Mytologian maalauksia

Mona Lisa kääntyi katsomaan uimahallin katon sammuneesta lampusta, hätkähdyttävästi iäisestä sivuprofiilistaan liikahtaneena, chiaroscuroon valettu hymy hälvenneenä. Vastaani tuli vanha mies, jonka olalla istui harmaja pöllö. Sivuutin nämä näyt mietiskellen kulttuuria, joka puhuu silmieni lävitse.

Keskity keveiden tiukujen helinään juuri kuulokynnyksen alapuolella. Satakielet laulavat illan tummissa tarhoissa.

Talven näkyjä

Maan kynnet; kätkeytyneet valkeaan turkkiin

Hiljaisuus on hiipinyt yöllä metsään ja sydämeeni
Sen silmät ovat lävistäneet pimeyden
Kurkotus kylmään avaruuteen

Lumileopardin häntä on pyyhkäissyt yli maailman

N'oublie pas: В воскресенье нельзя работать

Ma fenêtre est ouverte. Le soleil brille. Pourquoi reste-je ici, dans un petit cube (cube-de-cubed), petit coin?

Le soleil perce ma tête.

Regardez bien. Regardez bien dehors.

Wisdom is only inherited by learning

Is this a dialogue of some sort?

I had a beautiful day today.
You wouldn't have guessed that, waking up in the dark without any dreams to get a hold on.
I think it's because I came closer to a physical boundary yesterday, pushing forward with all my will to run swift and rapid.
You didn't know what to expect - you expected everything and nothing.

I woke up in the half-dark, rose up. Brushed my teeth, ate some of my home-baked bread and my sweet, soft hemp oil. The books I was looking through summoned up memories of good old days, good old lectures and new findings, discoveries, stories. Cultures touch me like a flutter of a moth's wing. I studied my studies, learned some español, and it relieved me somehow. It relieved me to put on wool and linen and slip into warm, light boots. Ready to meet the day, I stepped outside, smelled the air. My cheeks welcomed the tiny drops of kind water, the steady light of autumn morning.

You were the first, you met the second. You chatted and warmed their hearts, you smiled and welcomed them too.
And we would sigh, when the lesson was too slow. We would not let the tiny emotions swell in and fill the places they shouldn't.

Le Conseil de l'Union Européen, le Conseil Européen, le Conseil de l'Europe sont tous les différentes choses. Organes, institutions. Regardez bien!
Mais tes yeux sont brillants, tu es bien capable, tu l'aimes - vraiment.

Ils m'ont offert du café et de quelques gâteaux doux. Le personnel de mon "institut". Le département, Oui. Eh bien. Je suis un peu perdue avec vous, parce que je ne m'ai pas senti tout à fait libre - avec vous, mes enseignants qui ne sont pas là toujours. Mais ayant pas autant de peur de me gêner je me suis contentée d'une écoute amicale. Ça suffit, n'est pas?
Je pense que tu n'as pas pu profiter de ton département. Ce sont des gens qui travaillent autre part, pas avec toi. Tu as espéré de trouver un abri - duquelle tu n'as pas besoin, remarque cela! Tu es brave, mon ami. Mais ne nous nous hâterons pas encore.

Les adultes (parce qu'un enfant est celui qui ne peut pas controler sa propre vie), ils sont partis.
Mais le garçon avec lequel je voulais toujours parler est resté. J'ai découvert un peu de son histoire. Heureusement, nous avons décidé d'aller manger. Une rencontre d'aujourd'hui, sympa, legère. Those men don't press me, those men don't push me. J'ai continué.

You did have errands, I presume, fool's errands?
But why, my friend, I had! It's just that I met some newbies, those young cute fellows. Not really met them, I guess. One of them asked me about an exam, another one about an appartement. I went to the web and what did I see? Nothing much for me. The people I met were behind my back, and I turned and talked, asked about their day. Movies, tasks, critiques and stuff. And that was all. That's all you have to do, to share and obtain. L'âme heureuse. J'ai l'obtenu. L'âme (r)éveillée.

I succeeded to put (some of ) the ce qui's and auxquelles's and après quoi's in their rightful places, and I greeted, again.

Weren't you late again, no? But I met you there, in the hall in which you swept, and you were not taken down.

Oh, I know! I noticed it again after leaving, in the cool air and free spaces. The passion for languages, for any language. For I had spoken today, I had loved the words on my tongue and had loved to hear your train of thought. A music inside me, the humming of my veins.

The inner strenght.

The outer strenght.

Never seperate the both.

Never cut yourself in pieces.

That's how you see the light in the dark. That's how you make Apollon smile.

Voiko henkilön keksiä ja omistaa?

Tuuli ajaa höytyväistä vesihöyryä taivaalla, ilma on liikkeessä. Soin itselleni ilon astua ulkomaailmaan, ja tuttujen, alati muuntuvien maisemien keskellä tuuli pöyhytti mielikuvitukseni vanhat kuvat ja henkilöhahmot liikkeelle. Tunsin olevani valmis kirjoittamaan heidät eloon. Samoin rabbi Löw herätti aikanaan eloon goleminsa kirjoittamalla sen otsaan sanan אמת. Se on emet, totuus.

Ilosta ja ihmetyksestä kummunnut tarinani, uskomattomat henkilöt ja sattumat, tarina, joka on helppo elää mutta vaikea kirjoittaa. Mietin saamaani kritiikkiä joistakin rakkaista henkilöistä. Kenties tarina ei voi sellaisenaan koskaan puhjeta eroon, täydentyä unelmista elämän kaltaiseksi, mutta kenties sen ei tarvitse. Mietin suloisinta, ilkikurisinta, jännittävintä henkilöä, johoa minä ja sisareni henkäisimme elon kipinän. Millä tavoin tuo henkilö on olemassa? - Koska varmaa on, että hän on jollain tavoin olemassa. Hän syntyi varkaista ja sankareista, kuvista ja tikareista, uteliaisuudesta ja viisaudesta. Ja kas: tajusin, että henkilömme on olemassa kuin toinen ihminen, etten voi naulita hänen persoonaansa tai tekojaan paikalleen, koska hän muuttuu meidän elämämme myötä. Niinpä annan siskon pitää hänen nimensä, koska se on ollut enemmän osa sisartani alusta alkaen - ja kas, en omista ihmisiä, en omista henkilöitä.

This is a text that means little to most of you. It's sad. It shows you weren't there, you can't be always there where we write the fullest pages of our life.

Unikuvissa

Seminaarimäen kampuksella oli lomapäivä, ja olimme lähteneet leppoisalle veneretkelle rehevän vehreään lehtomaiseen vesistösokkeloon jonnekin Urheilutalon taakse. Kalasteltiin ja toisten rantautuessa vihreälle aurinkoiselle nurmikolle olin aikeissa lähteä seuraavaan rientoon. Kenties tässä vaiheessa huomasin suurena kaartuvan, lelumaisen kalakoukun vetänen pitkän verisen viillon käsivarteeni kyynärpään sivuun. Lähdin etsimään apua. A-talolla oli hurja bilemesta, Dj soitti lasisessa, punakaminaisessa kopperossa. Änkesin itseni sinne ja hyppivä, poukkoileva Dj iski kuulokkeet päähäni ja mikin suuni eteen. Pysyin vaiti, tavoitin hänen katsettaan ja nostin kyynärpäätäni esiin ja minun kesti hetki saada hänet tajuamaan, että kaipasin sidetarpeita, en juontaa tai laulaa, tai mitä hän sitten vauhdin huumassa halusikaan minun tekevän.

Myöhemmin tajusin, että punaisena kimaltavan viillon alapuolelta koukku oli repinyt kädestäni lihanpaloja irti. Ihoni oli arpeutunut niin nopeasti ja niin hyvin, että luuhun asti kuoppainen käteni näytti tummien mustelmien peittämältä.

Saattaa sattua vahinkoja. Kun mielessä on paljon muuta.
--

Entäpä vastuu pahantekijöistä, puolittaisesta osallisuudesta, kun joutuu pitämään jotakin salassa hyvältä yhteiskunnalta? Kun on ollut pahan keskellä mutta tehnyt pieniä, salaisia tekoja ja pelastanut - kenties pelastanut palan viattomuutta? Kun salaisuus kalvaa sisällä. Kun tiedät enemmän, kuin muut luulevat.

Muistoni ovat hämärtyneeet. Maan alla sotamiesten keskellä, vaarallisten kapinallisten, jotka kuitenkin olivat poikaparkoja - kuin Tuntemattomassa. Meitä, kätkeytyneitä tappajia tultiin valvomaan, meidän oli naamioiduttava kilteiksi kunnon kansalaisiksi, mutta näin lyhyellä varoitusajalla - tästä seuraisi vain kuolemaa. Mihin piilottaa kammottavat aseet? Ei ollut aikaa, ei aikaa. Vaatteet voisi vaihtaa, ammukset kätkeä, mutta valtavat mustateräksiset piiput, monen metrin mittaiset puhuisivat vastaansanomatonta kieltään. Ne voisi viskata takapihalle, mutta ne löydettäisiin. Ne tulevat. Pojat menevät surmaamaan, tappamaan, kuolemaan, ja minä karkaan piilottaakseni edes jotakin.

Lapset. En tiedä keitä he olivat, ja miksi olivat.

Kunnallisvaalivalintaa

Aktivoidun tekemällä vaalikonevalintoja ja naureskelemalla erilaisten ehdokkaiden sivuille, blogeille ja sanomisille (sekä myös uskomattomillle tv-ohjelmille, kuten Maajussin morsian, joita äitee tiiraa telkkarista). Vaalien aikaan ilmassa on pientä kilpailun henkeä, mikä on mukavaa. Vaikka toisinaan olen halunnut paistatella sillä näkyvämmällä puolella, ja yksissä vaaleissa päässytkin ääntenkalasteluun, ei se kuitenkaan ole suuremmin mun juttu. Jyväskylän ja jopa Pieksämäen nuorison, miksei myös keski-ikäistön ja vanhuston joukosta löydän kyllä ihmisiä, joiden mielipiteet vastaavat omiani mainiosti. Mutta miten löytää "oman ehdokkaan"? Se onkin kinkkisempää.

Vaikeaa on valita "valtaan" ihminen, joka osaa toimia ryhmässä, ei tahdo dominoida eikä myöskään väsähdä matkan varrella. Ilmaistakseni asian muuten kuin negaatioiden kautta - Henkilö kokee kokonaisuuden, osaa kuunnella ja ymmärtää erilaisia näkökulmia, harkitsee oman roolinsa ja laajemman tilanteen, sitoutuu edustamiseen ja laajan tietopohjan ansiosta kykenee kyllin nopeisiin päätöksiin. Kunnanvaltuustoon, presidentiksi, kansanedustajaksi, europarlamentaarikoksi tai miksi hyvänsä - tarvitaan hyviä tyyppejä. Hyvän edustajan on oltava läpinäkyvä eli rehellinen, käsikassara eli toimija.

