Uneksuen uuteen vuoteen

Muistin vihdoin etsiä käsiini John Lennonin Merry Xmas (War Is Over) -kappaleen, jonka olen pitkään halunnut kuulla. Videota en viitsi tänne ladata, joten maailman menoa voi käydä miettimässä Daily Motionissa.

Taidan kirjoittaa perinteisiä vuodenvaihteen mietelmiä ja itsekritiikkiä päiväkirjaan, jossakin siinä yön aikana, kun nukun, katson Monty Pythonia ja lopettelen Naomi Kleinin No Logo -bestselleriä. Tänne kerron pari vaikutelmaa niistä, joita päivän aikana tulee kerätyksi.

Yössä pilvet olivat niin paksuja, että pimeys sokaisi aluksi ulos astuessani. Katselin ilotulitusrakettien heijastuksia pilvissä. Pohjoisessa välähti ensin äkillinen sykäys, sitten hitaampi, himmeämpi mutta laajakantoisempi. Se muistutti pahaenteisellä hiljaisuudellaan minua ydinpommeista taivaanrannassa. Outoa, miten turhuus ja hirveydet usein kiihdyttävät, kiinnostavat meitä, täyttävät meidät ihastuksella, vaivuttavat meidät lumoukseen. Ihminen kaipaa ihmeitä, kaipaa tähtisadetta ylleen. Silti ihmisellä on kyky luoda ihmeitä ympärilleen huomaamalla ja huomioimalla ne.

(On ihme puhua toisen kanssa.)

(Olemme "tähtien lapsia", fuusioreaktoissa miljardeja vuosia sitten syntyneiden alkuaineiden uudelleen järjestyneitä kokoonpanoja - eikö se ole ihmeellistä?)

Mietin tänään rukousta. Aikoinaan "lapsenuskossani" kuvittelin jumalan, joka minua kuuntelee, mutta ehkäpä kyse on vain siitä, että herkistyin kuuntelemaan itseäni. Nyttemmin käsitän rukoilun itsetutkiskeluna, dialogina, jossa kerrankin kuuntelemme itseämme, vailla arvostelua, ihmetellen - tai mitä se kenellekin on, näkökulman vaihdoksena, erilaisena asennoitumisena, uskalluksena toivoa. Vähentävätkö selitysyritykseni jumaluuden ihmettä, joka on... olla oman elämänsä keskus, luoda oma maailmankaikkeutensa, jota kukaan ei tunne aivan kuten sinä.

Ehkä kannattaisi rukoilla jälleen.

Toivotan uutta vuotta seuraavan videon myötä (voit toki kutsua sitä tekotaiteelliseksi, mutta tuulen leikki kiehtoi minua). Ja millaista uutta vuotta? Mitä sinä tuletkaan kokemaan... voisinpa jakaa sen kanssasi.

Nainen vertauskuvien takana

Piirsin naisen. Hän on sisäiseen maailmaansa keskittynyt kuin odottaisi lasta, vaikka seisookin mistelinoksan alla. Toista kättään hän lepuuttaa varjelevasti kohtunsa yllä, painaen ihoaan vasten nuokkuvaa kieloa ja petollista sudenmarjaa, molemmat myrkyllisiä lehtojen kasvatteja. Toisella kädellään hän puristaa jääpalaa poskeaan vasten. Sulava jäätävä vesi muuttuu vereksi valuessaan pitkin hänen käsivarttaan. Miekka, ensimmäinen ihmisen ainoastaan surmaamiseen muovaava esine, odottaa hänen edessään ristittynä sirpin kanssa. Kypsät, pulleat viljan oraat tavoittelevat hänen ympärillään valoa.

Niin että mitä? No, mietipä sitä.

* * *

Lueskelin symbolikirjaa, sanakirja sekä tutkiskelin luonnonkasveja erinäisistä hakuteoksista. Tällaista piirtämistä olen kaivannut - tutkimustyötä, ei töhertelyä. Haksahdin tosin vertauskuvallisesta tiivistyksestä sekavuuteen; Sirppi ei kuulunut kävellessä intuitiivisesti muovaamaani mielikuvaan, mutta halusin viitata vielä druidien viisauteen ja historiaan (mistelin liitin ehkä viattomuuteen, rakkauden ja vapauden kaipuuseen). Kuva ei ole suoranaisesti allegoria, sillä kulttuuriset symbolit toimivat minulle vain viitteinä ja suuntaajina. Esimerkiksi sudenmarjassa on henkilökohtaisia merkityksiä - olen löytänyt myrkyllisen, pahaenteisen marjan puutarhastamme. (Puutarha mielletään ihmisen kesyttämäksi - meillä se on puolestaan aivan vallaton.)

Piirrän yhä ääriviivoin, naamioin sitä vain varjostamalla rajakohtien läheltä. (Psykologisesti on mielenkiintoista, miten jo pikkulapsella on taipumus rajata ja nostaa objektit erilleen ympäristöstään.) Kun piirrän miettimättä, teen voimakkaita, yllättävästi liikkuvia viivoja. Tämä on harkitumpi kuva, vaikka olisin voinut piirtää sen nopeammin, tehokkaammin ja emotionaalisemmin - mutta abstraktimmin. Minulla on paljon "hetken kuvia". Tulen takuulla esittelemään niitäkin. Pidän toisaalta tähän huolelliseen lähestymistapaan paluusta.

Joulunaikana pohdin, miksi taide on minulle tärkeää - ja mitä on taide - ja muistin syystä tai toisesta menninkäisen, jota tuhersin päiväkaudet ystävälleni lahjaksi. Se oli työtä (lähinnä voimakas värittäminen puuväreillä, jotka eivät siihen sovellu laisinkaan), ja osin tutkimustyötä, mutta myös nautinnollista.

Joulusatu

Sillä sadut ovat todellisia.


Jos joulupukki olisi saapunut heidän taloonsa, se olisi pukeutunut tummaan ja kenties ilkkuen kysellyt viinaksia kuin vanhan ajan pukinhahmoiset. Tässä talossa ei kuitenkaan tahdottu muistaa menneitä. Aattoaamu valkeni hitaasti hämäränä ja hailakkana. Maan olivat joulukuun sateet liottaneet harmaaksi. Päivän mittaan pakkanen kiristyi. Äiti oli häärännyt hämäristä asti kuumentaen talon uunit nielemään laatikoita, kinkkuja ja imelää marmeladia pursuavia torttuja. Milloin hän kuurasi eteistä, milloin tyhjensi riisipusseja kattilaan. Äiti oli herättänyt muut soittamalla kireän hilpeitä joululaululevyjä liian kovaäänisesti. Sisko poltti huoneessaan kynttilöitä. Pikkuinen levitteli lelujaan lattioille sitä mukaa kuin äiti ennätti niitä korjata pois. Veli oli aamusta lähtien tuiskeessa halaillut pulloaan ja käynyt kertaalleen kylpyhuoneessa oksentamassa.

Veli oli vaatinut saada hakea kuusen. Hän oli paennut aamuhämärään ulos kuumasta talosta. Hän oli harhannut taimikossa ja suon puolella, jossa pettävän pehmeän näköiset rahkasammalmättäät olivat musertuneet ja upottaneet hänen rusentavien kantapäidensä askellusta. Mutta veljellä ei ollut juuri silmää kuusille. Hän toi myöhään päivällä kotiin heiveröisen harvalatvaisen vesan, jonka äiti hoputti tuomaan sisälle ja hukutti kiireesti oksat kiemuraisiin koristenauhoihin. Nyt kuusi tippui hiljakseen sulavaa härmää olohuoneen lattialle.

Siskon huoneesta leijaili imelien tuoksukynttilöiden tukahduttava tuoksu. Kapea tila hänen ikkunansa lasin ja alas vedetyn kaihdinverhon välissä oli täynnä koristevaloja.

Pikkuinen oli kaiken päivää levoton, kiskoi äitiään jalasta, mankui lahjojen perään ja heitteli leluja. Lapsen posket paloivat kuumina. Pikkuinen näpisteli pipareita ja valitti kipeää vatsaansa, niin että äiti joutui mittaamaan häneltä kuumeen.

Veli sulkeutui kylpyhuoneeseen ja peitti tihrustavat silmänsä ajatellessaan tyttöä, jonka oli jättänyt. Siitä ei ollut taaskaan tullut mitään. Tyttö oli yksinäinen, tietysti. Hän ei ollut kertonut erosta äidilleen. Mitä sillä oli väliä?

Äiti halusi saada kaiken kuntoon ja äiti halusi apua. Hän äyskähti siskolle tämän vaeltaessa kylpyhuoneeseen hiuksiaan harjaten "Katsoisit edes tuon perään!" Hän kivahti veljelle "Vaihda paitasi, juopottelet kuin..." ja katkaisten puheensa kääntyi hämmentämään puuroa. Pikkuinen sanoi "Minä haluan, minä HALUAN..." mutta äiti kielsi ja rankaisi.

Jouluaterialla oli pakko katsoa kolmea vastakkaista kasvoa. Veli työnteli puuroaan lusikalla ja kähähti tukahtuneesti. "Manteli? ...niin tyhmää..." Äiti kiristyi tuolissaan. "Jos et itse pysty... Antaisit edes lapselle joulun", hän kihisi hampaidensa välistä. Sisko mutisi kiitoksen ja poistui huonettaan kohti. Äiti tarrasi häntä kädestä ja käski syömään loppuun. Pikkuinen alkoi sotkea. Äiti tempaisi lautasen pois toisella kädellään ja kipakan tukkapöllyn toisella. Loppuaika syötiin katseet alhaalla. Veli nytkähteli äänettömästi tuolissaan.

Pikkuisen sallittiin avata kuusen alle sysätyt lahjat. Lahjapaperit olivat kostuneet tahmeiksi kuusen pihkaisten pisaroiden putoiltua. Pikkuinen repi kiihkeästi paketit auki ja viiletti uusine leluineen lattioilla. Äiti näytti nukahtaneen ryhtinsä menettäneenä nojatuoliin. Illan mittaan pikkuinen sai raivokohtauksen, talossa huudettiin ja pikkuinen ryntäsi ovet paukkuen ulos pakkaseen.

"Onhan tuo ennenkin..." äiti mutisi ja koetti selkäänsä. "Se voi paleltua sinne", sisko sanoi ja katsottiin jouluillan perhe-elokuvaa.

Ulkona pikkuinen istui isän petollisia jäitä varten esiin nostamaan potkukelkkaan, jonka jalakset olivat uponneet sulaan loskaan ja jäätyneet kiinni. Pihan kurat olivat raskaan ruumisauton renkaiden jäljiltä jäätyneet kupruille.

Pikkuista kohdeltiin väärin. Pikkuinen pusersi käsiä ympärilleen, kaulus märkänä ja niiskuttaen. Hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. Ei ikinä, ikinä menisi takaisin... Ei mitään ikävää. - Maahan ei voinut tehdä lumiukkoja eikä lumienkeleitä. Pikkuinen nousi kelkasta ja kävi makuulleen. Ehkä hän ei tarvitsisi lunta. Ehkä hän voisi maata tässä ja olla aamulla muuttunut enkeliksi.

* * *

Kinkku lojui vielä koskemattomana rasvaisessa liemessään. Äiti oli kuullut siskon lopettaneen työnsä. Talossa haukuttiin ja huudettiin. Television jaaritus ja joululaulujen hermoja kirskuva helkytys räikeiden koristevalojen kimarassa kasvoivat riidan kanssa pauhinaksi, jolla ei nähnyt rajaa eikä sisältöä eikä merkitystä. Yllättäen sähköt katkesivat ja tuli pimeää.

Ulkona pikkuinen nousi maasta ja istui jälleen punaiseen potkukelkkaan, sillä hän ei halunnut maata renkaan ryystämän harjanteen päällä.

Perhe sisällä hapuili pimeässä. Sisko sytytti kynttilän. Se ei ollut tuoksukynttilöitä, se oli hajuton.

Äiti ja veli katsoivat toisiaan kynttilänliekin yli. Toinen näki silmien alla kimaltelevat vaot kynttilän hennossa punervassa valossa. Veli katsoi äitinsä mustia, liekin heijastavia silmiä ja tunsi itsensä kovin, kovin väsyneeksi. "Äiti, minua itkettää."

Jokin kovettunut tuntui valahtaneen pois äidistäkin. Sanattomana hän ojensi veitsien, raskaiden kahvojen ja tiskiaineiden kuluttamat kätensä ja syleili poikaansa.

