmi vaikuttaa kuitenkin jääneen ikuisesti mieleeni tarmokkaan tytönäänen toistamana:

Minä olen mikä olen, enkä kukaan muu
En ole ruhtinas, en ole orja
En ole varjo kuutamolla.
Minä olen mikä olen, enkä kukaan muu
Peilikuvani lammen pinnasta heijastuu.

Tulkitsisin tekstiä nyt näin: Runon puhuja selittää olemuksensa negaatioilla, mutta ei määrittele sitä suoraan. Tämä suo hänelle liikkumatilaa ja mahdollisuuksia; Viimeisen säkeen kuva lammen pinnasta viittaa myös muuttuvaisuuteen. Runon vastakohdat (ruhtinas - orja, varjo - kuutamo) ja puhujan asettuminen niistä erilleen osoittavat myös hänen etsivän omaa tilaansa. Puhuja korostaa sitä, ettei ole "kukaan muu", vaan konkreettinen oman minuutensa keskus. Säe "En ole varjo kuutamolla" on runon arvoituksellisin ja asettuu paralleeliin yhteyteen lammen pinnan heijastuksen kanssa - runon puhuja ikään kuin katsoo varjojen ja yön maailmaan ja vertaa minäänsä niiden harhakuviin. Kirjoittajana muistan, että teksti tupsahti esiin tuollaisenaan, mutta kolmas säe kuulosti vaihtelevan toisinaan merkitystään päinvastaiseksi: Olen vain varjo kuutamolla.
Peilin lukuisat symbolimerkitykset lisäävät runoon omat tasonsa (mm. minuuden "vangitsija", tuonpuoleisuus, valon heijastaja eli pakanallisilta voimilta suojeleva esine, turhamaisuuden attribuutti sekä itsensä tuntemisen, totuuden ja viisauden hyveiden vertauskuva). Negaatiosäkeiden päättäväinen lyhykäisyys, toisto ja takavokaaliset loppusoinnut luovat runoon päättäväisen tunnelman: Puhuja hyväksyy reippaasti ja tyynesti sen, ettei voi koskaan piirtää itselleen selviä rajoja ja määritellä itseään lopullisesti.

Toivon, että tuo vuosien takaa aistimani itsevarmuus jatkaa kehittymistään ja heijastuu myös läheisteni elämään ja ympäristööni.

- - -
Kävin jälleen metsässä. (Agromania= Pakonomainen tarve samoilla metsissä ja pelloilla.) Joka kerta saan sieltä palasen mukaani, luonto käy tutummaksi ja rikkaammaksi. Eilen tajusin, että ne voimakkaan yrttisen makuiset ja sitkeät salaatinkoristeet olivatkin karpalon varsia (kyllä, olen niitä outoja ihmisiä, jotka syövät salaatinkoristeita). Hakkuuaukossa näin viimein suuren kokomustan linnun lentävän laskevan auringon punertavissa säteissä. Seurasin sitä katseellani. Lintu leyhytti verkkaan siipiään ja leikkasi maiseman suoraa linjaa pitkin. Honkien latvoihin kadotessaan se raakahti kertaalleen. Ehkä se oli korppi. Näin vain sen sulkien öljyisen kiillon. Hymyilin tietäväisenä. Kohta onkin aika leikata hiukset, värjätä ne kullanvaaleiksi ja muuttua jälleen naarasleijonaksi. (Selitykseksi katso merkintä Sadepäivän satoa.)

Iloksenne vielä syksyisiä kehäkukkia.

"If I could be who you wanted... all the time"

Loistavaa! Niistä harvoista piirroksistani, joita olen ladannut koneelle, löytyi vaihteeksi mielentilaa jotenkin vastaava töherrys, vuosia vanha sekin. Aloitetaan reippaasti itseinhon merkeissä!






Äsken kotiin palatessani kävin mielenkiintoista keskustelua. Monologi-dialogia. Jep, päässäni. Jeh, sieltä suunnalta saa rakentavaa palautetta.