Ihmiset olisi melkein tunnettava henkilökohtaisesti, nähtävä heidän arkinen puurtamisensa. Huomasinkin, että jyväskyläläisistä minulla olisi hyvää tietoa. Pieksämäkeläisistä ei niinkään. Täytänpä silti velvollisuuteni.

Työtä tekevän näkymättömyys

She passes me by, she looks me in the eye. She comes to me and says "what would you like?" Yet she is invisible to me, my servant. The person I met is gone. For she serves only her function - and she is her function.

Ajattelin eilen tarjoilijan työtä. Keskenään rupatteleville pöytäseurueille hän on juomanlaskija, ruo'an tuoja. Ihmisenä hän on näkymätön. Agatha Christien Kortit pöydällä -romaanissa pannaan merkille tarjoilija. Tarjoilijahan kulkee jatkuvasti pöytäseurueen ympärillä, mutta häneen ei kiinnitetä huomiota. Ihmisvilinässä työtään tekevä katoaa ihmisenä.

Koskettaa se minua. Mallaanhan itsekin tuota naamiota aika ajoin kasvoilleni.

Keskiyön haamu

Ensimmäiseksi täytyy kertoa, että suljettuun pienen piirin blogiin tunnustaa helposti elämän pieniä iloja. Tästäkin tulee hauskempi paikka, kunhan saan kerättyä rohkeutta ryhtyä portinvartijaksi ja lähettää kutsuja lukijoille. Tänne suorituspaine tunkee pitkän julman sormensa ja pyörittelee tekstini jähmeäksi liisteriksi.

Viime aikojen tunnelmia:

Kulttuurin monista kuteista tanssi voi yllättäen olla se parhaiten päälle istuvin. Kehollinen reagointi ja toimiminen, liikkeen tai pysähtyneisyyden kokeminen ja sitä kautta ajan ja tilan sisäistäminen ovat vaikeimmin "irroitettavissa", analysoitavissa - Ja kaikkein viimeisimpänä kehollisuutta tulisi paeta tai pelätä. Tanssi tekee hyvää, liike tekee hyvää.

Minulla on ongelma miesten kanssa. Miehet ovat vaatineet, haastaneet, kiusanneet, pakottaneet ja heitelleet huomiotani kuin puolittain puhallettua ilmapalloa - hämänneet ja hämmentäneet mieltäni ja tunteitani. En lähde erittelemään niitä lukuisia teitä, sillä jos olet kokenut jotain vastaavaa, ymmärrät minua, ja jos et, niin joskus kai ymmärrät. Kun kohtaan tytön tai naisen, kohtaan eräänlaisen sisaren - vaikka pahan sisarpuolen. Kun kohtaan miehen, kohtaan vieraan, ja pelkään, valpastun. Valmistaudun kilpailuun, jonka sääntöjä en tunne.

Köyhää satoa?

Olen palannut, koska on anteeksiantamatonta jättää paikkaa, johon on jo kaivertanut jalansijansa. Tämä on tavallaan kuin ateljee, johon tulen ajoittain piirtämään maailmassa näkemiäni kuvia. Pukemaan tunteilleni tarinoiden kaapuja ja ystävien naamioita.

Voi, sääliksi käy nurkkakuntalaisuuttani. Irrottauduin lapsen huolettomuuteen palaamalla kotikotiin, tänne, missä voi kylmettää jalat kävelemällä märässä heinikossa, tänne, missä kissa astelee vastaan yli pellon ruskaisten puiden siimeksestä, missä lähistöllä on lopultakin vain yksi maantie, ei asfalttiristikkoa. Ajattelin siunatun tovin omia juttujani, joita toin mukanani, mutta joilla on koti kaikkialla: Proseminaaria ja ihania tietokonepelejä, ihania kirjoja, joita olen lukenut. Tahdon antautua tälle maailman tutkimisen projektille omassa tutkijannurkkauksessani. Silti maailman kaaos kysyy ja syö hermojani. Niille uhraan ajatuksiani. Neil Gaimanin American Godsissa ihmiset ovat kaikonneet Jumalista, jotka merkitisivät elämää ja kuolemaa, ja uhraavat aikansa viihteen julmille ja vauhdikkaille uusille jumalille. Tahdon pois siitä henkisen orjuuden tilasta, johon ajaudun kuvitellessani olevani avuksi. - Ja onhan minulla velvollisuuksia.

Koskaan ei voi lukea niin paljon ja sitä, mitä haluaisi - ja epäilemättä tämä on totta, koska olen joutunut elämään tämän uskomuksen mukaan. Minä olen aina luullut, että muut odottavat minun opiskelevan, suorittavan ja tekevän yleishyödyllisiä tekoja. Mutta en sittenkään tahdo kuolla jokapaikanhöylänä, jos se on ainoa muisto, jonka kaiverran aikaan.

Niin. Mistä tämä ajan / menetyksen / näkymättömien rajojen pohdinta, kun voisin vain pohtia pelejä ja narrtaologiaa tai syödä itseni ähkyyn, kuten kotikotona, tässä lapsellisen avuttomuuden tilassa, tulee tehtyä (ja jonka jo tein)? Lähdin toteuttamaan velvollisuuksiani, keräämään puolukoita. Silti syksy on pitkällä, ja samaan aikaan kovin nuori. Sillä korkealla aurinkoisella kunnaalla, josta oletin löytäväni punaisena lainehtivat varvikot, olikin valkoisia kukkia - kukkia, joihin mehiläinen ei ollut koskaan lennähtänyt. Sienet olivat vanhoja ja kostuneita. Tämä turha työ ja syksy, yksittäisten pienten marjojen noukkiminen sammalen uumenista, noukki myös mielestäni häpeän muistoja, syytöstä - sanoja jotka olisin voinut sanoa toisin, anteeksiantamatonta laiskuutta. Pieniä valintilanteita, jotka jätin hoitamatta tai hoidin huonosti. - Koska pitää järjestellä, olla avoin, ottaa yhteyttä, olla ajoissa. I can't say I have tried. It seems the spark has dimmed. I can't keep all the candles burning if I wish to hold merely one in the shade of my palms, close to my breast.

Niin. Koska tänä syksynä ei ollut humalluttavaa satoa ahnehdittavana, metsäretki tuntui enemmän ponnistelulta, etsimiseltä vailla löytämisen riemua, joten se myös toi vastaavia kokemuksia mieleen. Olin auttamatta myöhässä, muualla tai sairaana sadonkorjuuaikaan: Kylmyys ei ole kypsyttänyt, sade on vaivannut ja pudottanut marjat, linnut ovat ne syöneet suihinsa, eivätkä vanhat omenapuutkan jaksa kantaa hedelmää, sillä niiden kurottelevat oksat pitäisi säälittä katkoa ja ympätä nuoriin juurivesoihin, mikä taas vaatisi perehtymistä ja työtä. Jos olisin puutarhuri, ehkä oppisin lukemaan merkit ajoissa. Silloin kun olin nuori, kireä ja sinnikäs, näin turhaa ja yksinäistä vaivaa. Silti näin työni hedelmät parin viime vuoden aikana.


Onhan minulla velvollisuuksia. Kunnioittaa itseäni, esimerkiksi.

Blogien eroista

Tämä areena on pysynyt viime aikoina autiona, mutta en suinkaan ole jättänyt kirjoittelemista sikseen. Päiväkirja Live Journalissa ystäväpiirin lähellä on sananmukaisesti päivittynyt melko kivasti. On mukava rupatella ja pitää kirjaa ihan vain tekemisistään. Kielellä nysvääminen ja vääntelehtiminen sekä ajatusprosessin hämärä virta, jota on mahdoton toiselle suoltaa sellaisenaan (eikä sellainen puuha olisikaan hyvä kenenkään psyykelle) tunkevat tosin haaransa helposti jokaiseen vapaaehtoiseen tekstiini. Sen takia kaipaan huolella valettuja lukion esseitä. (Tenttiesseistä tai kuukausi kurssin päättymisen jälkeen kyhätyistä opintoesseistä ei puhuta.) Niissä huomasi kehittyvänsä ihmisenä, tosin se ehkä liittyy aivojen vielä murrosiässä tapahtuviin myelinisoitumis- ja järestäytymisprosesseihin, ylimääräisten yhteyksien kuolemiseen.

Näiden kahden blogin välille haluaisin kaikista höpinöistäni huolimatta vetää painotuseron: Päiväkirja ja yhteydenpitoväline Live Journalissa ja anonyymimpi ja teemallisesti tarkentuva työpöytä Bloggerissa. Palatakseni alun metaforaan: Kaveriblogissa asiat elevät ehkä helpommin kuin eläimet luonnollisessa elinympäristössään, täällä voin ajaa ne estradin valopilkkuun, panna loikkimaa pukkihyppyjä toistensa yli ja ympäri, leikellä kliinisellä kirurgin pöydälläni ja muuta kauheaa.

Kiva pikku virhe: Kirjoitin äskeisen lauseen "asiat" ensin muotoon "siat". Mikäpä siinä. Ajatukseni ja tekoni ovatkin vähän sikamaisia, kaikkiruokaisia, hienostumattomia ja kummallisen inhimillisiä olentoja.

Mythical beings

I know there is a woman in my memory, a Madonna. Sacred mother of a miraculous baby. A child grows, makes his small meaningless decisions. Makes her smile sadly, as if asking "Must you hurt me so?" I know. - There is a Father. One who tells everything you need to hear, a warm, yet forceful figure, firmly guiding hand. The fabric of my reality.

My mother's eyes, my father's hands.

You're living inside a myth. You're living in a mythical world. It's when we meet a child of the Unknown when we must battle. Does the fabric tear apart? Oh mother and father, have you ever lost a baby to the great darkness?

White death in the chalk hands

Siitä, kun musiiki viimeksi kosketti minua näin, on pitkä aika. Olen kuunnellut kuutta kappaletta Polly Jean Harveyn tämän vuoden albumilta White Chalk. Se heitti minut tunteen syvyyksiin ja mielen korkeuksiin. Olen etsinyt ymmärrystä, tulkintoja ja visuaalista materiaalia ensirakastuneen innolla, niin haastatteluista kuin oman mieleni kuvastoista. PJ Harvey on aina ollut upea nainen ja upea tarinankertoja. Asettuen jokapäiväisyyttä vastaan, tarttuen oma-ehtoisesti persoonalliseen haasteeseen hän hylkäsi kitaransa ja soittaa epävarmana itselleen vierasta soitinta pianoa, sielun ikuista tulkkia. White Chalk ei kerro helppoa tarinaa. Se palaa Dorsetin kalkkikivikallioille ja mielen mustaan syöveriin. Olen toistaiseksi jättänyt tutustumasta tarkkoihin sanoituksdiin ja luottanut siihen aistisynestesiaan, jonka pelkkä kuulo avaa. Kiinnostavin tapa puhua tästä levystä on kertoa oma tarinansa; sillä samalla kun artisti luopuu omaisuudestaan esittäessään kypsyneen kappaleen, se alkaa hehkua seuraavassa maailmassa eli kuuntelijassa.