* * *

Pihalla pikkuinen tunsi kevyen hipaisun nenänpäällään. Hänen yhteen liimautuneet silmäripsensä ja rohtuneet huulensa aukenivat kun hän kohotti katseensa ylös. Joulun ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuivat äänettömästi, pehmeästi. Lumi suli hänen hehkuville otsalleen ja poskilleen, ja hän maistoi suussaan suolaisten kyyneleidensä maun. Lumi satoi hänen silmiensä pinnalle, mutta hän jäi katselemaan lumoutuneena niiden kepeää, rauhaisaa leikkiä ilmassa.



Hyvien ihmisten joulua, rakkaani.
Toivo elää.

Talvimaassa

Lupasin itselleni, että jos bloggaan kotoa, liitän mukaan lähiaikoina piirretyn piirrustuksen - mutta en ole nyt kotona, vaan kirjastossa, joten annettakoon tämä kerta anteeksi. Tenteissä on tullut piirrettyä niin keskittyneenä, että huomaan taidon yhä säilyneen. Opiskeluni viimeisellä viikolla Jyväskylässä, ennen vetäytymistä joulurauhaan tänne itäisiin metsiin, ilmeni paljon ristiriitoja; Huomasin miten omapäinen olen, ja miten lukeminen tekee hyvää. Luin sosiologian tenttiin varman pitkäjänteisimmin kuin mitä olen koko syksynä mitään lukenut, ja vanha "elämismaailmani" koki pienen herätyksen. Vielä joitakin vuosia sitten elin etupäässä mielikuvitukseni välityksellä (lukemalla, piirtämällä, leikkimällä, tarinoimalla). Sittemmin periaatteissani on vahvistunut sosiaaliselle elämälle "antautuminen".

Lukiessani mielessäni takoi aluksi kiire, joka esti eläytymästä tekstiin. Kun tajusin, etten kuitenkaan ennätä kahlata kaikkia tenttikirjojani läpi, kykenin ajoittain lukemaan *välinpitämättömästi* ja paradoksaalisesti kiinnostumaan lukemastani syvemmin, kiinnittämään sen omiin kokemuksiin, tekemään tilaa itselleni tekstiin. Lukemisen aktivoiva voima näkyi päähäni pilkahtavissa muistoissa ja ideoissa. Sain mm. halun toteuttaa pienimuotoinen performanssi, jossa pukeutuisin liikemiehen siistiin pukuun ja kravattiin ja kävisin polvilleni kerjäämään kauppahumun keskelle (muistin tyynesti polvilleen laskeutuneen miehen, joka oli järkyttänyt minua senkin vuoksi että huomasin hänet vasta metrin päästä ohitettuani).

Jyväskylässä taivaan kauneus lumosi minut, aina kun katsoin ylös tekstistäni. Halusin kehoittaa teitä katsomaan taivaalle. Kuu on miltei täysi - soon it'll be the time of lunatics. Ja näet kuun kalvakat kasvot päivälläkin.

Jahas, enpä muuta kirjoitakaan. Elämä kutsuu!

Valo yössä

Kuvasta: Olen koko aamun kiroillut filmikohtauksen kuvakäsikirjoituksen skannauksen kanssa, mutta mukaan livahti pieni eläinkin.

Olen viime aikoina pitänyt David Bowien Motel -kappaleesta - lopussa jännitys hallitusti "räjähtää" - sekä kolmikosta Sweet thing-Candidate-Sweet Thing (reprise). Ne raastavat sopivan hellästi sisinpääni. Ne käsittelevät ei ainoastaan läheisyyden kaipuuta, vaan myös sen määrätietoista hakemista kaaoksesta huolimatta. Haluaisin lisäksi kuunnella The Mars Voltaa.


Eräänä aamuna kaartaessani Jyväsjärveä kiertävälle kevyen liikenteen väylälle heitin katseeni jälleen järven yli, ja Rantaväylällä vastarannalla kulki ainoastaan ambulanssi. Muuten sillä hetkellä tiet olivat vapaat muista autoista. Ajattelin "Näin kuuluisi olla".

Puhun itselleni. Rauhoittavia, hiljaisuudesta kumpuavia lauseita. Useimmiten en ajattele sanallisesti, mutta kirjoittaessani lauseet tiivistyvät kuin kosteus pisaroiksi metallipinnalle. Kun puhun itselleni, kuulen äänen, joka on enemmän minun kuin äänihuulilla muodostamani. Siihen yhdistyvät kaikki äänensävyt, joilla minua on puhuteltu (käsittäen läheiset, tuttavat ja mm. kulttuurin normistot), ja perimmiltään siinä soi ydinminuuteni vakaa, varma ja hiljaisen toteava ääni (englannin sana 'murmur' osuu lähemmäs kuin suomen staattisempi 'mutina'). Kuulostaisiko liian rajatietoa lähenevältä tai metafyysiseltä haihattelulta, jos sanoisin, että mielessäni soivat paitsi menneisyyden, myös tulevaisuuden äänet? Tarkoitan sillä niitä aavistuksia, joita koen läheisteni kautta. Tietyillä episodeilla, sykleillä ja teemoilla on taipumus toistua ihmisten, ja varsinkin samanlaisten ihmisten elämässä. Eilen illalla kotiin palatessa päiväni ajatukset tiivistyivät jälleen ulkoa haettuihin ääniin, jotka olivat eläneet kokemusmaailmaani seuraten. Mm. seuraavat säkeet panin merkille:

And I love my sister
Who knows how I've missed her

Ja lisää White Stripesin sanoituksista poiketen:

Sometimes I've been jealous,
well I must be home again
I'm lonely but I ain't that lonely yet

Lyriikan vahvoihin ja monille käsittämättömiin puoliin kuuluu moniselitteisyys: Lyhyisiin ja yksinkertaisiin säkeisiin kykenee sijoittamaan kokemusten tilkkutäkin, joka saa merkitysyhteytensä ihmisestä riippuen.

Pyöräillessäni Jyväsjärven yli ihailin mosaiikkimaista jäätä, joka heijasti keinovaloa säkenöiden. Ja kaikki puheet, että saamme mustan joulun, kaamosmasennuksen oireet, yhteisesti ohuiksi jauhetut valituksenaiheet (sellainen vuorovaikutus pahimmillaan urautuu ja menettää herkkyytensä) pyyhkiytyvät mieleni pinnalta. Aamu koittaa pitkästä yöstä huolimatta, auringon valo pöllyttää taivaan pehmeänsinisiä ja vaaleanpunaisia hahtuvia, ja maahan ilmestyy ohuen ohut valaiseva kuura, vaikka ilma on kuivaa.

Tämä on valon aikaa, veljeni ja sisareni.

* * *

Siivouksen suloista ja päivänäyistä

Siivoaminen... on taistelua kaaosta vastaan.

Laiskottelu on sen myöntämistä, että joskus järjestys voi olla armottomuutta.

Kengät lattialla ovat puhtaat, kengät pöydällä ovat likaiset.

Kaikkea ei voi tehdä puhtaaksi, sillä puhtaudella ei ole vain yhtä kategoriaa - Jos kaikkia elämän alueita määrittää aina yhden periaatteen mukaan, muuttuu maailma fasistisen mustavalkoiseksi. Roduilla ei ole puhtautta.

Ota kuvankäsittelyohjelma ja lisää kontrastia, ja kuva saattaa saada lisää tehoa, piirtyä tajuntaasi voimakkaampana. Vie kontrastit yli, ja et enää tunnista kasvoja kuvasta.

Katso lapsia. Eivät he piittaa vaatteidensa tai pöydän silkoisuudesta, he nauttivat elämästä, läiskyttävät kuraa ja koristavat paitansa taikinalla.

* * *

Näin tänään variksen, joka liisi kadun tasalla ja väisti auton kääntymällä ilmassa ja kaartamalla itsensä juuri tarpeeksi nousuun. - Ihmistä hätkähdyttävä teko - kuinka kuolema oli lähellä, mutta väistetty liikkeellä, joka minulle on mahdoton.

Näin kadulla ihmisen, joka pidätteli itkua. Näköaistimus välähti mieleeni, muodosti merkityksen, ja minun tuli huoli. Mutta olin jo ennättänyt polkea hänen ohitseen. Vaade pysähtyä kaikui mielessäni ja jatkoin eteenpäin, ihmetellen tuota elämää joka oli minua koskettanut hetken. I could have lent my hand...

Monta kertaa silmäni kiinnittyivät vastaantulijaan. Auringon valo tässä maassa on kaunis, se valaisee ihon kuprutkin. Kun ihmiset liikkuvat valossa, he liikkuvat kokonaisina. Katulamppujen valossa näet toimivan vain sen puolen, joka ei ole varjoa, ja kasvot lipuvat kalpeina yössä takkien liepeiden sulautuessa mustaan maansyrjään.

* * *
Pilkut tässä tekstissä ovat ajoittain väärin asetellut, mutta kolkko järjestys vie viestiltäni osan sen puhkuvasta sävystä. Järjestyskin on humaania, ja minusta on kiva siivota maailmaa, jossa puhtaus on puoli ruokaa eikä lika ikuista.

"Voisit kuluttaa elämäsi."

Toteutin ekskun keskustan ihmisvilinään. Monenmonta esinettä nostin käteeni ja mietin, märehdin ja murehdin - useimmat laskin takaisin. Silmäni haravoivat kyllästymiseen asti hyllymetrejä ja ihmisiä. Monet näyttivät kivistä naamaa, ulkona näin hymyileviä äitejä; itse tiedän näyttäneeni loppupäivästä jokseenkin haikealta.

Kävellessäni päämäärättömästi kuin nykyajan nomadi, tietämättä löytäisinkö mitään, silti hakien jotain itselleni, jotain rakkailleni, pitkään puhumatta ja pitkään arvioiden, aina vain arvioiden, mieleni usvista tiivistyi viileitä kysymyksiä.

Mitä teen täällä? Mitä me tavaroista saamme tai etsimme? Mitä tarkoitusta varten?

Prismaan päädyttyäni sain kassajonossa kymmenisen minuuttia lepuuttaa silmiäni edelläni asioivien perheenäitien lahjavuoressa, joka hiljalleen mureni kassaneidin käsien hellässä huomassa ja päätyi muovikassijonoksi. Ne lipuivat ulos ja pakkautuivat autoon. Ostin tarjouksessa olevia silakkafileitä ja pinsetit. (Löysin ne sittenkin, kysyttyäni. Missäs muualla kuin kauneudenhoitokrääsän kupeessa ne olisivatkaan olleet - ja toisaalta, mihin aion niitä itse käyttää?)

Luulen, että yritin kompensoida eilistä ihmistarvettani keskittymällä johonkin helppoon ja materiaaliseen - mutta teen asioista vaikeita, sellainen on mieleni. Pienet puuhani ovat hyvin merkityksellisiä (lahjanhankinnassa minulle siis riittää se, että lataan paljon merkitystä johonkin simppeliin asiaan). Ihmisten kanssa tuntee elävänsä - ja eläminen, outoa kyllä, on helpompaa kuin elämisen pohtiminen.

Popsin vuohenjuustoa, joka kummastuttaa minua rakenteellaan - siinä on jonkinlaisia kiteitä. Kohta teen lanttulaatikkoa. Huomaan juurtumisentarpeeni ilmenevän mm. ihanteelliseen perinteellisyyteen, ekologisiin mielikuviin, jopa pastoraalitunnelmiin etsiytymisessäni. Voi, rakas lukija, suo anteeksi jos hämmennän sinua toisinaan pitkillä sanoilla. Toivon myös etteivät ajoittaiset itseinhoiset ja ylikriittiset puheenvuoroni pelästytä sinua. (Unohdan jatkuvasti, että blogiani saattavat lukea muutkin kuin ihmiset, joiden kanssa tunnemme lähikotaisin [sic!]. Tuntemisessa on tärkeeä historiallinen ulottuvuus, tapa muuttua.)

Tosiaan, kirjat eivät näin joulun alla tarjoakaan minulle tyydytystä. Mieltäni harmittaa se, että voisin olla rakkaiden olentojen seurassa. En tiennytkään olevani näin sosiaalinen ihminen.

Kuuntelen läheisiäni verkon välityksellä, mutta oikeasti haluan puhua heidän kanssaan kasvokkain. Tajuan tekeväni virheen, jos jätän ystäväni sellaisen syyn takia, joka voisi odottaa - Vaikka miten yritän tehdä muuta, saan jotain aikaan vain muiden kanssa. (Ensi vuoden puolella olisi tarkoitus aloittaa mm. lukupiiriä.) Tahdon kuluttaa elämäni viisaasti, jakamalla sitä tarvitseville.

Innostun tekemään ruokaa, kun olisi opiskeltava. Minun... on saatava... toteuttaa itseäni! Nähdä työni jäljet! Nautin siitä. Lanttulaatikosta tuli hyvää.