Asioita risteilee mielen rajoitetussa, suhteellisessa ajassa jo sen verran, että kokonaiskuva rakoilee. Katsotaan, mitä:

1. Olen vaaliehdokas ja se asettaa paineita. Kerron siitä myöhemmin lisää.

2. Kaikki ihmiset, joita tapaan, vievät väistämättä huomioni, mutta kuitenkin tunnen samaan aikaan hiljaisia vaatimuksia, lukemiselle, taivaan katselulle, käsien huljuttamiselle vedessä, aistinautinnoille - joita koen myös mielikuvissa, keskittyessäni pysähtyneeseen kohteeseen. Ihminen on aina liikkeessä, muuttumaton, arvaamaton.

3. Myös opiskelu on tärkeää. Kalenteriin merkityt luennot ovat pintapuolisia, syventyminen tapahtuu syventyneessä, hiljaisessa mielessä. Mutta toisaalta, tulin yliopistoon hankkimaan sydämensivistystä ja yleistietoa. Sitä löydän ihmisten avulla. Minulle on oikeastaan yksi ja sama, mitä opiskelen, kunhan se antaa minulle käytännön sosiaalisia, henkisiä, toiminnallisia eväitä.

4. Riepoo, miten selkärangaton toisinaan olen, hymistelijä, ja kompensoin sitä dominoimalla epäsuorasti läheisiäni. Toki olen avulias, ystävällinen, suvaitsevainen - tosin yllätykset, pienetkin häiriöt ja epäily saattavat himmentää joustavan sosiaalisen kalvoni. Silti jos tilanne etenee pois suorasta päätösvallastani - mutta ei vaikutusvallastani - käyttäydyn lammasmaisesti. Tarkoitan että lupaudun mielelläni tekemään jotain, luottamaan tai olemaan luotettava, eikä se haittaa minua. Jos minun puolestaan oman tai yleisen hyvinvoinnin vuoksi olisi edes neuvolla tai kehotuksella rajoitettava tai muutettava toisen ihmisen käytöstä, taivun heti jos hän vähänkin vastustaa. Rakastan ihmissuhteita, tutkin niitä intohimoisesti - koska ne ovat minulle vaikeita, ristiriitaisia.

Toisinaan haluan antaa ihmisille kaikkeni, yritän ja yritän - mutta muille on sallittava tilansa, ja olen tavattoman herkkä vetäytymään pois. Paljon jää kupruilemaan ja hakemaan ilmiintymistään toisin keinoin. Kirjoittaminen avaa padot ja soljuttaa vedet hiljalleen uomiinsa. Ylensä ensikohtaamisissa "minä soljun" kevyesti, en välitä niin paljon itsestäni. Tämän päivän jooga antoi hyviä vihjeitä siitä, miten ihmiset ovat käsitelleet suhdettaan itseensä, kehoonsa, ympäristöönsä ja niiden yhteispeliin. Usein tasapainoisuuden kuvailuun käytetään ihastuttavan tahi raivostuttavan epämääräistä "energia"-käsitettä. Jooga on eräs keino keskittyä todella itseensä - keskittyä voidakseen irrottautua, luopua ja antaa anteeksi. Mitä tämä vuodatus merkitsee? Sitä, että horjahtelen pysyäkseni tasapainossa. Miksi menisin nauttimaan YTHS:n mielenterveyspalveluista, kun voin tehdä sen täälläkin?

Paitsi että minun pitäisi vakavasti harkita, tahdonko opastaa mahdolliset äänestäjäni näiden merkintöjen äärelle... Voi herranlettas, kuten eilen laukaisin. On vaikeaa olla ihminen ja humanisti. Tosin hymyilen jo tätä kirjoittaessani.