Kuulemani kappaleet tuntuvat osilta samasta tarinasta ja limittyvän toisiinsa tavallista levykokonaisuutta enemmän. Laulajan ääni hapuilee äänialansa rajoilla, murtuneena, nuorena ja viattomana kuin lapsella; vanhimpana kaikista äänistä.

Nimikappale White Chalk esittelee aikuisen ihmisen näyn juuristaan, jotka ovatkin valkoista kalkkia ja hiekkaa. Sen suurin ansio on valtava tilan tunne ja kuoleman vakaumus. Jos mietit tämän laulun lopetussäettä seuraavien kappaleiden selitysten jälkeen, ymmärrät erään tulkinnan: Hulluudesta, ihmiseksi kasvusta parantunut nainen katsoo mennyttään, käsiensä jälkiä.
Scratch my palms / There's blood on my hands

The Devil on nähdäkseni aloituskappale. Sen alku soi täydellisessä viattomuuden ja puhtauden kuorossa. Se on niin kaunis, että sydämen nuppu miltei pakahtuu, melkein puhjetessaan kukkaan. Silti laulaja kertoo oitis as soon as I'm left alone / the Devil wanders into my soul ja paljastuu pimeyden morsiameksi. Taianomainen toisto, kiihkeä rytmi, askeleet yli kuuttoman yön nummien. Nainen, kuin lapsi vielä, on lupautunut odottamaan paholaista; ja hänen elämänsä ei ole hänen omansa. Uhraus luo tuon särkyneen äänen tyyneyden, kaikuu toistuvassa, toistuvassa, toistuvan tahdin uhkassa ja ahdistuksessa.
What formerly had cheered me now seems /
Insignificant /
Insignificant

Dear Darkness puhuu ystävälle, pimeydelle. Yön peitto, kuolema, rauha. Mutta nyt on pimeän aika maksaa takaisin. Naisen raudanluja tahto perustelee taipumattomasti, kiihkotta. We've kept you in business / when everyone else was having good luck / But now it's your time, time to pay / to pay me and the one I love

Grow Grow Grow harppoo ajan läpi lastenkamarista nuoruuden tuskaisen, pistelevän ruusutarhan keskelle.
Teach me mommy / how to grow / how to catch someone's fancy / underneath the twisted oak / GROW
Viimeinen säe on kuin murina,väkivaltainen nuoren lapsen kiitävien vaikutelmien, luonnonkosketuksen jälkeen. Väliin kaikuva Teach me how to grow kuulosti niin eteeriseltä, etäiseltä, kuin saavuttamattomalta haaveelta. Mutta kasvaminen sattuu; kuin karkeat
taipumattomat oksat tunkutuisivat, repisivät lapsenmekkosi.

When Under Ether; intiimi kuin omien sydänäänien kuuntelu, laulajan entistäkin herkempi lapsenääni, hiljainen, kuin hitaasti keinuva tunnelma. Hän makaa vuoteella, vyötäröstä alaspäin riisuttuna, katse katossa.
The ceiling is moving / moving in time
Tältä tuntuu olla sairas. Silti hän kokee onnellisuutta.

The woman beside me is holding my hand / I point at the ceiling / She smiles so kind /
There's something inside me / unborn and unblessed / disappears in the ether / this world to the next / Disappears in the ether / one world to the next

Levyn ensimmäinen kertoo monien oletuksen mukaan abortista. Arvelut kaiketi vaikuttivat tulkintaani, mutta omalla tavallani: Hiljaa mielessäni kypsyi muistuma naiseta, joka synnyttää paholaisen; kuten näillä tuumilla on tapana äänetönnä siitä. The Devil, el diablo. Se syntyy pimeydestä ja tappaa kantajansa. Se raskaus kuihduttaa kehon ja keho puolestaan voi vain tappaa hirviön, koska ihmisruumis ei voi antaa sellaisen pahuuden syntyä maailmaan. When Under Ether tuo loppuun levyn tarinan, mikäli se kertoo paholaisesta. Mutta kenties se kertoo naisen vähäeleisestä taistelusta omaa pahuuttaan vastaan.

Human kindness

Raastavan suloisesti laulettu tajuaminen, ymmärrys. Pimeä Sielu avaa oven inhimillisyydelle.

The Piano on vielä tunnelmoimatta. Se on kuten muisto, tarkkojen näkyjen kudelma ja välähdys, sijoittamaton kronologiaan, loogisesti selittämätön. Muistot on tunteen musteella piirretty, joskus verilihaan kaiverrettu.

Tunteeton, huomaamaton, miltei tukahdutettu ääni : Hid away the hammer / teeth smashed in / red tongue's twitching / look inside the skeleton / Oh / Oh
Musiikissa kuuluu kuin kylmiä väreitä. Toisenlainen, neidon ääni etsii aavesormien lämpöä. Oh God I miss you kaikuu moneen kertaan. Kenet on menetetty, miksi? Mitä pahaa paholainen teki, silloin kun vielä rakastit häntä, silloin kun rakkaus ja pimeys sokaisivat sinut? Musiikin intensiteetti kasvaa, auki jähmettyneisiin silmiin tallentuu kuva kuin kylmästä kellarista.
Daddy's in the corner / rattling his keys / Mommy's in the doorway / trying to leave /
Nobody's listening
Nobody's listening
Nobody's listening
Nobody's listening

Nämä viimeiset säkeet, kuten aiemman, Jumalaakin huutavan toiston, laulaa tuo alun tukahdutettu ääni kaikunaan kirkuva kauhun sävy.

Sametinsuloinen elokuun yö

Kuljin tuttua reittiä hylätyn vanhan talonpaikan pihaan. Siitä on jäljellä enää ränsistynyt korkeaharjainen navetta, mutta pihapiirin tunnelma kaikuu sellaiselle pitkäikäisen suvun englantilaiskartanolle, joita kohtaa hyvissä kaikenkattavissa ja yhteiskunnan tuskallisen tarkasti näkevissä brittiklassikoissa. Marjapensaat, ruusut ja luonnonkukat rehottavat sulassa sovussa. Komea rauduskoivu, jonka kaarnan uloin pinta tuntuu käteen pehmeältä ja hienostuneelta kuin paperipitsi, on jo menettänyt kaksoshaaransa. Kipusin sen kannon päälle luodakseni katseen länteen ja metsän verhoamalle ylemmälle tekoaltaalle. Samassa tummanpunaiset pienet hedelmät hahmottuivat näkökenttääni. Löysin vaatimattoman, yhä kukoistavan kirsikkapuun paikasta, jonka luulin tuntevani.

Keskityin noukkimaan suloisen happamuuden suuhuni. Kun laskeuduin selänteeltä, kohtasin erityisen hetken - violetin. Pilvien pumpulitupot oli kastettu hehkuvaan roosaan. Maan kylmä varjo nousi maasta usvan sävyttäen. Pimeni yhä jatkaessani tietä kotiin. Raudanlujat pilvien varjot lepäsivät taivaalla kuin zeppelinit. Vihreys vaikutti löytäneen oman valonsa. Viattomat lehtevät koivut ja majesteetilliset kuuset ympärilläni silkkiviitoissaan. Saavuin maantielle ja katsoin hämmästyen ihmisen luomaa näkymää kauas, kovaa taivaan sineä peilaavaa asfalttivuota.

Täytyy olla onnellinen, kun pohjoisen pitkä hämärä sallii ihmisen taivaltaa illan tunnelmia haistellen - pois kotoa ja takaisin. Ulkona kulkiessani kestää minulta joskus tunteja oivaltaa ja nähdä ympäristö. Hämärän rajamailla aistit herkistyvät.

--

Piakkoin sopisi kirjoittaa merkityksellisistä muistoista, koska niiden kautta olen, en määrittelemällä ja antamalla padan porista loputtomasti. Ymmärsin tämän, kun tajusin, miten harvoin olen minä: kenties todella vain vain erään ihmisen seurassa. Kaikissa muissa tilanteissa tavoitan menneisyyden, tulevaisuuden ja tahtoni harmonian vain hetkittäin. Nähdäkseni minun tulisi kertoa vaikutelmista ja kokemuksista, jotka merkitsevät. Muu kielellistyy herkästi karkeaksi yleistykseksi tai rajaukseksi. Edellinenkin kuvaus on huonosti sanottu. Oikeasti olisi riittänyt:

Löysin kirsikkapuun hylätyn talon pihasta. Se kantoi hedelmää. Taivas oli täynnä ruusunnuppuja, tummaa hopeaa ja orvokinpunaa. Vihreys oli vaiti ja minä liikuin. Halki lämpimän ilman.

Free song guide

Your life - it's not like ours

It doesn't last for hours

So smell the flowers

Lady of the Lake

There's a lake of worlds at the end of my jogging-way. At certain time of the year, mainly for a moment in the spring, the lake (which is actually more of a pond) gets flooded with water. Blue waves cover the deeps, the stony bank descends suddenly. When the dam is lowered, those tons of water mysteriously diasappear, continue to join other streams far away.

The abyss of the bare, naked bottom, seen from the heights of the border, may strike one as something unfamiliar - or then again, as something small, huge and familiar.

I met it on a walk with a special friend of mine. I must have been either late autumn or quite early spring. In order to free and challenge our perception and thoughts we let our tongues gibber English. We had entered an animated discussion on words and semantics. Coming to a realization of the difference between landscape and scenery proved to be important for seeing the worlds open up. Consider the word landscape: it lines out a framed and two-dimensional view, while the word scenery depicts more of the smells, sounds and feel of the surroundings.

(You may, of course, disagree. That's OK. The seperation serves more as a tool for discovering the ways of seeing. Take the difference between the art of impressionists and expressionists for example.)

Remember the Lion King? How he sees his kingdom from a high mountain rock for the first time? Remember your little yellow boots carving rivers in the sand, your great castles of sand? You have never lost your ability to fly in great heights and see far, like a pure spirit.