Questions of belief

I must be a very little person. One gains insight to the life the hard way, making mistakes, and in the process of reforming one cannot help wondering the value of oneself.

When one realizes the human capacity to do right and to do wrong one would want to back away from the world.

When one hears the echo of the harsh words of the judge, one dreams of being far away.

One feels tied to the past. The meanings which were never certain, the meanings so important once all come back and one cannot set apart from them. Why did I value the phrase "In my days of infinite boredom I found god", the words which had come to me during the long pointless summer. I cut letters out of thin paper and lifted them on my wall. Nobody understood them, allthough they all stood under them. What I meant is that a person can decide only over oneself and be the god of oneself - if this person is given enough time and space. Boredom, sweet boredom turns days and nights into life's worship. The mysteries of a godlike humanity slowly make themself noticed.

But one realizes that by using personal explanations there are countless of ways one can make the other one mistake. Do I have to be precise? We've all had moments when we talk with terms borrowed from someone else, referring to the discussion we had the previous time. We've all had times when we are not present.

One is able to imagine the difficulties of thravelling through time and space, but what about travelling through the boundaries of knowing?

When I find myself in the midst of agony all I have to do is to prove myself that I am capable to love, for love is understanding. Why did you tell me, my friends, that one cannot understand every single human being? You gave me an absolution. Still my mind struggles in search of ultimate answers.

When a mind does not *know* itself, it is flawed. When a mind is flawed, the man is flawed. When a man is flawed, that which he touches is flawed. It is said that what a flawed man sees, his hands make broken. - Dak'kon, from the game Planescape: Torment

Riistämätön kauneus

Ihmisen mieli...

















Pyöräilin aamulla jälleen yli sulan maan, hiekanjyväset ratisivat rokonarpisella asfaltilla, järven pinta lepäsi sulavia jään jäänteitä kannatellen. Taivaan hienonhienot sinisen ja purppuran sävyt, metsän kuivahtanut, lumen kourien ja sateen rummutuksen jäljiltä lakoontunut kasvusto, herkkäpintaiset puunrungot siinsivät aistitajuntaani.

Maisema ja muistot väistyneestä talvesta jäsentyivät mielessäni analogiseksi, elämänkulkua vastaavaksi olosuhteiden muutokseksi. Vastahan se oli kääriytynyt valkeaan, kaunistunut, kylmentynyt, välillä kovettunut jääksi ja välillä pehmentynyt lumimattoihin - olinhan tuntenut sen muutokset liikkuessani. Sade oli imenyt talven peitteen, ja nyt maisema oli hiljalleen heräillyt, noussut riistettynä mutta kevyempänä näkyviin. Ilma oli ollut märkää täynnä, valunut ja huuhtonut maiseman - mutta aamulla kosteus ja tyyneys vallitsivat.

On aikoja - ja on ihmisiä - jotka raiskaavat henkisesti, pahouinpitelevät ruumiillisesti. On ihmisiä, jotka satuttavat itseään. Saatat kysyä: "Miksi?" Tällaisina aamuina pyydän hetkeksi vaimentamaan mieleesi loikkaavat syytökset järjettömyydestä, hiljenemään ja katselemaan turmeltua kauneutta, joka kuitenkin säilyttää ylpeytensä. Kun puhtaus ja virheettömyys riistetään, näkyviin jää kauneus, joka on epätäydellistä - ja aitoa.

On aikoja, jolloin olen rasittanut kehoani liikaa. Mutta ihminen voi toteuttaa katharsiksen, "säälin ja pelon kautta puhdistumisen", helpotuksen, muutenkin kuin taiteen ja mielikuvituksen kautta.

Kerran oksensin yhden yön ajan, mutta unen ja valveen sulautuessa surrealistiseksi aaltoiluksi tunsin lähistöllä ihmisiä, jotka välittävät minusta. Aamulla silmäni verisuonten seinämät olivat antaneet periksi, ja veri oli vuotanut lasiaiselle, ympäröiden väsyneet silmäteräni. Olin voipunut, mutta voin paremmin - ja oli aamu.

Joskus terästäydyn: Kiristävät vaatteet, tietoisena arvioivista katseista esiintyminen muuttavat roolia ja tietää pitelevänsä tilannetta varassaan kuin jännitettyä jousta. Joskus taistelen unta vastaan. Nukuin monta yötä liian vähän ja eilen pakotin mieleni vielä töihin, kun siellä jo sammuteltiin valoja ja kuurattiin lattioita. Nyt syvän unen jälkeen mieleni on levollinen. Olen jotenkin tietoisempi kehoni rajoista, ihoni sävystä, siedän pettymyksiä - oikeammin ne eivät satuta minua.

Nainen on vahva astia. En tiedä, miten mies tavoittaa tai ymmärtää itsekidutuksen. Miehenkin voi raiskata. Onkohan tyyni, itsensä eristävä kestäminen naiselle helpompaa? Synnyttäjän on kyettävä kestämään paino, raskaus, kireys ja helpotus epäröimättä. Toisinaan ihmiset osoittavat hämmästyttävää mielentyyneyttä tilanteissa, joissa heidän luulisi sekoavan tai menettävän toivonsa, esimerkkinä logoterapian kehittäjä Viktor Frankl.

Tämä teksti lienee sellainen, ettei se jäsenny mielekkäästi kertalukemalla. Tämän syksyn aikana olen alkanut hyväksyä runoja ja novelleja enemmän vailla ennakko-odotuksia - ristiriitaisesti samaan aikaan lukuisiin analysointikeinoihin tutustuen. Ei elämäkään ole vain kronologinen tai kausaalinen, ei elämä ole vain lanka tai kaari - meillä on muistoja ja meillä on unelmia, joita ei ole paikalleen niitattu. Joskus tuntuu, että maailma lahjoittaa minulle ymmärrystä, hymyillen, surren ja rakastaen.

Yöllisiä jorinoita

Pakerran Sosiologian erikoisaloja -yksikköluentosarjan päiväkirjaa, ja kun olen vaarassa horjahtaa musisoijat kuten Jacques Brel rientävät avukseni. Olin välinpitämätön Amsterdam-kappaleen suhteen kun kuulin sitä vain myöhempien yrittäjien versioimana. Nyt nautin kappeleen mukaansa sieppaavasta vedosta - Brel esittää sen kuin tuntisi merimiesten muistot ja pettymyksen.

Kävin tänne tullessani miellyttävän keskustelun junassa. Matka halki lumeen kääriytyneiden maiden henkevän ihmisen vierellä palkitsee sydämellisesti. Hankin sydämensivistystä, vaikka kalvomonisteet jäisivätkin taas kertaalleen lukematta. Muistan aikoinaan, miten liikaa yksikseni juhlapuhetta pyöriteltyäni olin aikeissa vesittää naiiveimmat, rehellisimmät ja parhaat ajatukseni. Onneksi sain kärkevää palautetta - ihanteeni ei ole käyttäytyä nokkelasti ja teilata käsityksiä, jotka eivät maailmaani sovi. Mitä olisinkaan, jos puhuisin sydämensivistyksestä ja halveksisin lähimmäisiäni ja heidän tekojaan - mukaan lukien itseni? Eräät kokemukset ja ehkä vahingossa omaksutut periaatteet ovat /ovat olleet kuin hienoja vaaseja, jotka pudotessaan särkyvät sielussa pieniksi sirpaleiksi. Puheellani ei vielä tässä vaiheessa ole referenssiä, mutta olen aika varma, että se tulisi vastaan jos jatkaisin metaforista pyörittelyäni tarpeeksi kauan. En käsitä, mikä saa ihmiset sietämään moista. Kärsivällisyys - Jälleen eräs syy luottaa tuttuihin ja tuntemattomiin.

Tähän aikaan yöstä sanojen merkitykset alkavat tuntua erityisen kiinnostavilta ja "kärsiminen" mukavalta. Olen viime aikoina jankuttanut, että inhoan psykoanalyyttisiä tulkintoja - lähinnä sävähdän yksioikoisia ja laiskoja tulkintoja, jotka supistavat (käsitteellisen) idin toiminnan kapeaan kategoriaan - tiedätte kyllä, mitä osaa ukko Freudin puheista tarkoitan. Ah, viktoriaaninen pidättyväisyys, ah.

Mutta oikeasti psykoanalyyttinen lähestyminen on hauskaa. Sen voi ottaa pelinä, käsitepelinä. Se on hyvä teoria leikkimiseen. Freud määritti positiivisen energiamme lähteeksi viettivoiman, libidon - mutta häntä ihmetytti, mikä saa ihmiset tuhoamaan, jopa itseään; Avuksi käsiteoppositio, thanatos eli kuolemanvietti. En pidä vastakohdista - ristiriidoista pidän. Silloin kun olen kehittynyt piirtäjänä minun on täytynyt vaivata mieltäni. Silloin kun on pohdittavaa, on tehtävää. Taikinankin vaivaaminen on sitä hauskempaa, mitä innokkaammin siihen käy käsiksi.

Ero on pieni kuolema, ja välinpitämättömyys niin suuri, ettei sillä ole painoa.

-- Maisemaa vaihtaessani pieni sisäinen kulttuurintutkijani hämmästelee esiin putkahtelevia eroja. Tämähän on minulle uudenlainen tilanne; kestänyt tosin koko syksy huomata, sama aika kuin kotoutumisessa ja suunnan valinnassa (välttelen nyt tarkoituksella motivaatio- ja orientaatio-sanoja). Hirvipeijaisväki oli oudon leppoisaa, maanläheistä. Ympäristösosiologiaa tässä pyöriteltyäni huomaan aika radikaalejakin eroja mm. luontosuhteessa, jota sinällään on helppo lähteä erittelemään. Suhtautuisinko luontoon enemmän virkistyksen suojana ja vähemmän ihmeenä (en tiedä kumman juuret ovat kummassa, minun luonnossa vai luonnon minussa...), jos olisin varttunut kaupungissa? Kuvataidediplomin yhteydessä koin epäonnistumisen, kun luonto oikeastaan hajosi, välineellistyi käsissäni. En kyennyt kuvaamaan sitä sellaisenaan. Ensinnäkään luonto ei ole jokin maailmasta irrotettava objekti. Toiseksi totesin, että pohjimmiltani olen kulttuuriolio, luonto "sellaisenaan" oli kokemukseni ja tulkintani. Onkohan kaupunki tehnyt minusta enemmän "ihmisolion"? (Älä nyt naura! tarkoitan sitä henkilötietoisuuden pyyhkiytymistä, jonka maisemaan syventyminen minussa aiheuttaa.) Muutosta ja sosiaalistumista on eri juttu havainnoida perheenjäsenissä kuin itsessään. Ajatella, jos olen vuoden vaihdossa. Saatan jopa luoda osittain erillisen kulttuurisen tilani olematta silti väliinputoaja. Mitä on tietoisuus ilman kontrasteja? (Huom. suosin vastakohtia vain ajattelun apuvälineinä, ei reaalisina. Pian joku kuitenkin kritisoi päähänpinttymääni ja myönnän erehtyneeni. No, sitä odotellessa: vähemmän oppositioita, enemmän syklisyyttä.)

Mukavia nämä yöt, kun aikaa ei havainnoi tavalliseen tapaan, tietää olevansa auttamattomasti väärään aikaan hereillä. Kone tosin kaatuilee ja muistuttaa inhimillisistä tarpeista. Pian hoippuroin pilkkopimeässä ja nautin elämän arvaamattomuudesta, lyöden varpaitani satunnaisiin näkymättömiin objekteihin. Oppimispäiväkirjan tilanne näyttää huolestuttavalta, mutta kerranhan sitä vain eletään ja jos kuulen ääneni näin selkeästi päässäni, mikäpä tässä on tarinoidessa. Pilkkopimeä ei muuten ole säkkipimeää- siellähän näkee matkan varrella olevien puiden kylkiin isketyt merkit - kielitaiturit, pilkat vai pilkkeet? Nautin kulttuurimme kerrostumista; nautin tuosta äsköisestä ilmaisusta, varsinkin koska sekoitin aikoinaan antropologin ja arkeologin. Voi luoja, olen kyllä altis epikurolaisen perinteen seuraaja.

Luontokuvaajan muistumia

Aikoinaan tein kirjaa kuvikseen lapsuuden kuvastosta. Tiesin tarvitsevani menninkäisen - mutta nehän näyttäytyvät vain hämärän rajoilla, auringonlaskun aikaan.