Oikeastaan minua tuskastuttaa se, että tunnen lupaavani ja sitoutuvani ihmisiin monin sitein ja rihmoin, kaipaavani heitä, loukkaavani heitä (aiheuttaen monia pieniä säröjä) - ja tahdon pyytää anteeksi "kiirettäni", jäykkyyttäni, liiallista "hyväntahtoisuuttani" - sitä etten ole heille se, mitä he ansaitsevat.

Mikä neuvoksi, kun tuntee olevansa maailman tylsin tyyppi? Tietenkään se ei ole totta, kun tarkemmin ajattelee... eilen kiersin Seminaarinmäen kahdesti, kun intouduin seuraamaan tutunoloista pyöräilijää, joka polki ohi vilkkautta ja iloa liikkeissään ja hiukset tuulessa hulmahtaen - päätin seurata häntä, kunnes hän pysähtyisi. Hyväntuulisena nautiskelin hetken polkemalla hänen "myötätuulessaan". Ja montako kertaa olen toistanut "ihmistä" kirjoituksissani? Persoonassani on sekä impulsiivisuutta ja spontaaniutta että kykyä toimia tahdonalaisesti.

Ehkäpä minun kannattaisi nimetä mikä minua missäkin tilanteessa rassaa. Kenet kohdatesseni tunnen hämmennystä, ärtymystä, uteliaisuutta, ujoutta...? Menneiden tekojeni, toisen olemuksen, odotusteniko vuoksi? Pitäisikö minun olla tavoitetietoisempi? Mitä tehdä, kun tahtoni pyrkii purskahtamaan esiin ja toinen etsii ilmaisuaan tai on jo vakiinnuttanut oman tilansa? Mitä tehdä, kun puhun omaa henkistä jargoniani - pitäisikö minun jatkaa intohimoisesti, kunnes olen tasapainossa, vai viilentyä, etsiä arkisia esityskeinoja - näinhän monesti laimennan sanomani. Näihin kysymyksiin vastaamisen jätän kuitenkin kotitehtäväksi. Nukun rauhalliset yöunet ja otan uuden päivän ihmeet vastaan sitä mukaa, kun niitä saan.

I heard a train arrive / and wondered if it was mine

On ollut mukava ilta. Päivä tosin alkoi hieman työläästi, mutta toisaalta olen ottanut rauhallisesti; Ennätin syödä kunnon aamupalankin. Talvenkirkkaassa aamussa koleus puri jo reisien ihoon. Aurinko paistoi matalalta harveneviin puihin, paljastaen mahtavat rungot jotka kesällä peittyvät rehevään runsauteen. Syksy on rehellinen ja haavoittuva kuin alaston ihminen; teeskentelemätön, niin kirkas etteivät silmät oikein kestä katsoa sitä suoraan. Taistelin aamun Wordin asiakirjojen oikeiden muotoseikkojen kanssa. Hitaasti taapersimme ylös Seminaarinmäelle - kerrankaan minua ei haitannut seuraavasta tapaamisesta myöhästyminen. Muistelin elokuvaa Pieni suklaapuoti, jonka päähenkilön on pakko lähteä *tuulten noustessa* - Syksyssä on jotain samaa, luonnon riisuutuessa mieli luopuu epäoleellisesta ja kaihoaa maailman ääriin.

Kuuntelen jälleen Velouria-kappaletta. Voimakas, kirkas ja haikea.

Lyriikan praktikumissa tunsin itseni aluksi väsyneeksi ja turhaksi, en ollut lukenut sen kerran aineistoa etukäteen ja mielestäni paikalla oli paljon minua fiksumpia henkilöitä. Turhaudun usein mitättömään kykyyni syventyä ja käsitellä todellisuuttamme innostavasti ja kekseliäästi. Ongelmalähtöinen ajattelu nakertaa osallistumisvalmiutta. Mutta onneksi huvittuneisuuteni venytteli esiin runojen hitaan ymmärryksen myötä, puhkaisten staattisen väsymykseni kalvon. Seuraavalla luennolla meille puheli verkkoyhteisöistä innostava viestinnän jatko-opiskelija, ja tunsin taas kykeneväni ymmärtämään, osaamaan tai ainakin olevani mahdollisuuksien alkulähteillä (yhteisöjen, suhteiden verkostoissa). Tiedän myös viestinnän alan kutsuvan minua.