My eyes rested on the scenery. With awe I watched how the bottom of the lake, the sparkling brook formed and morphed right there under my eyes. It was like the River Nile in the beginning of our era. The floods had nourished the plains beside it, which were flourishing with lush grass. The current calmed down to a lakeside surrounded by jungle. The slopes of the coast bended to give space to the undulating savanna, where I could almost make out the movement of antelope herds. At the distance, where the mist was already blurring the details, I met a shadow. The quiet and dangerous canyon, where the great beasts hide, leaving their dying flesh and bones for hyenas to rip apart. Those chasms of madness should one not enter until the gaining of one's full power.

My eyes moved further and gathered the diversity, the wideness, the wilderness. Something tells me now, that if I had not had the mind's barriers to keep me from walking in the bottom of the lake (because you don't do things like that), that world would have seemed more banal. A human gains control over the world by moving through it.

Would I enter my realm that I witnessed before me, if the silver-haired maiden rose from the Lake and threw a sword into my lifted hands? -- Well. What would I do with a sword. She'd only give the realization, that the world is at the same time too huge and too small for a human to conquer, to control. For it is too beautiful, too untouched to be owned.

I returned there. On the borders of the savanna had grown brilliant trees. Either they had white, white flowers midst their crown leaves, or thousands of white birds were resting on their highest branches. The river was warm now. The animals were hidden in the scenery. I remembered my special friend.

Would I inherit the Earth? Become the Mistress of the Realm? Perhaps I cannot. So let me remain merely the Lady - of the Lake.

Wanhassa wara parempi

Ihastukseni Mylène Farmerin Q.I.-kappaleeseen puhkesi kukkaan, kun luin sen suorapuheiset, hienostuneen eroottiset ja silti henkisyyttä... tai ainakin älykkyyttä ylistävät sanoitukset.
Virkeän ihmisen touhua.

Itse olen vaan liian täysi ollakseni tuottava. Täällä maatiaiskissana on kyllä aikaa herätellä hidasta, kekseliäämpää ja ennakkoluulotonta kiinnostusta. Miksi kanat munivat hedeltymättömiä munia? Tuli siis sekin päivä, jolloin tartuin hyllyssäni nököttävään Kananhoidon käsikirjaan (1951), jonka olen jo vuosikaudet ottanut esimerkiksi lasketellessani kuivaa huumoria perheemme kirjallisesta harrastuksesta. Jotain koomista ja samalla surullisen totta on tuossa maailmanlaajuiseen kriisiin ja elämäntavan syvälliseen muutokseen varautuvassa hamsterimentaliteetissa: "Sattaa tulla se aika, jolloin meidän tulee opetella kanoja kasvattamaan." M-hm. Kuulkaa profeetalliset sanat; Pian tulee aika, jolloin kirjoja on pakko lukea - jotta sivistyksemme olisi jälleen sitä mitä me olemme ja teemme, enemmän kuin myytti.

Leikin hieman Fahrenheit 451:n hengessä.

Joka tapauksessa, ottaessani selvää kanan yhteissuolesta eli kloakista ja munatiehyestä, katseeni pyyhkäisi Partiopojan kirjaa. Nyt yllättäen kiinnostuneena näistä vanhan ajan oppikirjoista otin sen vierustoverinsa, Herra Westonin hyvää viiniä kanssa alas. Tutkin ensin viinikirjaa, ja havaitsin sen englantilaisherra Theodore Francis Powysin romaaniksi, allegoriaksi siltä ajalta, kun modernisaatio eli jännittävää rinnakkaiseloa vuosisatojen kansanperinteen, maagisen todellisuuden kanssa (jos olisin Neil Gaiman, kirjoittaisin mielenkiintoisia juttuja noilta ajoilta). Teos on allegoria, ja pienet harmaat aivosoluni alkoivat toki väikkyä kiinnostuksesta, enhän ole lukenut kunnon allegorista romaania. Herra Weston on Jumala ja hänen yhtiökumppaninsa Michael arkkienkeli Michael. Folly Downin maalaiskylään he ajavat Fordilla kaupittelemaan hyvää viiniään. Vastassa on jos jonkinlaista ihmiskohtaloa. Kiva on lukea vain oman pakon alaisena, ja allegorinen rakenne on mukavaa ja viihdyttävää siirtymää tiedon tasolta toiselle.

Hirveän raskas tuntoni ja omatuntoni on hieman lievittynyt siitä tiedosta, että olen kerännyt lautaselleni kasvimaan antimia: Taittelin sipulinvarsia, tilliä ja riivin nokkosta, poimulehteä ja uutena tuttavuutena, eilispäivän kasvikirjojen lukemisista viisastuneena, jauhosavikkaa. Tuo villikasviksi odottamattoman mauton, lehdiltään pehmeä ja jauhoinen rikkaruoho on käsittääkseni varsin vitamiinipitoinen ja helppo riipiä mukaan kitkemisen lomassa.

Suosittelen! Eräs opettavaisimmista ja hyödyllisimmistä lukemistani (=selailemistani) kirjoista: Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat. Oma painokseni, alaotsikolla Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta on vuodelta 1976, mutta alunperin kirja on julkaistu WSOY:n kustantamana kahtena osana vuosina 1942 ja 1943. Sota-aika palautti mieliimme monia hyödyllisiä taitoja ja osaamista, joka perustuu täydellisyyteen pyrkivään ympäristön ymmärrykseen. Teosta löytää hyvin ainakin Keski-Suomen alueen kirjastoista. Vähintään vuoden 1976 esipuhe kannattaa lukea. Siteeraan Rautavaaraa:

Raskaan sodan päätyttyä ilmeni vastavaikutus: kuluttajat, kauppa ja teollisuus eivät halunneet kuulla puhuttavaankaan mistään, mikä tuntui "korvikkeelta". Osto- ja kulutustottumukset palautuivat entiselleen, hammasmätä, sokeritauti, sydän- ja sappitaudit, jotka sodan aikana olivat melkein hävinneet, ilmestyivät taas tuhoisina. - -
Teollistunut ja kaupallistunut ruokamme on käynyt yksitoikkoiseksi ja monet kyllästyvät tehdasruokien makuun. Monissa maissa on havaittavissa, että teollisuuden ja kaupan valmiiden "mukavuusruokien" ohessa tai sijasta etsitään vaihtelua ja uusia makunautintoja kotoisesta ruuanlaitosta.

Erityisesti mieltäni kiinnittää alkuperäisen esipuheen kysymyslitanian loppu, Rautavaaran pohtiessa, mitä hyötyä luonnonkasvien tuntemuksesta on itse kullekin ammatille ja asemalle:

[E]ikö kasvitieteen opiskelijain, niin hyvin koulussa kuin yliopistossa, pitäisi ennen kaikkea oppia tuntemaan luonnonkasviemme käyttöominaisuudet ja -mahdollisuudet?

Eikö jokainen pikku koululainen esitä varsin varteenotettavan kysmyksen "mitä hyötyä tästä on" jos hänen pitää päntätä kertotaulua, sijamuotoja tai - kas vain - luonnonkasveja? Minä ainakin olisin kiinnostunut kovasti, jos oltaisiin ympäntunnilla vaikka kerätty salaattiainekset luonnosta.

Seuraavaksi: The Lady of the Lake.

Goals and needs

At first, this day felt like a waste. You eat and you sleep, sit still inside and read something unimportant. You're wasted. Well then, if you get yourself to stop and look up, even move through space, you begin to move in time and in the train of thought. You find out that you have once-in-a-lifetime experiences, catch a hint of self-realization.

I remember the morning now. I was waked up by my father, which helped me remember the latest fragment of my dream. I dreamed I built up a cathedral of paper, with a mortar of mud. At the same time the cathedral was a cloak carried by my mother. She was leaving for a pilgrimage of some sort. Still, it was raining outside and I worried that the water would soften and break the cloak-cathedral; besides, I was yet to add towers to it, and wondered if I'd build them around my mothers hands.

When I went cycling I was reminded by my happy discoveries of teenager's questions, by "my book". It gets me down to acknowledge how I've let down and scattered my personal project, the story-world where my problems would be metaphorically solved. I drew my hand this morning, and found out that I get easily frustrated. Where's my patience? Where is my time?

During my healing road trip I noticed myself singing out loud, questioning myself. Of course one is able to do the things one wants. Just if - there's a reason.

Why don't you take it as your goal? Why don't you claim it as your own?

I kept repeating that, and got a somewhat curious answer.

You have been tainted by your love, you've been ashamed of who you are.

Building on these simple thoughts I continued my singing, probably with the usual amount of nonsense, and the breath of nature got to heal me once again. Now, afterwards, I ponder on how love, commitment and shame are connected to each other.

So let there be light, peace, and responsability. So I need to get up in the morning, I need to brush my teeth with care, I promised myself to walk out and look for the plant called humala before going to sleep, just to see it it's time for harvesting. This is not a must, this is a need for being friends with yourself.

Huomenta.

Tuntuu kuin palaisi sorvin ääreen. 7. päivän kirjallisuudentuntemuksen tentin jälkeen elämä on ollut taas Jyväskylän Kesän kyydissä. Tämän takia myös Camus'n Sivullinen ja Hessen Arosusi odottavat alustavaa naulaamista paikalleen - tentin jälkeen oli näet pettynyt fiilis. Syntetisointi- ja sävellyskykyni eivät toimineet odotetusti.

En nähtävästi osaa tai oikein halua keskittyä muihin, pitkäkestoisimpiin elämäprojekteihin, kun festivaali astuu päivieni rytmittäjäksi. Totesin Kesän työntekijöiden loppuillallisilla täten: "Päivä on työn yksikkö."
Sitä kokee päivän kerrallaan, ja saldo olisi haalitava kassasta aina päivän päätteeksi mukaan.

Kesässä olin järkkärinä, ja mikäs sen mukavampaa. Oikeastaan se oli vallan tylsää seisoskelua, sillä auktoriteetti menee ihmismassojen keskellä, jos rupeaa jumppaamaan kesken kaiken. Kyseisen lähes viikon kestävän festivaalin yleisö on perinteisesti über-rauhallista, mitä nyt katuohjelmassa eräs innostunut heppu kävi eteläafrikkalaisen Emmanuel Lutheran Church Choiriin käsiksi. "Kesän erikoismiehet" olivat traagisesti niitä ainoita, jotka eläytyivät ohjelmaan ja sallivat itsensä bilettää. Varsinkin toisen "hengellisen" ja myöskin fyysisen Cambell Brothersin keikalla olisi suonut porukan antautuvan musiikille. Onneksi viikon sai aloittaa Ismo Alanko Teholla -poppoon parissa. Tällä keikalla näes pääsin konsertin loppumetreillä eturiviin lavan ja yleisön väliin. On aivan erikoislaatuinen elämys silmäillä euforisia katseita, jäädä sen yleisöstä huokuvan rakkauden ja keskittymisen aallon alle - vaikka se ei olekaan itseen suunnattu. Ensimmäinen "lavajärkkäröintini" oli siis sangen kiva.