Eipä siinä mitään. Oli vain tiedettävä, mistä etsiä. Oli kevät, heräämisen aikaa. Kun koitti kuulas ilta ja aurinko painui mailleen, ylitimme pellon ja astelimme sammaleen ja karikkeen keskelle. Ilta oli upea ja puhelimme innostuneina. Kun olimme molemmat perillä siitä, mitä tekisimme, puimme viitat yllemme. Minä, kuvaaja, pujahdin valokuva-apparaatin taakse, hän, eränkävijä, metsänvihreään.

Aikamme odoteltuamme meistä alkoi tuntua, että metsässä oli muitakin kulkijoita. Supatin ohjeita, välillä astelimme loivenevien säteiden valoon ja tarkastelimme korkeita hongikoita. Hupsu seikkailija rallatteli ohitse, tietämättömänä metsän asukeista ja hetkellisistä tarkkailijoista. Annoimme hänen mennä. Eränkävijäni tiesi minua opastaa puiden siimeksessä. Odotimme ja hiljenimme. Kyyristyin. Aivan kuin olisin auringon viime säteiden valossa nähnyt vilahduksen... -


Hiljenin. Siellä se oli! Kyyristelin itsekin puiden varjoon, käsittelin kameraani hätäisesti mutta varovasti - jokainen sen päästämä naksahdus ja risujen rasahdukset saivat minut hätkähtämään ja pelästymään, että tuo harvinainen otus kuulisi ja katoaisi sen siliän tien.

Mutta ei. Se etsi ruokaa. Pienillä kätösillään, jotka olivat sirommat kuin muistin, se käytteli näppärästi oksia, käänteli maanpintaa ja tutki vanhoja kantoja. Se näytti keskittyneen puuhaansa ja unohtaneen hetkeksi ympäristön tarkkailun. Hiipiessäni lähemmäs, runkoja vasten painautuen, kirosin vahingossa aiheuttamiani ääniä samalla kun kiittelin hyvää onneani; Mikä soi minulle tämän ilon tavoittaa tuo harvoin näkemäni olento, joka oli enemmän vaikutelma kuin muisto?


Jälkeenpäin olen tuuminut, että se varmaan halusikin näyttäytyä minulle, joistain omista selittämättömistä syistään.


Kun tavoitin sen suoraan näkymään - se oli varmaankin löytänyt hyönteisiä kannonnokasta - tajusin tuon olennon kauneuden. Olin ollut pitkään vaiti ja kuullut vain oman hengitykseni (tuskin uskalsin olla sitä pidättämättä) ja sen päästämät pienet äänet. Ihmiskieleni oli kankea. Toivoin, jospa se nostaisi katseensa ja näkisi minut... mutta miten saisin sen ymmärtämään tarkoitukseni? Ennen kuin ehdin muotoilla ajatukseni valmiiksi, se nosti päänsä ja loi minuun pitkän katseen.



Palasimme pellolle enemmän kuin tyytyväisinä, onnellisina pikemminkin. Ilta pimeni jo hyvää vauhtia - mutta oli kevät. Olimme leikkisällä päällä ja juoksimme hihkuen ympäri mantuja. Tiesin mistä etsiä.
Kiitos, ja hyvää syntymäpäivää. <3

Hajanaisia viikkopäivityksiä

Toisinaan itsetarkkailu on kiusallista: Käytän tiuhaan ja monissa yhteyksissä oppia-sanaperhettä. (Toinen viljelemäni sana on maailma.) Oppiminen liittyy itsetuntoon, itsekuriin ja elämänhistoriaan. Aiemmin prosessi on tuntunut tärkeältä, nyttemmin sisällöt - varsinkin kun ne hämäävät, muovaavat kielenkäyttö- ja tarkastelutapoja.

On täytynyt harkita, olenko todella yliopisto-opiskelija. Tuntuu, että opin, mutta asioita, joita kukaan ei odota minun oppivan. Teoriankaistaleet rakentuvat minuuden tilkkutäkiksi. Arkielämässä, arkikielen sisällä tapahtuu välittömästi. Teoria yrittää pysäyttää todellisuuden, kalastaa varkkoonsa pieniä hopeakylkisiä osasia kokemusten parvesta. Opin edelleen ihmisen, elämyksen kautta. Jos päähäni mahtuu jokin abstraktio, se olen minä. Ja toinen, sinä. Miten paljon rakennan itseni oppositioiden varaan, miten paljon jatkuvuuden? Teoretisoinnin ja filosofian loputen tie kahlitsee toisinaan.

Puhumme taiteen puolista, jotka ovat oikeastaan yksinkertaisia, kun niitä vähänkin ajattelee, mutta kielellä, joka etäännyttää. Onko koulutuksen tarkoitus havahduttaa ihmiset huomaamaan asiat, jotka he ovat aina *tienneet*? Viitataan filosofeihin, jotka ovat puhuneet yksinkertaisia asioita, kummallisella kielellä. Viime viikolla Tarmo Kunnaksen pitämät estetiikan kurssiin kuuluvat luennot tarjosivat elämyksen - parilla muullakin kurssilla olen saavuttanut välähdyksiä siitä, mitä on aito sydämensivistys, ei pintakiiltoinen käsiteliemi, jota suihkimme päällemme vaikuttaaksemme akateemisilta ja fiksuilta. (Sivistys, joka toisten mielestä peittää pedon meissä, toisten mielestä "villin ja vapaan ihmisyyden". En yhdy kumpaankaan käsitykseen.)

Kokevana ja vastaanottavana keskuksena istun lepattavan, myllertävän kielen keskellä ja ihmettelen.

Abstraktioiden (paljolti semantiikan, josta aina luulin pitäväni) vastapainona opinnoissani on Suomen kielen rakenteiden palikkakurssi: Näpräillään kaikkien niiden pikku osasten kanssa, joista höpinämme rakentuu. Fonetiikka sai minut hihkumaan konkreettisuudellaan: sihistelimme ässsiä ja täräyttelimme ärriä, tunnustellen kielen paikkaa suussa, sulkeumaa kurkussa jota ei puheessa kuule. Fonologia ja morfologia ovat taas käsitteellisempiä alueita. (Voisin kuvitella erään vanhan kunnon ystäväni pitävän tästä ;) ) Joka tapauksessa, rakenneoppi vetoaa tiettyyn loogiseen puoleeni - olisi kiva oppia ohjelmoimaankin. Huvittavaa kyllä, kurssi on pakollinen vain opelinjalaisille, mutta en saattanut enää lähteä, koska luennoitsija Seppo Pekkola on niin innostunut aiheistaan. En voi vastustaa innostuneita ihmisiä.

Olen ajoittain ollut epäsosiaalisella tuulella. Tajusin, mitä se kohdallani tarkoittaa epiikan praktikumissa Veijo Meren "Morsiamen sisar" -novellia tarkastellessa (ja tänään myös Kampa-novellin kohdalla). Epäröiden, katkonaisesti, kuten niin usein sanoessani jotain tärkeää, pohdin mielentilaa, joka asettaa objektit uuteen, oudon kirkkaaseen valoon. Niiden suhteita, muotoja tarkkailee miedolla kiinnostuksella, mutta ihmiset sisäisine maailmoineen tuntuvat selittämättömiltä, kummallisen liikkuvilta, epäselviltä. Muistan teini-iässä langenneeni tämän tapaiseen transsiin useimmiten matkalla, linja-autossa. Syvälle mieleen, jossa subjekti seisoo tyynesti näkemättä omaa objektiaan - omaa varjoaan.

Tänään kirjoittessani Ranskan kulutus- ja kaupankäyntimalleista huomasin itsessäni emootion. Ha! pääsinpä palaamaan ensimmäiseen merkintääni. Feeling = ulkoinen aistimus, Emotion = sisäinen liike. Yleensä oppiessani muodostan mielikuvia opettajan puheesta, mutta nyt en voinut estää ajatteluani siirtymästä toisaalle.

Näin ja tunsin talvisen metsän, lumen äänet vaimentavan peitteen, tummien havupuiden vihreyden - ihoni aisti ympäristön. Kaipasin miltei sietämättömän paljon pistelevään pakkaseen, auringonlaskun pimeää enteilevän loimuun, loputtoman siniseksi syvenevän taivaan alle, narskuvaan lumeen... kun taivallan kotiin, taivallan halki metsän jossa ei ole ketään, hiihdän hämärän sinen ja valkeuden yöhön, teen matkaa vieraissa metsissä ja palaan kotiin... Metsä on mielentila, ja se että se saa mielessäni lapsuuteni lähimetsien muodon, juontuu osittain siitä, että olen etsiytynyt iltaan ja luontoon, kun mieleni on suuressa liikkeessä, kun tarvitsen tilaa etsiä. Istuessani ranskanopiskelijoiden koulunomaisen pakerruksen keskellä kokemus tuntui erityisen ristiriitaiselta, koska kehoni oli kuin unessa, jähmettynyt - kun taas metsän mielentilan aikana olen yleensä kokonaan liikkuva, voimakas, hengästynyt, kiihkeä. (Huomasin senkin, että olen jo liiaksi mieltynyt akateemiseen vapauteen opiskellakseni kieliä muuten kuin harrastuksena - ammattimielessä se puurtaminen tuntuu liian kontrolloidulta.)

Tämä merkintä on nyt kovin jäsentymätön - huomaa, että olisi blogattava jok'ikinen päivä ja maltettava keskittyä yhteen teemaan kerrallaan. Kerron nyt vielä pari kuulumisasiaa, ettei tarvitse kovin monta kertaa toistella.

Tuo osittain filosofisesti, osittain tajunnanvirran omaisesti metsä-osuuden kannoin kai mukanani kotoa. Kipitin tuomiosunnuntaina ulkona; Täysikuu valaisi pilvien läpi ja oli niin valoisaa, että näki ympäristön, mutta niin hämärää, etteivät pinnanmuodot erottuneet. Nautin kuhmuraisen maan ja tien arvaamattomuudesta, ja siitä, ettei taivalla ollut ylimääräistä valosaastetta.

Tuomiosunnuntaista tuumin rippikouluani, ja sitä miten istuimme messuja lävitse. Oli naurettavaa vaipua ensin syvään masennukseen kirkkovuoden lopuksi ja aloittaa heti sen jälkeen adventtipäivien ja joulunodotuksen iloitseminen. Kristillinen kulttuuriperimämme on ihmeellistä. Nauroin joskus, miten evankelisluterilainen uskokäsitys (henkilökohtainen) minulla on, vaikka olenkin pakana. Aion ensi keväänä osallistua Prometheus-leirin ohjaajakoulutukseen ja nauttia leirielämästä. Olisin 15-vuotiaana halunnut jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä - tahdon sitä edelleen.

Maanantaina oli Porina-pajan kahdeksas ja viimeinen kohtaaminen. Se oli kahden ihanan puheviestinnän opiskelijan fukseille järjestämä vuorovaikutuksen teemoja pohtiva keskusteluryhmä. Ikävä tulee sitä yhtä viikon kiinnekohtaa - henkilökohtaisesti huomasin viestinnän eri puolia ja sen ongelmakohtia yhdessä pohtiessa, miten olen hakenut ja haen edelleen keinoja, paikkoja ja tilanteita, joissa sitoutua. Rakastan ystäviäni - varsinkin kun huomasin, missä pienissä ja merkityksellisissä asioissa olin omaksunut jotain heistä. Eräs heistä käyttäytyy erityisen sydämellisesti - olen tavoitellut samaa. Eräs kiintyy tarinoihin ja tunnelmiin. Eräs kulkee sellaisella tarmokkaalla tahdilla, että siirryn samantapaiseen askellukseen ollessani hyvällä tuulella - kakkosluokkalaisetkaan eivät olisi valinneet minua vuoden persoonaksi, jollemme olisi lukiossa pinkoneet välitunneilla kilpaa ulkona talvipakkasessa.

Tiistaina katsoin Pedro Almodovarin Volver -elokuvan, josta olin näköjään aikoinaan, tavoistani poiketen, lukenut ja kuullut paljonkin. Se oli puhe-elokuva, naisten elokuva - eikä edes alleviivannut sitä, että naisethan ne pyörittävät maailmaa. Arvelen monen kyllästyneen siihen vääristyneeseen tasa-arvolässytykseen, että naiset ja miehet ovat samanlaisia. Tasa-arvo ei ole samanlaisuutta, vaan moniarvoisuutta.

Miksi kettu nauroi?

O, lo. Liityin Kauhukekkerien karmeaan seuraan muutama yö sitten. Pelasin yhden Vimmaiset Vampyyrit -pelin ( muistipelimuunnelma) ja yhtä parhaimmista seurapeleistä, joka ei olekaan samanlaista välineurheilua kuin lautapelit. Siinä keinoina ovat luottamus, perusyelut, logiikka, psykologia ja mutu-tieto. Kyseessä on tietenkin mafioso/ihmissusi.