Sen jälkeen alkoi illan vapaamuotoinen ohjelma. Kävin sosiaalivaliokunnan pienimuotoisessa kokouksessa (myönnettäköön, osittain katsastamassa paikkaa, jonka olin varannut ainejärjestöni pikkujouluja varten) ja onneksi kävin: Väki oli humaania ja vieraileva opintotukilautakunnan asiantuntija puhui asiaa, erittäin eläväisesti (kaikille pitää levittää ilosanomaa: Hakemukseen kannattaa laittaa 1. nimi 2. asuinpaikka 3. puhelinnumero jne. - hieman kuten ystäväkirjaan!). Epäilemättä hyödyllisin kokous tänä syksynä.

SOPO:n kokouksen jälkeen kipitin AIESEC-Jyväskylän järjestämään Intia-teemailtaan "Voi pyhä lehmä!" Kiinnostavaa väkeä, kiinnostavaa kulttuuria. Mietin vielä, menisinkö myöhässä pehmomiekkailemaan, ja kannatti mennä - opin hieman aivan perusasioita ja sain köniini. - Silmä herkistyi - Minähän olen aina pelännyt silmieni puhkeamista, nesteen valumista ulos - tiedän että siinä tilanteessa luomi pitää painaa kiinni ja estää kallisarvoisen lasiaisen hävikki. Pelkään neuloja. Tosin hieman olen järkevöitynyt; Pidän eräänlaisena puhdistumiskokemuksena sitä yötä, jonka läpi oksentelin sisälmykseni nurin ja lihakseni kipeiksi. Paine silmissä oli niin kova, että lasiaisen hiussuonet puhkesivat ja aamulla huomasin veren kirjavoittavan iiristeni ympäristön.

Kokonaisuudessaan tänään olen ollut jatkuvasti myöhässä, mutta silti saapunut ajallani. Pidän tästä elämästä. Ehdin osallistua myöhemminkin, ei tarvitse tietää kaikkea alusta asti. Taisi olla Neil Gaimanin teksteistä (Sandman?) se vertaus, että saavumme kesken kaiken seuraamaan elokuvaa ja kyselemme vierustoverilta 'mitä tarinassa on tapahtunut aiemmin? kuka tuo heppu on?' Näen itse elämän näytelmänä (heh, tai larppina) jonne saavumme joskus summittainen tai melko valmis hahmo käsissämme, ja muiden avulla alamme ymmärtää omaa ilmaisuamme. Joskus meidän taas on improvisoitava täysin.

Parina hyytävänä iltana, kun olen pyöräillyt kotiin päin, olen kuullut junan suhahtavan asemalle. Onko se illan viimeinen juna, nyt kun yöjunat eivät enää kulje? Onko siinä matkustajia vaiko pelkkää rahtia? Kun yössä kuulen junan kaukaa, tai näen vilaukselta sen suhahtavan ohi valon loistaessa ikkunoista, se tuntuu kummitusjunalta, epäinhimilliseltä olennolta. Un poitrail large... Presque humain. Juna kiitää halki yön, määrätyllä raiteellaan, enkä silti tiedä sen määränpäätä - joskus elämänsä tuntee yhtä arvoitukselliseksi. Minusta se on kaunista.

Paras harrastukseni

Kuva on wanha piirrokseni, jonka kulmassa lukee: Walk into the night; you should see the light sometime.

Olen niin innoissani larppaamisesta. Parasta oli päästä viime lauantaina taas samaan peliin siskon kanssa. Toisessa maailmassa vietetyn päivän päätteeksi oli mukava saapastella tihuuttavassa yössä, puhua ja puhua pelikokemukset auki. Rankka harrastus, mutta ehdottomasti erittäin kivaa.