Talkoolaisena saimme myös kuuden päivän muonituksen ja työn sivussa seurattua esityksiä. Varsinaisena katsojana kävin vain ranskalais-saksalaisduo Bodecker & Neanderin miimisessä esityksessä Out of the Blue. Kauhuelementit ihmisen muuttuessa kontrabassoksi ja syvä kauneus meren pauhatessa kuvastivat mielestäni hienosti mimiikan olemuksessa piilevää syvällistä käsitystä todellisuuden vieraudesta ja illuusiosta.

Kerran kuulin tarinan. Hän kertoi kohdanneensa kadulla miimikon, joka aukoi suutaan, tempoili näkymättömän laatikon sisällä, hätääntyneenä paineli käsiään ympäröiviä seinämiä vasten ja etsi katseellaan auttajaa. Hetken mielijohteesta hän käveli miimikon luo. Hän ojensi kätensä ja tapasi näkymättömän seinän.

Muuten työskentelin lähinnä paljon väkeä vetävällä tapahtumateltalla, ja vaikka esityksiin ei syventynytkään, oli kiva huomata vieraiden haltioitumisen ja huvittumisen hetket. Ennen maaotteluhenkistä (Jyväskylä vs. muu Suomi) standup-keikkaa sain kunnia olla se järkkäri, joka ei tohtinut päästää portista sisään passinsa hukannutta esiintyjää. Eipä silti, leppoisa veikko se Leikolan Ismo ja oiva viihdyttäjä. Naureskelin mukana alkuosan.

Rankinta oli hoitaa viimeistä keikkaa, sunnuntain lasten Aarresaari-tapahtumaa. Teltta oli tappavan kuuma ja minulla meni sormi suuhun vanhempien reklamoidessa veden puutteesta, kyvyttömyydestä nähdä "isojen ihmisten" takaa, loppuunmyydyistä lipuista (oli matkan takaa saavuttu), kestosta jne. Tilanteen lipsuessa hyppysistä, tiedon ollessa kateissa alkaa harmittaa. Lisäksi ansiotyöt, joihin jouduin odottamattani edellisenä iltana ja samana aamuna rasittivat vähän. Viime yönä nukuinkin kaksinkertaiset unet.

Loppubileissä oli alkomahoolia, ravintolassa syötettiin ja juotettiin, mutta jätin konjakin kuitenkin pöytään juomatta. "Ei oo siistii olla kännissä", ajattelevat kuulemma nuoret nykyään. Jees. Kyllä ne sanomalehdessä tietävät nämä jutut.

Hiprakassa hölisemisen sijaan leikin parin roudarin kanssa Nikolainkulman käytävillä. Pyörittiin, loikittiin, laskeuduttiin portaita kissakävelyllä, harjoiteltiin balettihyppyjä ja nykytanssin jalkatreeniä, pelattiin läpsyä ja varvashippaa, ja sitten köllöteltiin päät toistemme vatsoilla. Ei hassumpi tapa viettää yö. Saimme osaksemme kummastelua ("onks tää sitä parcouria?") ja sekä kiitosta että paheksuntaa hellyydenosoituksistamme julkisella paikalla ilman alkoholin merkittävää vaikutusta.

Maanantaiaamuna oli mukavaa herätä toimistoaikaan, kuuma vaan tuli pian. Tällä hetkellä yritän kertoa itselleni, ettei jatkuvasti tarvii syödä. Jotain muutakin kivaa voi tehdä! Mutta voi - ehkä minun olisi käytävä enemmän fyysisissä riennoissa ja tanssimassa bileissä. Luulen, että se tekisi ihan todella hyvää, koska kun olen ihmisten kanssa, minulla pysyy järki päässä. Yksin ollessani sorrun kohtuuttomuuksiin herkästi. Aivan liian herkästi. Lopultakin sieluni on hento ja kasvaa liian usein varjossa.

"Can music save your mortal soul?" Kulttuuri on maailman voimakkain päihde. Ilman sitä ihmisellä on vaara suistua apatiaan, koska kulttuurin tripit vievät meidät siihen tilaan, jota kuvaava sana kajahtaa mielessäni vakavasti: self-realization. Kulttuuri tarvitsee yhteisön tai pienoisimmillaan ryhmän kasvualustakseen - ja yhteisön ja yksilön varjoleikki piilottaa kysymyksiä, joihin etsin vastauksia sosiologiasta ja taiteesta, mutta turhaudun, sillä vastaukset lymilevät helpommissa, pienemmissä tarkentavisa kysymyksissä.

Tajusin muuten juuri, että käsitän maailman jälkistrukturalistisella tavalla.

Siis että merkitykset pakoilevat, nojaavat toisiinsa, verkottuvat - ei ole lopullista jumaluutta, johon pysähtyä. Minä tiedän - tajusin tämän (taas) palatessani opiskelutoverini kanssa kotiin aamuyöllä - että merkitykset hahmottuvat tummina varjoina kielen taskulampun valopiirin ulkopuolella. Esimerkki: Koita määrittää, mikä on seksuaalisuus. Koita määrittää, mikä on sukupuoli (ota huomioon eräiden kulttuurien kolmannet sukupuolet, tutkimustieto aivojen erilaiseta kemiallisesta toiminnasta miesten ja naisten välillä sekä gender ja sex). Mieti hetki, eivätkö seksuaalisuus ja sukupuoli olekin eri asioita? Voit halkaista ne erilleen esim. yhteisöllinen/yksilöllinen-erottelulla. Mikä sitten on niiden varsinainen suhde? Mikä on todellisuus ihmisten erittäin paljon toisistaan poikkeavien käsitysten ja kokemusten takana tai välimaastossa? Mikä on se hiljainen ja syvä tietoisuus, joka sinulla on siitä vyyhdistä, jota yrität käsitteellisesti pätkiä?

Taidan lukea hieman lisää kirjallisuusteoriaa, etten alkaisi ladella itsestäänselvyyksiä.

Mais qu'est-ce que tu cherches, Madame?

Jokin sai minut vertaamaan Gustave Flaubert'n Rouva Bovarya (1857) muutamaan muuhun klassikkoon: Zolan Nana, Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, Brontën Kotiopettajattaren romaani eli Jane Eyre ja lopulta... eurooppalaisen romaanin vankka peruskivi, Cervantesin Don Quijote. Selitän vaikutelmani ja yritän kehitellä hieman ajatusta niiden ympärille.


Yhdennäköisyys murheellisen hahmon ritariin hahmottui Flaubert'n kertojan kuvatessa Emman kietoutumista haaveellisiin tunnelmiin ja tarinoihin, samaan tapaan kuin Don Quijoten pää pehmeni ritariromaanien parissa. Hulluutemme, voimamme ja pyrkimystemme alkusyy piilee uskossa: Että unelmamme ovat totta tai että voimme muuttaa ne todeksi. Donna Quijotemmme yrittää liian, noh, mielikuvituksettomasti, elää unelmiensa mukaan, osaamatta ujuttaa niiden vaikutusta arkiseen elämään. (- Kuten me onnelliset ihmiset teemme - * itsetyytyväistä, typerää myhäilyä*) Hän tenhoutuu valheiden verkkoon, uskoo sen kantavan viimeiseen saakka, uskoo pystyvänsä parempaan kuin nuo keskinkertaiset hölmöt. Osaltaan muistelen Raskolnikovin teoriaa (tosin tämän tapauksen ollessa kyseessä siihen ei sisälly toimia henkilökohtaista suuremman päämäärän hyväksi): Se vähälukuinen joukko, joilla on voimaa ja uskallusta, voi toimia tahtonsa mukaan - mutta ne, jotka ovat häikäilemättömiä ja silti epäonnistuvat himoissaan ja pyyteissään, joutuvat halveksittuun ja vihattuun asemaan.

Nuo kiukustuttavat ranskalaiset! Flaubert'in kiitelty teos tempoili minut harkitulla kielellään mukaansa alkupuolella, mutta tuon tolkuttoman naisparan rappion kuvaus toi kieltämättä mieleen kurttuotsaisen Emile Zolan Nanan (jota en kerinnyt lukea loppuun silloin kun oli tarkoitus). Nykynaista ranskalaisen miehen kirjoittama, kohtalonuskoinen naisen tuhonkuvaus loukkaa jokseenkin epämääräisesti. Olkoonkin, että tämä teos on toiminut naisten emansipaation voimannäytteenä. Olkoonkin, että vahvatahtoiset naiset ovat takuulla turhautuneet yhteiskunnallisen aseman, moraalin ja käytösnormien sietämättömän ahtaissa kahleissa. Voi vain iloita, etteivät tyhmät rakastumiset tai pienokaiset ole vielä "vieneet vapauttani" (en tykkää ajatella näin). Emman olisi pitänyt saada vähän maistaa elämää.

On se avioero hieno asia.

Naturalismi nostelee rumaa päätään ihmissielujen pikkumaisuuden paljastuessa ja suurten sielujen tukahtuessa ja vääristyessä heitä ahdistaviin rajoihin. Unelmat muuttuvat elähdyttävistä pakottaviksi, toiveet raa'oiksi haluiksi ja irstaaksi panetteluksi. Emman äärimmäisyydet leviävät hänen ympärilleen kuolemankin jälkeen, kuin veden väreet uponneen kiven jäljiltä. Emma vetää kuolemaan myös miehen, joka oli alati vilpitön, nöyrä, uskollinen, ahkera ja rakastava, ja josta päähenkilö ei välittänyt todella pätkääkään. Romaanin loppu on todella masentava. Katkera pikkumainen ilo jää toisille, toisista hyötyville.

Luin Rouva Bovaryn juuri loppuun, joten en ole vielä saanut siihen etäisyyttä.

Werther-poloinen tuli mieleen Emman kiihkosta ja itsekkäästä tarpeesta ajautua tunteiden vietäväksi. Neiti Eyren taas koen samalla lailla taipumattomaksi ja voimakkaaksi naiseksi, mutta - ja nyt, nyt pieni puukko-hampaiden-välissä-feministi nostaa minussa päätään - siinä missä Jane Eyre on naisen kirjoittama, naisen tumman voiman mahdollisuuksia kartoittava teos, Rouva Bovary kertoo miehen näkemyksen tuon saman mahdin mädättävästä ja rikollisesta vaikutuksesta. Janen suoraselkäisyys paransi Rochesteria, Emman turmelee joku Rudolphe-pösilö. Mutta Jane saikin tehdä jotain järkevää, Emmasta tuli materialisti paremman ilon puutteessa. Jos olisin fanaattisempi, nostaisin haloon miesten ja naisten valtataistelusta mallitarinoiden kautta. Aux armes, les femmes, aux barricades!