Selitän konseptin lyhyesti: Eräs pelaajista on tarinankertoja, joka hallinnoi pelin vaiheita. Muut pelaajat ovat kyläläisiä, mutta joillakin onkin salattu rooli. Pelaamassani variaatiossa kylään on pesiytynyt kaksi katalaa mafiosoa (ihmissudessa yllättäen ihmissusia), mutta myös yksi lääkäri (hopeaseppä) ja kaksi poliisia tahi etsivää - olen mieltyneempi jälkimmäiseen nimitykseen, koska he kuitenkin toimivat salassa (tietäjät). Tarinankertoja kiertää silmänsä peittäneitä pelaajia ja jakaa nämä roolit koskettamalla heitä tai sitten ne jaetaan salaisesti arvalla.

Yö saapuu (pelaajat peittävät silmänsä ja rummuttelevat vaikkapa aikansa kuluksi, tai jännitystään lattiaa). Mafiosot heräävät, naureskelevat, lataavat aseensa ja lähtevät saaliinsa perään. (Kaksi pelaajaa nostaa katseensa, etsii toisensa ja päättää siitä, kenet lahdataan.
Tarinankertojalle tämä ilmaistaan sormella osoittamalla. Tämän jälkeen mafiosot peittävät jälleen silmänsä.) Seuraavaksi herää lääkäri pahaa aavistaen, nappaa laukkunsa ja juoksee summamutikassa pelastamaan jotakuta kyläläisistä. Jos se sattuu olemaan sama kuin mafiosojen valitsema, hienoa. Vielä lääkärin kömmittyä jälleen punkkaansa nousevat etsivät aikaisin rauhattomilta uniltaan, kulauttavat aamukahvinsa, käyvät todistusaineistonsa läpi ja lähtevät jäljittämään roistoja. (Etsivien pelaajat päättävät, kenestä haluavat tietää totuuden ja osoittavat kysyistä pelaajaa. Tarinankertoja nyökkää, mikäli kyseessä on mafioso.)

Ihmissusiversiossa hopeaseppä toimittaa kyläläisille lastin hopeaa öisin - tilauksen, jota he eivät tiedäkään halunneensa. Kiinnostaisi tuntea mokoman käsityöläisen markkinointistrategia. Lasti suojaa asiakasta sen yhden yön. Asioiden sotkemiseksi peliin voi myös ympätä rakastavaiset à Romea & Julia, jotka tuntevat toisensa - mutta haluavatko he paljastaa pahennusta herättävän suhteensa?

Päivällä hupi vasta alkaakin. Jos lääkäri ei arvannut oikein seuraavaa teurastettavaa, uhriksi valittu pelaaja poistuu pelistä - hänelle tuottaa suurta hupia seurata vaiti muiden yöllisiä puuhia ja spekulointeja. Eräs asukas löytyy julmasti hirtettynä lyhtypylvääseen, kylän aukiolle ammuttuna, vuoteeseensa tukahdettuna... Kyläläiset kyräilevät epäluuloisesti toisiaan. Kuka sen teki?

Pelaajat pääsevät tutkiskelemaan toistensa olemusta, pelistrategioita, perusteluja, suunnitelmallisuutta. Jutustella voi aikansa, mutta pelaajilta voi pyytää myös puolustuspuheenvuoroa. Silloin äänestetään, ja jos yksinkertainen enemmistö kannattaa, pelaajan on puhuttava henkensä edestä. Puheenvuoron jälkeen äänestetään samoin, lynkataanko. Jännittävää. Peliä jatketaan vaikka viimeiseen mieheen, kunnes yölliset kuolemat loppuvat. Tarinankertoja hymyilee, ja saamme kuulla viimeisen roiston heittäneen veivinsä - tai ettei yksikään rehellinen kansalainen pelastunut...

Tulin jakamaan tämän innostavan asian - ja monta muutakin! - iloksenne (kas, alan kuulostaa eräältä luennoitsijaltamme), koska en mennytkään ropesta palattuani suoraan nukkumaan, kämppis biletti porukalla. Ah, nuoret.

Mieleni tekee kettua piirtämään, koska edellinen satu ansaitsee kuvituksen.

Se jäsentyi mielessäni yöllä, yksin, kylmässä, väsyneenä, lenkillä jolla taisin vioittaa vasemman jalkani (sitä särkee koko pituudeltaan esim. rappusia kylmiltään laskeutuessa). Ketun nauru on tarinassa oleellista; Jos sanoisin asian kirjallisuudentutkimuksen termejä mukaillen, ilmoittaisin että jäsensin kokemusmaailmaani syntagmaattisella tasolla. Ketun elämänpiiri kuului toiseen paradigmajoukkoon kuin ihmisen nauru. Tavallisimmin sanoin ilmaistuna "nauru" ilmaisi minulle, milloin toiseen kokemukseen eläytymiseni kohtasi "kiinteän", tavanomaisen minuuteni.

Mielikuvitus jäsentää kokemuksia uudelleen, kun todellisuus käy käsittämättömäksi TAI tavanomaiseksi.

Ketun mieli on minulle eräs vertauskuvallinen taso, jolla liikkuessani ymmärrykseni laajenee. (Muistattehan leijonan ja korpin, joihin samastin itseäni aiemmin syksyllä?)

Kettu nauroi yön aikana monta kertaa, esimerkiksi nähdessään kadun varrelle hylättynä katuja jyräävän rakkineen, jonka nimi oli LEMMINKÄINEN.

Piti kertoilla, millaiseksi ressukaksi toisinaan tunnen itseni. Tarkoitukseni on ollut kirjata hyviä ja merkityksellisiä muistoja yhteen ja julkaista täällä. Projekti on kovin kesken, mutta kerronpa erään pienen tapahtuman: Etsin pinsettejä Prismasta. Kuljin pitkin käytäviä, haravaoiden, raapaisten silmillänin tavaroiden paljoutta. En löytänyt pinsettejä.

--

Pari asiaa vielä: Tänään tuntemattomat vaihtarit änkesivät puhumaan minulle, mitäköhän siitäkin pitäisi ajatella? Johtuiko se vain siitä että kopistelin ympäriinsä korkokengillä? Minusta on muuten tulossa kenkien rohmuaja hyvää vauhtia - tänä syksynä olen ostanut kolmet kengät ja tuonut tämänpäiväiset vihreät korkokengät kotoa. Ne ovat mummon vanhat, luultavasti viime vuosisadan alkupuolen tekoa. Erittäin kestävän oloiset, puinen pohja ja vahva vihreä nahka, ja vieläpä se naisellinen muoto. *huokaus*

Toiseksi rauhoittumisesta. Viime viikolla saavuin kuuden jälkeen illalla C:lle nappaamaan tavarani ja olin aikeissa kiirehtiä pois - mutta ovella minua tervehti pianomusiikki. Joku niistä ihanista musiikinopiskeliapojista soitteli ja lauleskeli tyhjässä aulassa. Hipsuttelin sivuun varjoisampaan, kävin makuulleni penkille ja rentouduin. Hän soitti hyvin, vapaasti. Muutamista riitasoinnuista hän eteni sulavasti seuraaviin säveliin, tanssittaen käsiään pianon koskettimilla. Olisin tahtonut kiittää häntä.

Ei mutta, nyt en ennätä tätä yhtään hiomaan! Kirottua! Tänään sai rauhoituttua Porina-pajassa hektisen elämämme ADHD-häiriöltä, mutta ongelmiini kuuluu se, etten tajua ilmeistä ennen kuin se on nenäsi edessä. Eli ylihuomista tenttiä. Aihe vaikea. Onneksi erittäin hauska. <3 Suomen kielen rakenteet. <3

Pieni kettu metsässä

Metsässä kulki pieni kettu. Kun se asteli risuja rapistellen varjosta varjoon, melkein erehtyi pitämään sitä pienenä sutena. Sen kipittäessä aukealle huomasi ettei turkki ollut sittenkään sinervänharmaa vaan punainen, syksynpunainen. Ehkä se ei todella ollut pieni kettu, mutta silti sen hahmossa oli jotain joka selvästi muistutti pientä kettua.

Pieni kettu tepsutti pitkään ruohikolla ja oli onnellinen. Välillä se päätyi metsän reunamille (harveneviin koivikkoihin) ja katsoi taivaalle. Välillä se kipitti pitkin mustaa rakeista pintaa. Sen mielessä heräsi kysymyksiä.

"Miksi he nostavat ilmoihin valoja, jotka ovat himmeitä mutta sokeuttavat heidän silmänsä yölle (niin ettei se ole kuin usvaa)? Miksi he istuvat neliöiden sisällä kun aurinko valaisee jokaisen lehden sahalaitaisen reunan? Miksi he peittävät maan kovilla reiteillä, joilla en näe yhtäkään kulkijaa? Miksi he rakentavat koneita pyyhkimään pois putoilleet lehdet, jotka kuitenkin mätänevät hetken päästä? Miksi he rajaavat pienen kaistaleen maata, kasaavat sinne kiviröykkiöitä, tuovat outoja kasveja ja niittävät toiset maahan? Miksi he hääräävät palasella maata kun heidän vieressään kohoaa elävä metsä?" Kipristellessään varpaitaan pieni kettu naurahti. Se tuntui selkäpiissä, sillä pienet ketut eivät naura.

Kerran pieni kettu tapasi jäniksen, mutta jänis nyrpisti kuonoaan ja kivahti: "Minulla ei ole aikaa pienille ketuille!" Jänis pinkaisi pusikkoon, eikä pieni kettu ennättänyt kertoa, ettei välttämättä ole peto.

Kerran pieni kettu kohtasi kissan hietikolla, joka neuvoi: "Siisti täytyy aina olla".(Viita) "Mutta eihän moraali ole sitä?" ihmetteli pieni kettu, mutta kissan katse oli mykkä. "En taida olla kovin siisti", pieni kettu lisäsi surullisesti ja kiersi kuraisen hännänpäänsä ympärilleen. Kissa iski hitaasti silmää ja sulautui pehmeisiin varjoihin.

Pieni kettu muisti toisen kissan toisessa paikassa, joka sanoi: "En ratkaise arvoituksia, minä luon niitä." Se tuhisteli kuonoaan ja tajusi äkkiä, että toisin kuin lamput kissan katse ei ollutkaan mykkä - se kertoi, että jossain oli valoa.

Toisella rannalla pieni kettu tapasi suden. Susi louskautti leukojaan ja kysyi: "Oletko nähnyt jänistä?" Pieni kettu oli hetken hiljaa, sillä sitä epäilytti, ja kertoi nähneensä matkoillaan metsässä monia jäniksiä. "Miksi metsästät jänistä?" se kysyi sudelta vuorostaan. Susi ravisti turkkiaan ja vastasi villisti virnistäen: "Lauma juoksee yhdessä yön selässä niin kauan kuin laumalla on määränpää! Yötuulessa veren haju on todellista, yhdessä revimme ja juomme elämän iloksemme!" Susi läähätti kiihtyneenä. "Entä jäniksen elämä?" pieni kettu kysyi.

"Jäniksen? Jänis tietää, että sen on kuoltava", vastasi susi lyhyesti.

Metsän rajoilla köntysti myös karhu, jota pieni kettu lähestyi varovasti. Karhu käänsi siihen tyynet tummat silmänsä ja odotti, sillä se tiesi pienten kettujen uteliaisuuden. "Sinun sanotaan olevan kuningas", pieni kettu aloitti ja karhu murahti: "Todella haluaisin vain nukkua." Pieni kettu mietti ja jatkoi: "Kevään herätessä sinäkin heräät."

Karhu oli hetken vaiti, kuten susikin, ja vastasi: "Nyt ei ole kevät."

Pieni kettu kulki vielä kauan aikaa, kunnes se melkein unohti olevansa pieni kettu. Yö tuuditti sen mieltä niin, ettei se huomannutkaan laskevansa käpäliään metsän kamaralle vaan ennalta määrätylle reitille. Sen se huomasi vasta juostessaan yli elävän ruohikon, jota ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Virvatulet tanssivat ketun silmissä läpi yön mutta pysyivät paikoillaan, kun tuuli jatkoi pimeille maille. Pieni kettu ylitti kohisevan kosken ja nauroi. Se tuntui kylmältä, sillä pienet ketut eivät ylitä koskia. Se tanssi yli mustan rakeisen pinnan ja kuuli ilmassa suhahduksia, kuin tuuli olisi menettänyt järkensä. Se katsoi käpäliään ja näki kauhukseen, että niitä peittivät kengät.