"Euroslack 2: Hotelli Harmonia" oli ehkä tähänastisista pelaamistani laadukkain. Värikäs seurue kokoontui Kuokkalan yläasteelle, sopivasti kävelymatkan päähän kotoani. Pelin genre voisi olla väljästi cyberpunkkia - siitähän Jyväskylässä on pitkät ja kunniakkaat perinteet. Hahmoni kuului elitistiseen, koulutettuun kermaan, juuri valmistuneiden neointermodernistisen avaruusbaletin kandidaattien nelikkoon. Vastapelaajieni ansiosta hahmoa tuli todella pelattua. Hotellin henkilökunnalla oli omat kommervenkkinsä, joista ulkopuolinen hahmo on autuaan tietämätön pelin aikana, ja näin isossa pelissä muukin asiakaskunta eli osittain omaa elämäänsä. Pelin jälkeen oli riemastuttavaa kuulla mm. klemmarifirman työntekijöiden innovaatioista. Debrief on se viimeinen purskahdus, joka läjäyttää pelin hienouksia sylin täyteen.

Sunnuntaipäivä dekadentin meni after-game-masennuksen merkeissä, kunnes tänään sain kiskottuani itseni kirjoittamaan seuraavan viikonlopun hahmoa. Luennon ja kaukovaihtoinfon jälkeen lennätin iltapäivällä verta jalkapalloa liian innokkaasti tuupittuani - mitäs menin paljasjaloin mukaan. Opuksen (ainejärjestömme) liikuntavuoro alkaa saada pahan maineen: viime viikolla vuodatti eräs nenä elämännestettä. En löytänyt taaskaan ulkoboffotreenejä (jossain metikössä ne ovat) mutat enpä järin sinnikkäästi etsinytkään, vaan kiiruhdin ropeen. Hiljalleen alan ymmärtää myös pöytäpelaamista. Mutat salama iski: Kotiin palattuani sain kuulla suru-uutisen. Viikonlopun larpit on peruttu!

Suomen larppikansa on nähtävästi tuuditettu helppoon systeemiin, jossa pelinjohto raataa hiki hatussa meidän kollektiivisen ilomme hyväksi. En viitsi linkittää Fadimin varkaisiin, jos niiden sivut poistuvat bittiavaruudesta piakkoin. Kampanjan esipelit lupailivat paljon; niissä pelaajille tarjottiin vapautta ja vastuuta, ts. hahmoja kirjoitettiin itse. Vaan ensi viikonlopun massiivisten pelien maksut viipyivät, kuvaukset viipyivät... alamaailma ja vaativa ennakkoperehtyminen eivät näköjään kiinnosta moniakaan pelaajia. Sääli, minäkin olin jo henkisesti sitoutunut seuraavan vuoden kampanjaan, ja hirvittää ajatellakin, miten pitkään pelinjohto - rakastettava ja innokas! - on projektiaan työstänyt. Opetuksia? Voi, kyllä: Jos ihmiset tekevät jotain hyväksenne, kiittäkää siitä, vastatkaa samalla mitalla. Asennoitukaa huomaamaan, kun joku helpottaa tai elävöittää elämäänne!

Lauantai-sunnuntaiyönä tuumin, että larpatessani huomaan ja tarvitsen itsestäni niitä puolia, jotka monesti kätken - vaikka ne voisivat olla arvokkainta, mitä minulla on tarjota. Opin suvaitsemaan ja nauttimaan itsestäni ainakin joksikin aikaa. Pelissä ja pelin jälkeen huomioin ihmisiä ja koen myötätuntoa, suhtaudun tovereihini ystävällisesti, avuliaasti ja suvaitsevaisesti. Havaitsen, että pohjimmiltani olen hyvä ihminen - ja hyvin harva meistä onkaan mitään muuta. Itseinho, häpeä ja kaaos toisinaan vain pelmahtavat ihollemme kuin pöly tuulessa.