Kerronta palaa lopussa nykypäivään, kuin olisi ammentanut unelmat syvyydestä loppuun, ja tyytyy vain toteamaan tapahtuneen, häivenemään. Kertojan asema tarinassa onkin kiinnostava: Alun paikallaolosta voimme päätellä hänen kuuluneen Charles Bovaryn koulutovereihin, mutta henkilöiden sisäisten liikkeiden perusteellisen kuvauksen voimme olettaa huolelliseksi spekuloinniksi, tai sitten ekstradiegeettinen kertoja vähän huiputtaa meitä uskottelemalla kuuluvansa tavallisiin ihmisiin. Kertoja luo ykseyttä lukijoihinsa toteamalla, miltä jokin ääni, tilanne yms. meistä tuntuu. Välillä vaikuttaakin siltä, että suuri äänetön yhteisö tarkkailee juhlallisen passiivisena tuon paheellisen naisen turmiota.

Charles'in ensimmäinen avioliitto vanhemman naisen kanssa on teoksen loppuun mennessä miltei haipunut mielestä. Mikä on tuon ajan funktio? (Ajattelen teoksen juonirakennetta mieluummin tietoisena konstruktiona kuin "asioina, jotka tapahtuvat".) Näen ensimmäisen avioliiton teeman esittelynä ja vastapainona myöhempään. Eikö tuo naisrukka reagoinut omalla tavallaan elämänsä rajallisuuteen, mutta nalkuttamisestaan huolimatta tyytyi siihen? Emma ei valittanut. Jo ensimmäinen vaimo petti miestään raha-asioissa, ja siitä syntyi kohtaus. Emmaa Charles jumaloi niin, ettei millään suostunut uskomaan tästä pahaa tai ahdistamaan perimmäisten kysymysten äärelle. Huomaa kuitenkin seuraava ero! 2. luvun lopussa, vaimo nro 1. kuoleman jälkeen, Charles tai kertoja toteaa: "Vaimo oli kaikesta huolimatta rakastanut häntä."

Emma teki tahtonsa mukaan. Tällaisiako meistä tulee, jos toimimme omaa tahtoamme noudattaen? Kysymys on vaikea ja riippuu pitkälti ympäristömme kosketinpinnoista, joita vasten kimmahdamme tai jotka ottavat meidät höyhenenkevyesti vastaan. Meillä on siis painava vastuu ottaa läheisemme huomioon, ohjata toisiamme rajoittamatta kuitenkaan toistemme kulkua...

Arvostan Rouva Bovarya sen piirtokuvamaisen tarkkuuden ansiosta ja sen omituisen, väsähtäneen mutta velvollisuutensa täyttävän kerronnan vuoksi. Flaubertin verkkainen kirjoitustapa ilmenee täsmällisen mietityissä, loogisesti siirtyvissä kuvauksissa, vaikka elävä puhe säilyttää hyvin epämääräisyytensä. Hitautensa vuoksi tuskainen kirjoitustapa näkyy ehkä myös siinä, miten romantikko tarpeeksi kauan mietittyään huomaa katselevansa rumia asioita, rumia tavoitteita ja valheellisia tekoja. Ihminen on kuin sika: Jos se temmeltää liian kauan pienellä nurmikolla, se polkee liejuksi ruohon, jolla ennen kieriskeli tyytyväisenä.

Kylläpä olen ajatellut paljon vanhaa äidinkielenopettajaani, ja sitä, mitä hän sanoi näistä kirjoista (myös pian seuraavasta Hessestä). Odotin ahnaasti kuin kuuta nousevaa Charles'in hattua, arvattavasti symbolia hänen muodottomasta luonteestaan. Odotushorisonttini perusteella en arvannut näkeväni häntä nuorena, näkeväni hänen myös fyysillistä muutostaan, jotka Flaubert kuittaa lyhyesti reaktiona ympäristön vaatimuksiin. En osannut odottaa sääliväni niin Charles-raukkaa, jonka sammumaton uutteruus ja uskollisuus kertovat rakkaudesta, joka ei kysele, tappaa vain kantajansa muiden puolesta, muiden ihmisten vähäpätöisten projektien edestä. Näen itsessäni Charles'in hyväntahtoisen mielikuvituksettomuuden, lempeän viisaan maanläheisuuden - mutta luojan kiitos, vaikka meillä kummallakaan ei liiemmälti älyä tai hienostuneisuutta olisi, oma viisauteni ei aivan maadu, kun sitä silloin tällöin löyhyttää kartoittamattomien mahdollisuuksien tuuli.

Huomaatteko muuten, miten yllyn käyttämään vanhan tyyppisiä sanoja? "Fyysillinen", "irstas panettelu" ja "rikollinen"... I never said that, now did I? Ja mitenkähän näkyvää on ironiani? No, parasta siinä onkin, ettei koskaan voi tietää, luullaanko tekstiä tolkulliseksi, kun hieman huvittelee tai nauretaan silloin kun kirjoittaja on kuolemanvakavissaan. Seuraavaksi jotain jännittävää: Aropupu.

Dublinin kaduilta

James Joycen nuoruudenteos Dublinilaisia (1914) herposi jo käsistäni, mutta ehkäpä siitä jotakin jäi jälkeen. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä on sitä aloittelijaystävällisintä Joycea. Klassinen sivistykseni ei ole kyllin riittävä, että väittäisin ymmärtäväni viime vuosisadan alun irlantilaispolitiikkaa, uskonnon kulttuuria leimaavaa merkitystä ja ajan henkeä huokuvaa ja samalla siihen kätkeytynyttä symboliikkaa - mutta ihmisten kokemukset pääsevät lopultakin pääosaan.

Mieleeni tuli, että perinteinen kirjallisuus (huom! postmoderniin asti) on yleensä hyvin järjestelevää, usein kaavan mukaan rakennettua ja siksi helppoa ja miellyttävää lukea - ajatellaanpa vaikka eepoksia, runomittoja, satuja, allegoriaa, historiallista teosta tai perinteistä kerronnan kaarta noudattavaa romaania. Näin ollen kirjallisuus järjellistää maailmaa. Jos jokin teos yllättää outoudellaan, sen pystyy yleensä selvittämään etsimällä ratkaisumallin, jonka mukaan lukea. Kafkan kohdalla teoksen voi yrittää tiivistää määreillä "unen logiikka", "byrokraattinen helvetti" tai "poikamiesfantasiointi" tai vaikkapa "analyysi tajunnasta". Silti mallit ja sanat, joilla kirjaa rajataan, siistitään, parturoidaan ja opetetaan pokkuroimaan esseetä varten, esittävät vain varjokuvan teoksesta ja jättävät todellisen lukukokemuksen valöörit piiloon.

Joyce on pyrkinyt ainakin omaelämäkerran tapaisessa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja erityisesti suomentamattomassa Finnegan's Wake -teoksessaan venyttämään kirjallisuuden esittämisen tapaa, kerrontaa tai narratiivia. Taiteilijan alku on lapsen häilyvää tajuntaa, aistikuvia ja loruja, joita järki ei voikaan ankkuroida kiinteästi paikalleen. Finnegan's Wake (jota en tosiaankaan ole lukenut!) alkaa äännemaalailulla, jonka sisältö on epäilemättä yhtä intertekstuaalinen kuin Don McLeanin American Pie -kappale - historiaa kaikkine tulkintoineen.

Dublinilaisten elämän näkyjä väläyttelevissä novelleissa tämä "todellisen" kokemuksen pyrkimys on toteutettu niin hienostuneesti ja kirjallisesti (tahtoo sanoa: taitavalla kielenkäytöllä), että pysyin minäkin mukana. Joyce pakottaa lukijan pitämään monia elementtejä kätösissään samaan aikaan: Varsinaisen dialogin jostain abstraktimmasta kysmyksestä, juonen liikkeen, henkilöiden mietteet, aikasiirtymät ja huolelliset ympäristön ja ihmisten kuvaukset. Kun useampi muu kirjailija jaksottaa tällaiset elementit tai antaa pidemmän päälle yhdelle etusijan, Joycella on toisinaan tapana kuljettaa kaikkia monen aukeaman ajan mukana, niin että lukija ennättää juuri parahiksi uppoutua kuvaukseen, kun seuraava repliikki töpsähtää eteen. Tässä voikin sitten ihmetellä kirjan tempoa ja kestoa. Rauhallinen teksti kertoo jo toisen maailmanajan ajantajusta. Missä hektisyys? Missä menneen hetken peruuttamattomuus? No, ei tässä missään syksilsessä ajankäsityksessä vielä olla, mutta kuitenkin.

Joyce kirjoittaa ehkä niin rationaalisesti, että minun piti henkisesti hakea asentoa jonkin aikaan, jotta saisin vedettyä ylleni sen tunteenomaisuuden märkäpuvun, jossa luovin teoksen kuin teoksen halki. Noh, ehkä Joycen kielikuvat kantavat pidemmälle kuin omani, ja ne ne minut hurmasivatkin. Mieleeni jäi erityisesti erään miehen kasvojen kuvaus; Hänen muuten valjuille kasvoilleen levisivät ilmeiden aallot (taisivat vielä murtuakin kasvojen reunoille ja nenän aallonharjaan). Mieleeni jäi myös tehokkaita kuvia, kuten isä novellissa Pieni pilvi. Hän tapaa menestyneen, maailmaa nähneen ystävänsä, alkaa haavella omista kyvyistään, menestyksestään ja kotona yrittää lukea runoa. Mutta lapsen itku vie hänen huomionsa ja särkee keskittyneisyyden. Hän huutaa lapselle: "Lopeta!" - pienokainen sävähtää ja alkaa kirkua pelästyneenä. Miehen ahdistus on kuin loukku, hätä on niin avutonta. Whan you feel you're a waste...

Välikommentti: Luulen että Pink Floydin Pigs (Three different ones) Animals-levyltä auttaisi minua hieman avaamaan näiden novellien ihmisiä. Nimensä mukaan ihmisistä Dublinilaisissa on kyse, ihmiskohtaloista, joista ei aina niin välittäisi tietää, mutta jotka täyttävät kaupungin - with their stench and their valour.

Novellien otsikot ovat hämmentäviä, ja osaltaan huomauttavat, että tekstissä on muutakin kuin pinnalta huomaa. Arabia henkii itämaista hurmaa, Kuolleet käsittelee menneiden jälkiä, mutta Savea? Miten se liittyy rauhanrakentajanaisen vierailuun? Kertokaapa minulle!

Hyvän Kirsi Suutarisen käännöskritiikin teoksesta voi lukea Kiiltomadon sivuilta.