Oli kuin kuun kolea ääni olisi puhunut taivaalta
- And she laughed like the cold light --
äkkiä pieni kettu ei enää ollutkaan pienen ketun hahmoinen

- -


Metsän kamaralla pieni kettu katseli käpäliään ja tuumi kohtaamiaan eläimiä. Silloin se ymmärsi, mitä merkitsi puhutella jänistä, kissaa, sutta ja karhua. Miksi jäniksellä on kiire? Miksi kissa peittää sielunsa silmän peilin taakse? Miksi susi elää julmuudesta? Miksi karhu kaipaa unohdusta?

Kuin kaikuja, se kuuli muistoja. Joskus käy niin, että pienillä ketuillakin on kiire kuolemaan. Joskus pienet ketutkin kammoavat muuttuvansa läpinäkyviksi, tai ettei elämä enää syki niille yksinäisyydessä. Joskus ne kasaavat nahkansa sisään paljon painoa tuudittautuakseen rauhassa unohdukseen (peläten riittämättömyyttä). Pienen ketun silmät sumenivat mietteliäksi ja se tiesi olevansa vähemmän sokea. Eläinten sanat olivat koskettaneet osasia sen pienessä sielussa, mutta se tiesi valinneensa ison osan, joka oli pieni kettu. Lopulta se kääntyi aukiolta ja kipitti siimekseen. Se antoi vaalean hännänpäänsä viuhtoa yössä, sillä nyt se ymmärsi paremmin mitä ovat pienet ketut.

Rauhaa rauhan vuoksi

I don't know what's happening to people today/
When a child, child, child - a child, he was taken away

Cranberriesin kappaleesta The Icicle Melts. Nyt, kun koulusurmat ovat rantautuneet kotomaahani, minulla ei ole syytä paljastaa salattua totuutta poliittista tuumistani kuten suunnittelin (ja mitä olen pantannut kärsivällisesti edustajistovaalien ajan). Sen sanon, että yksinkertaisimmillaan hyvä poliittinen päätöksenteko kuulee ja ottaa kantaa ristiriitaisiin ääniin. Politiikan ydin on kollektiivisen hyvän rakentamisessa. Siksi ihmisiä pöyristyttää vaikuttimien itsekkyys ja sisäinen kihinä, jotka aika ajoin pesiytyvät yhteisöön kuin yhteisöön. Pahuutta on kaikissa, se vain pidetään yleensä aisoissa. Tarkemmin sanottuna inhimillinen "pahuus" voi olla (ymmärryksen) puutetta, lyhytnäköisyyttä, (minuuden) valheellisia rakennelmia - en ole koskaan pystynyt järjellisesti sitä muuten selittämään. Intuitiivisesti taas tiedän, että jotkut ihmiset toimivat itselle vieraan logiikan mukaan. Se on hieman pelottavaa. En ole vielä tutustunut niin syvällisesti kaikkein outoimpiin olentoihin, jotta tietäisin onko ymmärtäminen mahdollista. Psykopaateiltahan puuttuu kai aivojen kehityshäiriönkin takia kykyä empatiaan - joten heidän sosiaalistumisensa upeaan inhimilliseen verkostoon on yhtä vaikeaa kuin syntymästään asti sokean oppia näkemään. Toisaalta aivojen fysiologia voi horjahtaa väliaikaisestikin. Mutta kaikki nuoret miehet, jotka ihailevat ja samastuvat totalitaristiseen yli-ihmisen maailmankuvaan, eivät ole psykopaatteja.

En usko, että meidän kannattaa vain päivitellä, inhota, tai surra Tuusulan Jokelan koulutuskeskuksen uhreja, jotka Pekka-Eric Auvinen ampui. Tietysti voi pohtia yhteiskunnannan moraaliperustan rapistumista, miten maailman "keksinnöt" saavat jalansijaa tiedon maailmanlaajuisen ja vapaan (?) leviämisen myötä. Silti voivottelulla ei kulttuuria muuteta. Kuitenkin sinä ja minä annamme sisällön ympäristöllemme. Rakenteiden valta on sisälläsi, läheisesi sitovat, koska niin tahdot, suurin osa muiden saavuttamasta ymmärryksestä on omaksuttavissasi ja jo saatavillasi. Yhteisömme muuttuvat yhä minäkeskeisemmiksi, ja yksilöllä on valtaa valita, valita, valita... Mutta luomisen tähden, valitkaa niin että ihmiset lähellä ja jopa vierauden rajan tuolla puolen kasvavat, kypsyvät, saavat voimaa, mahdollisuuksia.

Se on niin vaikeaa. Miten voi tehdä yksilöllisiä ratkaisuja, joista joku saavuttaa välillisesti hitusen onnellisuutta jossain kaukana, ehkä. Well, nobody said it was easy.

Ei vaineskaan. On se helppoa. Aika nopeasti niiden valintojen vaikutukset huomaa ihan lähistöllä. Tarkkaile naapuriasi!

Harva meistä on tunteiltaan köyhä, harva turhaan onneton, ani harva "saa ansionsa mukaan".

Ça va.

Vaihdoin jälleen maisemaa, vaikka toisinaan se onkin vaikeaa (näköjään täällä kotikotona maltan kirjoittaa). "Elämä on peliä" -tapahtuman yökyöpelit istuvat vielä pelaamassa aamuun asti, mutta kaikkeen hauskaan ei voi revetä mukaan. Mahdollisuus kokoontua koko perheellä menee prioriteeteissa muiden rientojen edelle. "Big city nights" - there's always something tempting around the corner, but you'll just have to make your way home.

Onneksi aikataulu ei jatkuvasti puske mukavien puuhien parista. Vaikka välillä takaraivossa painostaa "toiminnan" tarve, hektisen rytmin peruja, hitaammin ecdetessä ehtii "ikuistaa hetket". Puhuin henkilökohtaisen kampaajani kanssa yön läpi ja seuraavan päivän metsälenkillä kehittelimme uusia ja jatkoimme jo esitettyjä ajatuksia englanniksi. Kielillähän on omat käsitteellistämisen keinonsa, joihin myös persoona mukautuu. Jutustelu rokkaa. Laajan mietintöjen kirjon levitimme esille. Ainakin graduaiheen keksin. Koskaanhan ei ole liian aikaista, hm?

Käsissä ovat taas pyörineet erilaiset kiinnostavat lehtiset kuten Suomen luonto, Tiede ja Kuukausiliite, äskettäin suomennettu Mézières & Christinin Valerianin ja Laurelinen seikkailut: Kivien järjestys ja Neil Gaimanin ja John Romita Jr:n Ikuiset.

Järkytyin tajutessani jo itsestäänselvyydeksi muuttuneen kuukuppini tärkeyden - unohdin sen Jyväskylään. Hirveän muovisen siteen liimaileminen paikalleen tuntui järjettömältä. Kuukautiskuppi on yksi niistä todella harvoista tuotteista, joiden käyttö tekee elämästä parempaa. En ole aiemmin tutustunut esineeseen, joka vastaa näin suorasti ja konkreettisesti kaikkiin arvoihini ja käsityyksiini - ympäristöystävällisyyteen, pienimuotoisuuteen ja läheisyyteen, itsetuntemukseen, luovuuteen ja siihen, että elämä on kivaa (ja siitä voi tehdä kivaa). Siksi paasaan kupistani edelleen. Naiset, vapauttakaa itsenne!

Kuuntelen yöllistä progea: Pink Floydin Sheep vielä ennen unta. Françoise Hardyn Tous les garçons et les filles kosketti uudemman kerran. Keskiviikkona kuulin professori-trubaduurin soittavan ja laulavan tutun melodian; sanoituksissa yksinäinen ja ulkopuoliseksi itsensä kokeva nuori puhuu rehellisesti ja tyynesti.

On a tous beaucoup des raisons d'être heureux, bien que le temps soit cruel.

Huhhuh - ja kuinka säästää rahaa, energiaa ja hermoja!

Työ alkoi! Kahdeksasta kuuteen peräkkäisiä luentoja, joista kaksi ranskaksi, kielellä josta olen unohtanut valitettavan paljon. Syömään ei ennättänyt eikä edes keskustaopiskelijoiden namipöytään (eilen syöttivätkin hyvin, kävin antamassa auliisti kuuntelevan panokseni EU:n viisumivapautta koskevaan keskusteluun). Illalla oli Opuksen leppoisa vaalipaneeli sen virallisemman jälkeen, mutta aivoni olivat siinä vaiheessa jo hieman liisteröityneet, väsytti eikä huvita kampanjoida itseään kenellekään. Vierastan poliittista esilletuloa - hyvä on, se taitaa olla tämä markkinointikysymys, joka minua *pännii*. Toisaalta olen saavuttanut tavoitteeni - kiinnostunut ja ottanut selvää JYY:n edustajiston toimialasta sekä tavannut mielenkiintoista väkeä.

Ei jaksanut elokuviin lähteä. Palelsi kun lähdin. Matkalla sateessa lämpeni! Kotona napsin pähkinää hurjana kuin pieni orava ja kirmasin kuuntelemaan hautajaiskappaleeni (tahdon, että hautajaisissani soitetaan Airin Radian). Ilta jatkui rentouttavissa merkeissä tiiraillessani Lehden "noin seitsemän uutisia", psykedeelistä Ballad of Bilbo Bagginsia ja höm, Lucius Malfoyta. Jonkinlaista irtiottoa kirjeromaania, yhteiskuntatieteiden tilastollisia kuvantamismalleja, kielen dialogisuutta (Mihail Bahtin), ranskalaista valtionhallintoa, kuvataiteiden ja kirjallisuuden yhteyksiä, pikkujouluja, tulostamisongelmia ja JYY:n edustajiston vaikutusmahdollisuuksia mietittyäni.

Siinä tiivistykset päivästäni; tarvitsen näitä vain pysyäkseni itse perillä tekemisistäni. Ompelen hameeni vetoketjua käsipelissä - käsien käyttö rentouttaa. Ystäviä on kiva nähdä kaiken tämän häsläyksen keskellä, edes netin kautta. Voitaisiin joskus kokeilla yksityisen blogin perustamista.

Tämä blogi puolestaan aikoo palata asiallisille ja harkituille juurilleen lähiaikoina, vaikka näköjään pitkä keskittyminen puuhiin ja tohinaan panee mielen purskahtelemaan näin ilta-aikaan.

Koneellani on näköjään peli King of Dragon Pass. Ääh, jouluna pelaan.

Opettavainen osio!

Joitakin seikkoja, jotka tulivat Opuksen pienimuotoisessa vaalipaneelissa ilmi, jäin tutkimaan henkilökohtaisella tasolla. Säästäväisyys on lisääntynyt omissa puuhissani vähitellen hetken ajattelutuokioilla, pienellä pysähtymisellä kaupan hyllyllä tai ihmisten puheita kuuntelemalla. Voin sivuuttaa shampoohyllyn; hiukseni eivät tarvitse niiden riistoa. Voin sivuuttaa pursuvat kuukautissuojien rivistöt - minulla on nukkaamaton, hygieeninen, fyysisesti mukava ja henkisesti kiva kuukautiskerääjä. Voin ostaa kalliitakin kotimaisia hedelmiä, luomua ja reilua kauppaa - silloin tuntuu, että ostan rahoillani *arvoa*. Säilön kärsivällisyydellä noukkimani kesän hedelmät. Voin jauhaa suoraan siemenistä jauhot pienellä myllyllä ja vaivata taikinaa (paitsi että omamme, Lohjan Energiansäästö OY:ltä noukkimamme, on kotikotona). Minun ei koskaan tarvitse nousta lentokoneeseen. Minun ei tarvitse juoda kahvia tai alkoholia. Piristeeksi riittää tee ja jos välttämättä haluan hiprakkaan, en tarvitse kuin tilkan Dionysoksen litkuja. Ei tarvitse olla väsymätön, piittaamaton, erehtymätön, säihkyvä ja valloittava. Vasta luovuttuani "helpoista" keinoista, toisin sanoen aivottomista, kritiikittömistä keinoista olen tajunnut, miten paljon tyytyväisempi olen ilman.

Olen jo voittanut paljon. (Kiitos jälleen henk. koht. pioneereilleni.) Olen vapaa - vaihtanut joitakin kahleita silkkisäikeisiin, jotka olen itse sitonut.

Musiikkisuosituksia alakuloiseen menoon:
Scissor Sisters: Return to Oz
Cranberries: Put Me Down
Cranberries: The Icicle Melts - sopii mielen liikehtiessä ja maailman kiinnostaessa.

"This little light of mine, I'm gonna let it shine..."

Otsikon lainaus peräisin tietokonepelistä Grim Fandango. Upeaa meksikolaisella kuolleiden mytologialla ja film noirilla leikittelyä. Kyseinen genre kiehtoo tällä hetkellä, tarkoitus on saada käsiin myös Blacksad-sarjakuva.

Valitettavasti ajatteluni etenee liikkuessani. Eihän siinä ole mitään valitettavaa! Ei tietenkään, mutta paikallaan se ei onnistu.

Pöydälläni odottaa pino sosiologian kirjoja. Hämmentävää kyllä, en ole viikkokausiin kyennyt lukemaan niin keskittyneenä teoreettista tekstiä kuin tänään kävellessäni Rantaraittia myöten yliopiston kirjastolle palauttamaan Veikko Helanderin kolmatta sektoria tutkivaa kirjaa. Sängyssä alkaa unettaa, istuallani en osaa lukea, varsinkaan jos ympärillä on hiljaista (hälinässä ennen luentojen alkua olen onnistunut keskittymään). Tietokoneella hyppelen paikan jos toisenkin välillä, tai sitten dokumentoin kokemuksiani jälkeenpäin.

Yöllä lenkillä kirjoitin mieleeni sadun pienestä ketusta, ja liikkuessani minulla on aikaa eheyttää elämäni taiteen keinoin. Täällä sisällä sähkövalossa, oven läimähdettyä kiinni suloisen tuulen ja taivaan tuhansien pisaroiden edestä - täällä kokemus ei ole enää Miksi piirrän niin harvoin nykyään? Mitäpä, jos kyyköttäisin taas tuntikausia saadakseni tuon hymynväreen juuri kohdalleen, tuon maanpinnan kupruilemaan, varjot pehmeämään... Luulenpa, että tarvitsen nyttemmin projekteja ja sosiaalista painetta - ennen vanhaan intohimot olivat vain minua varten.

Tänään oli kyllä kivaa. Tehtiin pitsaa. Hyväksyin lukemani tekstin (markkinoinnin), sallin sen tulla luokseni. (Lukiosta minua jäi kaihertamaan essee Hélène Cixous'n tekstistä "Sinä yönä teksti tuli hänen luokseen". En tainnut ihan hoksata asian ydintä.)

Konventioiden rikkominen kannattaa kyllä. Musiikkia voi kuunnella kyllästymiseen asti kuten lempivaatteet voi kuluttaa puhki (tai pyöräillä niin paljon etteivät housut pysy enää kasassa. Voi lähteä aamulla liikenteeseen oven sijaan ikkunasta, kirjoja voi lukea kävellessä.

Palatessani tuloksettomalta pyöräretkeltä (aioin kokoukseen, mutta ketään ei ollut paikalla, koska en muistanut kääntää kelloani kuin vasta myöhään illalla) mietin *viisaita*. Palauttaminen vain on vaikeaa. Luulen (sunnuntaipsykologina), että se johtuu minän prosesseista, jotka eivät tavoitteellisesti järjestä tietoa vaan enemmänkin punnitsevat kokemuksia.

Juuri ennen kuin pysähdyin, mietin teinipoikaa, jonka paita kantoi tekstiä "It's better to burn than fade away". Mietin "palavaa intoa", "polttavaa intohimoa" - onko niin, että täydellä liekillä eletty elämä kuluttaa nopeasti pois? Hangoittelen ajatusta vastaan. Taas vastakkaisuusharhoja! Joskus pökköä voi lisätä niin paljon, että liekki tukahtuu ja ilmoille pihahtelee vain häkää. Hiillokseen jää koko yöksi lämpöä, ja aamulla hyvin peitetystä hiilloksesta voi sytyttää uuden roihun. Tuli ei toimi binaarisen 0-1-logiikan mukaan kuten sähkövalo.

Tästä voisin jatkaa, mutta menen hätistelemään kämppikseni unosille, uskomatonta miten nuo nuoret jaksavat remuta. Ei mutta, ensin ihastelen - jälleen YouTuben avustuksella - toista tietokonepelirakkauttani, jonka levyt katosivat mystisesti jäljettömiin jo vuosia sitten. Planescape: Tormentin intro. Alussa Nameless One herää muistamatta mitään maailmasta, itsestään ja menneestä elämästään. Hiljalleen muistot palaavat.

Deionarran teeman (I will wait for you in Death's halls, my love) kuuntelu ei vain korvaa pelikokemusta. Olisi päästävä kohtaamaan eräs mahdollinen seurueen jäsen, joka aikoinaan jäi huomaamatta vankityrmiin seisomaan, tutkimaan määrittäisivätkö tekoni edelleenkin hahmon Chaotic Goodiksi ja kertomaan Ravelille vielä kertaalleen what can change the nature of a man?

Pelin elämykset ovat enemmän kuin kerran nähtyä, ne on kokenut. Ja tein valintani vuosia sitten: Nothing can change the nature of a man, Ravel.

Kertoja löi - ällikällä!

Kielitieteilijät hoi, mikä on "ällikkä"?

Joskus tulee jopa lopetettua kirja - Nyt Nikolai Gogolin Kuolleet sielut (Samuli S:n leikkisä ja horjahteleva suomennos vuodelta 1882, alkuperäisteos Mёртвые души ilmestyi v. 1842). Luotan klassikkoina pidettyjen tekstien laatuun ja sitä mukaa kuin olen kypsynyt, ne ovatkin innostaneet ja valjenneet.

Odotin Kuolleilta sieluilta jotakin kafkamaisen absurdia, vain fantasian näkökulmasta käsitettävää otetta tai sitten Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksen tyyppistä monitasoista, viittauksissaan runsasta iloittelua. (Huom. vielä lukematta - kulttuuriperheeni sen sijaan on tv-sarjasta innostuneena käynyt joukolla kirjaan käsiksi - Terveisiä mussukoille. ;) ) Odotuksiini vastattiin kummallisella tavalla, joka ei ollut realismia, ei romantiikkaa, ei absurdia tahi modernia, ei historiallista. Kirjassa on kuitenkin erityinen kosketuksensa, kuin haju jonka tunnistaa sivuja lehteillessään. Omituista slaavilaista melankoliaa olin havaitsevinani. Kertoja sekaantui elegantin ryöhkeästi tarinaan ja kaunis Venäjänmaa (sic!) avautui kellastuvilta sivuilta...

Katsotaanpa. Kuolleissa sieluissa on on juju. Jos et halua kuulla siitä enempää, lopeta lukeminen nyt. Tshitshikov, pulskea virkamiespäähenkilö ahkeroi koko kirjan alkupuolen sinällään järjettömän tehtävänsä parissa, ja lukija seuraa hänen puuhiaan kertojan ihmettelyjen, anekdoottien, pohdintojen, ihastelujen ja sekä suorasukaisen että hienovaraisen ohjailun varassa. Vasta aivan kirjan loppupuolella kertoja päättääkin paljastaa Tsitshikovin taustan. Sitten hän itse astuu suoraan esiin - mutta näyttämön nurkalle, jonne valo vähitellen kohdistuu ja samalla muu tarina himmenee ja merkitys kohostuu. Kertoja vaikuttaa paljastavan, miksi on tarinoinut mokomasta hassusta miekkosesta nimeltään Tshitshikov, joka osteli kuolleita sieluja. Loppu ja varsinainen juoni, tarinan kaari täydentävät toisiaan erikoislaatuisella tavalla - harvemmin tällaista nähdään. Samalla hupaisasta tarinasta avautuu surullinen puoli ja ovelan kekseliäästä juttuveikosta traaginen ulottuvuus.

... Aivan kuin kaveri, jolta on aina tottunut kuulemaan huvittavia juttuja ja selityksiä, virkeää ja veikeää jutustelua, huomaamatta siirtyisi kertomaan tummat varjot silmiensä alla, miten on kyllästynyt pelleilemään vakavilla asioilla.

... En odottanut kuulevani sitä sinulta. Tiesinhän minä, mutta - miten se näin järkyttää? Hämmennyinkö koska olen kuitenkin tyhjäpäisempi kuin ihminen, jonka leimasin pelleksi?

Tuli mieleen myös Puskinin runo Elämän rattaat, jota analysoitiin lukiossa, muistatteko kaverit? Se on sitä venäläistä mentaliteettia, ihanaa rytmikkyyttä ja elämää vauhdilla, luonnon tuhruisessa sylissä, ajan hampaan purressa! (Olisiko "ajan hammasta purren" liian pimahtanut kielikuva?)

Ah, elämyksiä. Nyt markkinoinnin pariin. (Gogolilla olisi sananen sanottavana tämänhetkisistäkin ihmistuntijoista ja voiton tavoittelusta, mutta lukekaapa itse.)

Julkinen rakkaudentunnustus

Tänään osallistuin kirjallisuuden ja suomen kielen alumni- ja mentoripäivän (kotoisammin ope-alumnin) ohjelmaan ja autoin kahvitteluissa. Tajusin, että olen sittenkin lähempänä asiantuntijaa kulttuurin alalla kuin miltä joskus tuntuu. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän ymmärtää kirjojen teemojen ja viittausten verkkoa ja klassikkoteokset, tietoteokset ja aivan tuntemattomat uudet avaukset kutsuvat... Paljous hukuttaa. Olen niin sivistymätön! Turhake, joka hajoilee joka paikkaan eikä malta sukeltaa syvälle ymmärryksen viileisiin vesiin. Toisaalta liikun kuitenkin ympäristössä, jossa kaikki ovat alan ihmisiä.

Huomaan myös, että pyrkimyksissäni (joskus rimpuiluissani) tajuta kaikkia, suvaita kaikkea, valita kaikki ja olla ylipäätään hyvä tyyppi päädyn joskus tarpomaan päättämättömyyden suohon, jossa teen hallaa omalle tahdolleni ja taipumuksilleni. OK, markkinoinnin massaluennot heti ensimmäisenä yliopistoon luikahdettuani eivät ehkä olleet viisain mahdollinen teko. Uskon että ihminen kykenee muokaamaan itseään ottamaan vastaan mitä tahansa - mutta tarvitseeko? Onko se viisasta? Minun on ollut hyödyllistä tutustua markkinoinnin ajattelutapaan - mutta oloni on samanlainen kuin autokoulussa: "En tahdo tehdä tätä! Tämän voisi tehdä paremmin, muilla keinoin!" Minulla on pyörä, minulla on juna. Toisaalta minulla on innostukseni, ne asiat joissa on järkeä voi perustella - ne joissa ei ole järkeä, ei niitä voi perustella. Simple as that. Väittelytekniikkojen harhaanjohtavat argumentaatiotavat käyvät paremmin järkeeni kuin merkityksen ja viestin tuputtaminen ihmisille. Mitä voin tehdä, kun olen perusluonteeltani filosofinen, en niinkään luetteloiva? Miksi en "anna periksi" pehmeille ja vahvoille puolilleni vaan yritän aina jotain muuta, jota en tunne? Miksi nyökkäilen jopa silloin, kun en tajua toisen ajattelutapaa? Miksi vältän ristiriitoja? Miksi ammennan kuitenkin voimani niistä? Miksi rakastan kysymyksiä mutta en pidä "oikein" vastaamista niinkään tärkeänä?

Puhh. Tämä on pirun mukavaa. Varsinkin muutaman ihmisen kanssa. Kun saan hyvän opponentin, ajatukseni uivat kuin kalat vedessä, loikkivat iloisina yli niitä muka rajoittavan pinnan ja loiskivat pisaroita ilmaan pyrstöllään. Ymmärrys on minulle aina elämyksellistä. Ymmärrys on rakastumista.

1. Luin aikoinaan Scott McCloudin kirjan Sarjakuva: Näkymätön taide ja sen ilmaisu riemastutti minua. Taide esitellään sen omalla kielellä ja keinoilla. Sarjakuvassa aika, mielikuvituksen tila ja liike ovat erityisiä, ja avautuvat vasta kun hyväksyy sarjakuvan enemäksi kuin (eräiden) osiensa, kuvan ja tekstin summaksi.

2. Larpatessani, ropeltaessani, näytellessäni ja pelkästään pelleillessäni olen tuntenut oppisprosessin konkreettisesti, liikkuvina tapahtumina ja tilanteina. Draama on purettava jälkeenpäin jotta minuus eheytyisi, tahto pääsisi vaikuttamaan ja suuntaamaan elämää.

3. Scifi- ja fantasiakirjallisuus (=spefi) avaavat hellävaroen - joskus raa'asti - lukijan siteitä reaalimaailmaan, jolloin hän pääsee kurkistamaan myös selkänsä taakse. Oikesti hyvässä scifissä ja fantasiassa puhutaan juuri siitä, mikä ihmisiä kiinnostaa, sillä ei tarvitse noudatella arkisia ohjenuoria. Sitä minäkin haluan. Käsitellä sitä, millä on oikeasti merkitystä.