Tämä riittää tällä erää. On verra les souffrances de jeune Madame Bovary un peu plus tard.

--

Kieli-ihmisen juttuja: Ajattelin lenkillä pikkusanojen merkitystä. En nyt puhu sellaisista kuin "kiitos" ja "päivää" ja "näkemiin" (ja "ei"), joita ilmanhan ei maailma pyörisi, vaan sellaisista kuin "niin", "paitsi" tai yksin esiintymään kykenemättömistä liitepartikkeleista kuten "-ko", "-kin" tai "-han". Esimerkkinä kysyn, mitä eroa on seuraavilla, sienimetsiltä palaavan äidin lausahduksilla:

"Puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."

Ja: "Vain puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."

Hyvä ihme! Nauru muuttuukin vakavuudeksi ja tragediaksi, hupsu emäntä myrkyttäjättäreksi! No. Kärjistin hieman. Mutta pienet sanat kunniaan. Löysin myös Rouva Bovarysta minulle tähän mennessä tuntemattoman kaksitavuisen vahvistuspartikkelin "paki-". À la "pakiparas" = parhaista parhain.

Im Prozess

Olipas hellän tyly, äkillinen, mutta aavistettava lopetus (johan kirjan sivutkin vähenivät uhkaavasti). Oikeusjutun lempihenkilöni olivat epäilemättä ne kaksi "korstoa", jotka tulivat lopussa noutamaan K:ta. Se kursailu, se salliva ja huomaavainen K:n seuraaminen hänen päättäessään lähteä mukaan, se miten he kietoutuivat häneen kiinni ikuin yhdeksi olevaiseksi.

Mitä merkillistä tahi merkityksellistä sanottavaa minulla on Oikeusjutusta? Teostahan voisi tulkita mutkikkaana allegoriana, syvänä vertauskuvana tai jatkuvana symboliikkana, joka hämmentää ja hämmentää mieltä kuin visvipuuroa, koska se ei nojaa kulttuurin vakiintuneisiin merkitysten "oikoteihin" tai "kiertoteihin", selventämisen tapoihin. Siksi vertauskuvallinen tarina ei selvennä, vaan hämärtää, muttaa todellisuuden absurdiksi, vaikka yleensä metaforisuus ojentaa kudosta ja sitoo todellisuuden kiinteämmäksi - koska se puhuu siitä, minkä olemme jo hyväksyneet, olemme jo omaksuneet. Siten voisi ajatella, että Kafka puhuu meille viileästi yhteiskunnastamme ja elämämme vaikeista tavoitteista ja tunnoista tavalla, jota ei ole aiemmin nähty - elämämme asiallisuuden ja byrokraattisuuden aikakauden kielellä. Samalla kun ihmiset (tai oikeammin päähenkilömme, jonka spekuloinnit värittävät koko näkemämme todellisuuden) huolehtivat vallasta ja kätketystä pelistä, pelkäävät asemansa ja itsehallintansa puolesta, ilmaantuu outoja apureita, holtittoman nopeita naissuhteita. Ja ihmiset tulevat ja katoavat näkyvistä ilman ääntä, ilman varjoa, maailmaan vailla perspektiiviä. Missä on ihmisten luonne? Tämä saa epäilemään, että he ovat abstraktioiden henkilöitymiä. Kenties puhutaankin jatkuvasti uskonnosta ja ihmisen itsensä syyllistämisestä, salaisista synneistä, epäilyksistä, katumuksesta ja tuomioista? Toiseksi viimeisen luvun keskustelu papin kanssa saa ainakin ajattelemaan teologisia pohdintoja: "On esitetty toinenkin näkökanta..." - joka on edellisen vastakohta. Jatkuvasti, jatkuvasti, tuomiopäivään asti, teologia näkee enkelit nuppineulan kärjellä ja suuruuden silmän tavoittamattomissa...

Mutta Kafka vie meidät paljon allegorioita tahi symboliikkaa kauemmaksi. Teos on mysteeri itsessään, jos sitä lukee kohta ihmettelemättä, kuin tullen yhdeksi teoksen henkilöistä. ...Se on salakavala, tuo kirjan kyky muuttaa sinut itsensä kaltaiseksi. Hetken aikaa voit sanoa itsellesi, että teoksen tapahtumat ovat arkipäivää, käytät vain arkista maalaisjärkeäsi tulkintaan - ja kas, teksti muuttuu tympäiseväksi, voisit heittää kirjan kädestäsi, se ei näytä sinulle mitään kiinnostavaa. Mitä mystistä tai sähköistävää tässä tekstissä muka näit? Ja - outoa kyllä - kolmanneksi viimeinen luku loppuu kesken. Luet sanat: Tämä luku jäi Kafkalta kesken. Hoksaat: Mysteeri on todellisuutta! Et ymmärrä, miten palaat unenomaiseen ymmärtämisen tilaan mokomasta realiteettien toteamisesta - että kyllä, kirjaa ei saatu täydelliseksi. Ehkä ymmärrät tuon aukkokohdan avulla, miten paljon sinulta jää todella käsittämättä - todellisuudessa! Miten paikkaat aukkoja, karmean reikäistä maailmaasi, ja hupsua kyllä, kuvittelet että näkemäsi illuusion kalvo on ehjä, arkinen, että todellisuutesi noudattaa loogisten syy-seuraussuhteiden kudelmaa, että ymmärrät motiivit ihmisten takana ja systeemin rakenteen. Voi luoja! Me olemme hupsuja, sinä ja minä.

Kafkamaisuutta

Sunnuntaina virastossa on painostava ilma, sijaitsevathan kansliat auringonpaahtaman puukaton alla ullakolla. --

Kafkan teokset ja juonet eivät seuraa mitään muualta tuttua ja turvallista logiikkaa. Teksti on ehdottoman järkevää kieleltään, lauseet pysyvät koossa - mutta huijaavat lukijaansa hienostuneen huomaamattomasti. Erehdymme luulemaan, että tekstistä näkemämme ja kokemamme vastaa reaalimaailmaa, mutta virkkeiden tasolta laajemmalle liikuttaessa, aivojemme yrittäessä luoda synteesiä lukemamme ja ymmärryksemme välille, merkitykset jäävätkin lukkiutumatta. Se varma syvyysvaikutelma, joka syntyy empatian kokemisesta omaksuessamme henkilöiden ja tapahtumien kokonaisuuden, jää syntymättä. Sen sijaan näemme kuin vilahdukselta absurdiuden ja lukemattoman moniselitteisten merkitysten kuiluja.

K:n pyrkimykset jäävät epäselviksi, juoni ei hahmotu lainkaan sen mukaan, minkä oletamme tärkeäksi (kuten mistä K:ta syytetään). Sen sijaan pikkuseikat piirtyvät sitä teräväpiirteisempinä.

Ihmiset käyttäytyvät kumman vallattomasti, loukkaantuvat äkillisesti, seuraavat päähenkilöä luonnottoman uteliaina kuin tyhjäpäiset lapset. Oikeussalissa yllioppilas ahdistelee ja myöhemmin ryöstää mukaansa oikeudenpalvelijan vaimon. Tämän mies puolestaan selittää vaikean tilanteensa K:lle avomielisesti ja perinpohjaisesti. Silti tuntuu, kuin hän puhuisi lööperiä, koska tuollaisia käyttäytymismalleja ei meidän maailmasamme ole. Ei ole mitään järkeä siinä, miten yleisten käyttäytymissäänntöjen, ihmisten asemien ja oikeuden olemuksen sisällöt ovat heittäneet häränpyllyä - tai ikäänkuin menettäneet sisältönsä jonkun pojanviikarin tapaisen mielen sujauttaessa tilalle jotain aivan muuta.

Ihmisten suhtautumisissa on niin välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä, hilpeyttä, uteliaisuutta, jalomielisyyttä kuin häpeämätöntä halpamaisuuttakin. Moraaliset dilemmat eivät heitä aina juuri hetkauta, kun taas triviaalit yksityiskohdat saattavat olla heille vakavia. Mutta kun kaikki etenee kuin vailla historiaa, kuin vailla tunnistettavaa ja elävää maailmaa, heidän tunteensa tuntuvat pinnallisilta ja kuin päälle maalatuilta. Henkilöt eivät hahmotu ihmisinä sen mukaan, mitä ovat, vaan heidän persoonansa on - se, mitä heille tapahtuu. He tupsahtelevat esiin yllättäen kuin harjoituslevyt ampumaradalla, silti kuitenkaan yllättämättä. Päähenkilö K onosin omituisen maailmansa tuote, huolimatta siitä, että on taistelevinaan pois välttämättömyydestä. Hän se houkuttelee lukijankin ottamaan kaiken tyynenä vastaan.

Rikos - vaatii rangaistusta

Raskolnikov on hullu. Ei, ei, hän on tavallinen ihminen, synkähkö, ylpeä - hän on muuttunut siitä, kun asui sisarensa Avdotja Romanovnan ja äitinsä Pulherija Aleksandrovnan vaikutuspiirissa. Pietarin helteinen, kuumeinen kesä...

Kun Raskolnikov oli sairas - lukija ihmettelee väliin jos toiseenkin, onko sairaus mennyt lainkaan ohi? - hänen ajatuksenjuoksuaan, hänen kulkuan läpi turmeltuneen, häikäisevän Pietarin seurasi maagisen lumoutuneena - kuin näkisi miehen seisovan raiteilla, kun juna kiitää kohti hurjaa vauhtia. Itse lukija seisoo kuin aidan takana, hyvin lähellä, kaiken kokien, mutta aika, aika, joka kuluisi aidan yli kapuamiseen kieltää ehdottomasti väistämättömästi eteneviin tapahtumiin sekaantumisen. Niin tämänkin fiktion lukija joutuu todistamaan, ymmärtämään ja kestämään tarinan parhaan kykynsä mukaan, sillä aika ja tila ovat ylittämättömissä.

Lukijasta tulee murhan aikana rikoskumppani: Toisaalta kammoaa tapahtumien juoksua, toisaalta janoaa nähdä sen ja - eläytyen hengästyneisiin ajatuksiin - tahtoo, ettei Raskolnikov jää kiinni.

Venäläiset kohtalot, suurten ristiriitojen maa, laajat tunteet... Kuinka rakastankaan noita ihmisiä, joiden sielu on läsnä ja kohtalo jatkuvasti käsillä.

Teoksen suomenkielinen nimi, raa'asti rasahtava "Rikos ja rangaistus", hakkaa ensikuulemalta venäjänkielisen: Преступле́ние и наказа́ние, Pristupljenije i nakazanije. Mutta kun olen vähän aikaa sulatellut ja kotiutunut venäjän keskelle, alan ymmärtää noidenkin äänteiden tehon ja sopivuuden.