Näiden alueiden kanssa pääsin tänään kosketuksiin ja - osittain koska olen nuori - tunnistin ne keveästi omikseni. Kun opet kuuntelivat enemmän koulutustarkoituksessa, oloni oli kuin vanhan kunnon ystävän seurassa.

Suosittelen edelleenkin Orson Scott Cardin Enderiä. Luin sen itse tiedostavassa minuuden täydentymisen ja kypsymisen vaiheessa 16-vuotiaana. (Kerron tämän, koska nykyään olen ymmärtänyt "ikäsuositusten" kömpelön, mutta hyvää tarkoittavan tehtävän. Taideteosten teemat kolahtavat paremmin tietyissä elämäntilanteissa luoviessa.) Kaikkien niiden yläasteopettajien keskellä teki mieleni hihkaista suosittelujani niille hieman ujoille, pohdiskeleville ja peitellysti intohimoisille nuorille, joita kohtaan tunnen syystä sympatiaa. Takakansiteksti kuvasi muistaakseni kirjaa osuvasti (kerrankin) ja napakammin kuin minä kaikessa lavertelussani. Muotoilen "mentaalisen konstruktioni" nyt jotenkin uudelleen: "Ender oli älykäs poika; Hän oppi pelaamaan peliä paremmin kuin kukaan muu. Mutta olisiko hän tarpeeksi hyvä voittamaan?"

Olen rakastunut taiteeseen, God forgive me. (<< Ajatelkaa tuon sanonnan ja käsitteiden "Jumala" ja anteeksianto" kulttuurista painoa!)

Lopuksi muodikas heppu laser-laseissa (?). Tiedättehän X-Men-porukan Kykloopin? Hänen lasinsa varjelevat ulkomaailmaa, eivät ulkomaailmalta.

Täydellinen yö kuukävelylle...

Eilen vietin yhteispoliittista saunailtaa poliittiselta kannaltaan mukavan kirjavan väen kanssa - kaikki vaikuttivat melko inhimillisiltä. Tosin ruokapolitiikka pitäisi hoitaa kuntoon, natriumglutamaatilla kyllästetyt lastut ja äklösokerisiideri eivät ole mannaa kenenkään aivoille. Kaiken lisäksi tulin suoraan Reilun kaupan maistatuksista. Kahvia oli jäänyt vielä ja sitä oli täytynyt hörppiä - koska inhoan heittää mitään hukkaan. Se pompitutti minua vielä pitkälle tähän päivään.

Muiden jatkaessa matkaa jatkoille hurauttelin matkoihin pyörälläni. Ihastelen öisiä katuja, kasvavaa kuun kuultoa järvellä ja pilvien aavemaista hohtoa. Kuuhulluus (tai kofeiini) valvotti ja herätti niin, että varsinainen uni jäi vähiin. Vihreä tee on hissukseen elävälle sielulleni parempi, mutta kokemukset ovat toisaalta harvoin pahasta.

Yöaika muuttaa tajuntaa. Tuumin, ettei olisi kannattanut vastailla kuitenkaan yöllä vaalikoneen kysymyksiin - sain sentään itseni 1. vaihtoehdoksi. Lähinnä tärkeysjärjestystä olisi voinut vilkaista päivänvalossakin. Yöllä keskittyy katsomaan varjojen syvyyksiin ja totuttamaan silmänsä vihjeiden maailmaan - mutta kaupunki on tietenkin aivan erilainen, kovat kontrastit piilottavat yksinäisen kulkijan valokeilaan. Mietin pyöräillessäni esiintyjiä parrasvaloissa. Teatterin näyttämöltä itse tuijotelleena voin sanoa, ettei sieltä *näe* ihmisten reaktioita kuin ensiriveistä. Silti tunnelma on aistittavissa, kunhan ei sulje hoksottimiaan.

Kokeilin edellisen merkinnän kanssa alunperin tavoittelemaani, teemoja pohtivaa otetta, mutta - suokaa anteeksi - fragmentaarista tekemisten kuvailua on niin helppo kirjoittaa, koska yritän päivitellä myös lähipiirin tietoja tekemisistäni. Toisaalta, tarvitseeko muiden kuin minun itseni tietää, mitä oikeastaan teen? Tosiaan, eipä tarvitse! Nähtävästi kannoin vielä pientä illuusiota elämän perusteellisesta kuvailusta. Niin tuskallista kuin se onkin, on tehtävä valintoja, syvennyttävä kylliksi muutamiin tilanteisiin tietyissä piireissä ja toteutettava mahdollisuuksia toisin - jossain muualla. Yllättäkäämme toisemme! Pidän itse siitä, että joinakin päivinä ne muutamat kymmenet tahi muutamat sadat uudet ajatukset, joita ihmisellä pälkähtää päähän, hätkähdyttävät ja herättelevät aistejani ja tekojani. (Yleensä pyöritämme tuhansien toistuvien mielikuvien, suunnitelmien ja muistojen kelaa, kuin suosikkimusiikkia.)

Tänään olen tehnyt kaikkea muuta kuin sen yhden asian, joka minun on pakko. Se on pakko vain niin kauan, kuin olen yksin sen piirteettömyyden ja vierauden edessä, se on vieras vain niin kauan kuin en ymmärrä (rakasta?) sitä. Kyseessähän on yksi piskuinen raportti, mutta ihmisellä on tapana paisutella ongelmia. Onneksi en ole tehnyt sitä joidenkin huomattavasti tärkeämpien, muuttuvien elämysten lähteiden kanssa. Ongelma pysyy kohmettuneena, koska sitä liikuttamassa on vain yksi ihminen, joka nyrpistelee sille nenäänsa ja kavahtaa kauemmas sen etsiessä muotojaan.

Etsin virkistystä unien mailta, ja jos näen viimeaikaisia ahdistavia ja arvoituksellisia unia, kirjoitan ne ylös - mieleni on niin kekseliäs! Se järjesti vertauskuvalliset hahmot vakavasti otettaville - pseudorealistisille? - unille ja mielen leikille, epäjärjestyksen ja kaaoksen keveälle heittelylle ja pyyhkimiselle. Ne hamot saivat nimet, joiden äänneasussa kaikuivat saksalaiset klassikot, mutta en muista niitä enää. Muistan vain, miten nautin mielikuvituksen lennosta.

Comme le poitrail est brûlé. La folie de la lune: réelle - éclipsée.

Pioneerit ja perässähiihtäjät

Olen luvannut jo pitkään käsitellä tätä aihetta. Valitsemme rooleja, elämää selkeyttäviä luokituksia ja malleja, ja joskus ne lankeavat meille kuin itsestään. Toiset roolit ovat pieniä ja hetkittäisiä, kuten oven avaajan ja sisään astujan tai puhujan ja kuuntelijan (tosin nekin voi mieltää laajasti), toiset määräävät osaa elämästämme, esimerkkeinä myyjä ja asiakas, seremoniamestari, opettaja, äiti. Kuten näkyy, roolit ovat toisiaan tasapainottavia ja täydentäviä - ja juuri siksi tarpeellisia. Tässä yhteydessä tulee mieleen kungfutselaisuuden viisi (valta)suhdetta, jotka Kungfutse varmaankin tarkoitti helpottamaan kanssakäymistä ja opettamaan ihmisten kunnioittamista. Jotkut roolit ovat niin kattavia, että tuntuvat määräävän koko elämää, jokaista tekoa ja ajatuksia. Eräät vanhemmat kasvattavat lapsikatrasta vuosikymmeniä, ja eläkeikään päästyään löytävät itsestään aivan uudenlaisia puolia. Rooli ei ole ikuinen, mutta entä jos ympäristö vaatii sitä alituiseen?

Pioneerin rooli on yksi vaativimmista. Tarkoitan pioneerilla niitä edelläkävijöitä, tutkijoita, hulluja neroja ja arkisia puurtajia, jotka ensimmäisinä menevät sinne minne muut eivät tahdo, uskalla tai ylipäätään näe mitään hyötyä tunkeutua - mutta heidän tekonsa ovat yleiseksi hyväksi, heidän kartoittamansa alue vallataan (pian tuntuu kuin se olisi aina ollut kesytetty) ja heitä saatetaan jälkeenpäin jopa kiittää. Ajattelen ennen kaikkea pioneereja, jotka saavat kohdata nyreyttä, vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä. Pioneeri on radikaali: Usein hän pyrkii uusille vesille, mutta vielä useammin parantamaan tilanteen, jonka huonoa kuntoa ei yleisesti nähdä. Koska pioneerilla itsellään on oltava suuri varmuus tehtävänsä tärkeydestä huolimatta ympäristön vastustuksesta, rooli on paradoksaalisesti pakottava ja välttämätön. Ympäristön on siis esittettävä pioneerille vaatimus - haaste - samalla kun se osittain käy vastahankaan. Erityisen ristiriitainen ja rasittava tilanne, eikö?

Tunnet hänet lähipiiristäsi: Hän toitottaa (tai kuiskailee) uusia ajatuksia, omaksuu outoja tapoja, kokeilee ja puuhaa osan aikaansa jonkin vaikeaselkoisen kimpussa - ja kun ymmärrät, mitä hienoa hän on koko ajan yrittänyt sinulle tolkuttaa, hän on jo muualla. Tai hän kohtaa vaikeuksia hammasta purren, puurtaa parantaakseen myös sinun elämääsi - ja tajuat sen vasta vuosien päästä.

Ihailemme pioneereja heidän sisäisen varmuutensa ja sinnikkyytensä vuoksi. Me, ketkä me? Tietenkin täydentävä osapuoli, jäljessä puuskuttavat perässähiihtäjät. Useimmiten saamme kerätä hedelmät puista, jotka joku muu on istuttanut, ihailla maalausta, jonka toinen on taiteillut ja kulkea tietä, joka on pioneerien hiellä päällystetty sukupolvia aiemmin. Perässähiihtäjälle jäävät helpot teot - mutta helppous ei ihmiselle riitä.

Jos pioneerin osaan liittyy traagisuutta, on perässähiihtäjäkin sidottu latuunsa. Hän luulee, etteivät voimat riitä umpihankeen, edes pieneen pyrähdykseen pioneerin kintereiltä johtoon. (Aaro Hellaakosken sanoin: Tietä käyden tien on vanki - vapaa on vain umpihanki.)

Perässähiihtäjä ajaa pioneeria takaa. Pioneeri tietää, että eräänä päivänä sieltä ollaan tulossa, joten väylä on vedettävä mahdollisimman suoraan ja huolella. Perässähiihtäjä tyytyy yleensä kulkemaan hissukseen, mutta yrittää toisinaan tavoittaa toverinsa. Mitä kauempana ja vastakohtaisempia roolit ovat, sitä surullisempi on molempien osa. Epäilyksen hetkinä pioneeri pysähtyy, katselee halki hämärtyvän, lumisen metsän ja varovasti huhuilee, josko joku sittenkin olisi ladulla jäljessä. Jos edelläkävijä saa vastauksen - jos takaa koitetaan sittenkin hikoillen ja puhkuen saada pioneeri kiinni - hänellä on taas voimia jatkaa. Jos metsä jää hiljaiseksi, saattaa hän jäädä pohtimaan, kannattaisiko palata kodin syliin.

Aika ja tila ovat julmia realiteetteja, jotka usein kammitsoivat tietyt ihmiset tiettyihin rooleihin - mutta ajat muuttuvat ja tilan voi ylittää. Kukaan ei jaksa kiveen kirjoitettuja rooleja.

Minulle on kärrätty hyvinvoinnin edellytyksiä itsestäänselvyyksinä (terveydenhoitoa, huolenpitoa, lämpöä, valoa ja ravintoa, koulutusta, virikkeitä, matkoja ja elämyksiä). Olen jättänyt monta erehdystä tekemättä, koska minulla oli pioneereja tasoittamassa vaikeuksia, taluttamassa ansojen ohi ja nostamassa kuilujen yli. Jossain vaiheessa sitä tajuaa itsessään ominaisuuden, jota oma-aloitteisuudeksi kutsutaan, ja pyrkii tarjoamaan saamaansa rakkautta ja tyytyväisyyttä ympärilleen. Silloin huomaa, ettei aina ole helppoa se, mikä itsestään siunaantuu. Huomaa myös, mikä maailmassa on väärin, sulotonta ja tökeröä. Huomaa tarvitsevansa kylmää harkintaa, viileää ja leppeää kuin lähteen vesi.

Pioneeri ei koskaan lähde retkelleen vailla varusteita ja suunnitelmia. Yritän pitää pääni kylmänä ja jalat lämpöisinä. Kiitän oman joukkoni pioneereja, jotka raivasivat reittiä maailmojen äärelle.