Dostojevski, kuten Tolstoikin, näyttäytyy viimeisen sivun käännettyäni yhtenä aikamme (tai jo hetki sitten menneen ajan) merkittävistä humanisteista. Hänen päähenkilönsä Raskolnikov eli yli-ihmisteoriansa valheissa - tiedä häntä, vaikka mokoma olisi tottakin, mutta Raskolnikovin(kaan) kohdalla se ei lopulta ollut. Hän ei voinut "voittaa elämänhaluaan" ja tehdä itsemurhaa, ja vielä vankileirilläkin hänellä kesti pitkään tajuta totuutta, rakkautta, joka tuli muuttamaan hänet. Ehkä hän oli sillalla, "veden äärellä seisoessaan, aavistanut olemuksessaan ja vakaumuksissaan piilevän syvän valheen."

Hesarin sivujen blogeissa juteltiin oikein antoisasti Rikoksesta ja rangaistuksesta, ja kritisoitiin mm. loppua, joka nykykyynikosta tuntuu pliisulta. Puolustan sitä, koska kaikkein syvällisimmät totuudet ovat naurettavan yksinkertaisia. Vankileirillä teorioiden sumentama sydän kasvaa nuoreksi. Voidakseen elää ja olla onnellinen Raskolnikov hyväksyy yhteiskuntansa etiikan. Yksinkertainen tajuaminen, heittäytyminen elämän huomaan ja työhön tarttuminen - koen tämän päätöksen hyvin rinnakkaiseksi Anna Kareninan "todellisen ihmisen" Konstantin Levinin loppupäätelmälle. Hiiteen teoretisoinnit! - elän kuten tulee elää kaikkivaltiaan näkymättömässä ohjauksessa.

Muutkaan henkilöt eivät näytä hekään harmaan normaaleilta. Pidin riettaasta Svidrigailovista, kiivaan hyväsydämisestä Razumihinistä... Sonjan pyhimysmäinen uhrautuvaisuus, uskonnollinen tapa hyväksyä maailma ja ottaa vastaan kärsimykset (tähänhän Porfiri Petrovitskin yrittää päähenkilöä johdattaa paljastuspuheessaan, yhdessä kirjan hienoimmista jaksoista) vaikuttavat ehkä epäaidoilta. Mutta - tuollaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Kuten on häiriintyneitä, omien teorioidensa syövereihin sotkeutuneita, tuskaisia ihmisiä. Erilaiset vetävät toisiiaan puoleensa kuin magneetit. Ei minullekaan ollut hyväksi ajatella liikaa sitä, että kaikkia tulee rakastaa, ja periaatteeni päättäväistä soveltamista käytäntöön - ja kokea tuskia sen vuoksi - kun tarvitsee vain elää ja antaa periaatteidensa luoda voimaa tekoihin. Anna Kareninassahan Levin hyväksyi sen, että hän äyskii kuskeilleen, julmistuu vaimolleen jne., ts. ei käyttäydy sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Silti tuo uusi tunto ei hävinnyt mihinkään.

Jostain syystä sisaren Dunjan luonteen laadun tulkitsin samanlaiseksi kuin veljensä, mutta kontrastiksi sukupuolen ja elinympäristön takia. Siksi Dunja oli moraaliltaan vahva, suoraselkäinen, kun taas veli Rodja oli pimeydessä vääristynyt, kovettunut ylpeäksi.

Puolustukseni tekstin väitetylle junnaavuudelle: Kirjoitustapa palvelee Raskolnikovin pakkomielteistä ajattelua ja tunne-elämää. Lisäksi aito(klassikko)venäläinen pitkäpiimäisyys on vain niin suloista. Kirjaahan voi lukea myös lajityypillisenä dekkarina.

Ja niin - Tuomitaanko ihminen sen vuoksi, mitä hän on (mitä kukaan ei voi tietää) vai sen vuoksi, mitä hän tekee?

Kauden villiyrttejä

Tämäniltaisen lenkin tulos:


Minun mieleni tekee

.... kärrynpyöriä
korvapuusteja

ja takoo
kissankelloja
satakieliä
joita sormustin soittaa

ja seepra-männyt kisaavat kedolla
pelaavat marjapussia pellolla
ilolla

Minun mieleni ei epää
se lepää.


Sembramäntyjen muunnos menee ehkä vähän yli. Pitänee jossain vaiheessa yrittää rassata html-koodin asetuksia, jotta tekstin asettelu ilmaisee enemmän - leijailee keveämmin.

Venäjän ylimystö, realismin paratiisi

Olen pian Tolstoin parhaana romaaninaan pitämän kirjan lopussa.

Mikä on huomionarvoista Anna Kareninassa? Onko rakenne erikoisen kiinnostava? Jos vertaan Anna Kareninaa puoleen väliin lukemaani Tolstoin toiseen pääteokseen, Sotaan ja rauhaan, ehkei kokonaiskompositio ole niin vaikuttava ja hallittu, mutta ihmiselämän analyysi niin yksilö-, perhe- kuin sukutasolla toimii. Henkilösuhteet, etten sanoisi persoonan tai elämäntarinan tutkielmat, ovat epäilemättä teoksen pääsisältö, ainakin yksi niistä. Ne ovat päälinjoja, joiden tekstuuria ja yhteenliittymiä, ehkä jossain määrin myös sisältöä, määräävät yhteiskunnalliset asemat (sana kalskahtaa tärkeältä ylimystön suussa), sosiaaliset vaatimukset ja upea, venäläinen kulttuuri vahvoine ranskalaisine ja englantilaisine vaikutteineen.

Mikä on Tolstoin tyylissä merkittävää? Ehkä juuri selvyys, huolellisuus, laajuus. Silti kertoja ei käytä turhia sanoja, hänen katseensa kiertää kaiken näkevästi mutta luonnollisesti ympäri henkilökaartiaan. Kukaan ei esitä tyhjää tai yksiulotteiseksi määriteltyä osaa. Vaikka kertoja on kaikentietävä, kaiken tyynesti näkevä, hän ei ole täysin ekstradiegeettinen, ts. osallistumaton. Tyyli muuttuu hieman sen henkilön mukaan, jonka kautta tapahtumat suodatetaan: Levinin intohimoinen, rauhaton, huolekas mieli tuntuu kovin erilaiselta lukea kuin Stepan Arkadjevits Oblonskin leppoisa, valoisa, jopa "höveli" tuumailu. Tältä osin Tolstoin tyyli lähenee jo modernia. Tosin - eihän realismin objektiivisuus ole koskaan objektiivista. Naturalismi, kuten Zolan tunnoton, karkea ja mielikuvituksettomuudessaan julma esitystyyli, maalaa kuin pahankurisuuttaan maailman tavallista likaisempaan sävyyn, tuhriutuneiden ja saastunein värein.

Biografistin silmin Tolstoin aiheen valinta ja käsittely - kertomus onnettomasti päättyneestä avioliiton ulkopuolisesta rakkaustarinasta - todistaa hänen vankkaa moraalista näkemystään. Anna Arkadjevna Kareninan ja Aleksei Kirillovits Vronskin, hienojen, vaikuttavien ihmisten rakkaustarina on tuhoontuomittu, kun taas rinnalla kulkevat epäröivät, "heikot" ja inhimillisemmät Konstantin Dmitrijevits Levin ja Jekaterina Alexandrovna Stserbatskaja saavat onnellisesti, suloisesti, vaikean näköisesti mutta ihmeellisen helposti toisensa. Levinin hahmoon Tolstoin sanotaan kirjoittaneen itsensä ja epäilyn hetkensä. Levinin kuvailussa onkin hersyvää läheisyyttä, myötätuntoa, joka ei voi ilmetä kuin kyseisen elämäntavan ja mielenlaadun ymmärtämisen yhteydessä. Eräs kohtaus on suoraan hänen omasta tarinastaan. Levin antaa ennen häitä vaimonsa lukea vanhat päiväkirjansa, kuten Tolstoikin antoi omansa: Niissä hän laverteli suhteistaan talonpoikaisnaisiin.

Teoksen alkulause on jäänyt mietityttämään minua: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Mitä Tolstoi on tarkoittanut kirjoittaessaan tuon lausahduksen? Alkulause voi toimia kirjan tiivistäjänä, lukuohjeena tai pelkkänä johdattelijana. Kyseessä ei ole kuitenkaan vain mikään kulunut sanonta, jolla Stepan Arkadjevits Oblonskin ja Dollyn onnetonta riitaa ryhdytään puimaan. Ainakin minua kertoja ohjasi lukemaan ihmmissuhteita, vertaamaan samojen piirteiden, kysymysten ja ongelmien esiintymisiä ja ratkaisuja sekä Vroskin ja Annan että Levinin ja Kittyn parisuhteissa. Levin ja Kitty ovat niin "heikkoja" (miten vaikeaa on löytää sanaa tälle inhimillisen hellyttävälle piirteelle!), etteivät pysty salailemaan toisiltaan tunteitaan ja mustasukkaisuuden aiheitaan. Niinpä he päätyvät avautumaan ja olemaan täysin rehellisiä toisilleen, puhumaan asiat selviksi, vaikka sitten yömyöhällä.

---

Aiheen vierestä: Löysin Flash-esittelyn Danten Infernosta. Tosi kiva paikka.

Kirjallisuuden vierestä: Täällä kotikotona jäin nostalgisena katsomaan televisiosta McGyveria ja hämmästyneenä tuijottamaan nykyisiä mainoksia. Analyysi puri niistä joihinkin, kuten Reilun leivän ideologiaan, ihan vain koska pohdin pikaisesti tutkiessamme edesmenneellä kurssilla l'Expressin artikkelia ranskalaisnuorten passiivisuudesta ja pessimismistä. Artikkelissa kiinnitin huomiota mm. kohtaan, jossa ranskalaisnuorista enemmistö (54%) vastasi "Kyllä" väitteeseen "Toisten katse on määräävä ammatinvalintaani nähden". Toisessa ääripäässä suomalaisista tätä mieltä oli vain 9 % - silti yksi kymmenestä suomalaisnuoresta. Meillä työelämä on kuitenkin itsenäisesti hoidettava puoli elämässä.

Miksi mainos toi tämän mieleeni? Siinä aamusämpylää mussuttava pikkupoika arvostelee hieman pilkallisesti isäänsä, joka menee töihin, koska pomo käskee, ja pitää solmiota, joka äidin mielestä on ihan hyvä. Poika tuhahtaa "Sä et tee mitään itse". Mainos pyrkii voittamaan suomalaiset puolelleen arvojemme kautta: Ylpeä yksikseen selviäminen lyö hynttyyt yhteen reiluuden, eli suoran puheen kanssa.

Valitettavasti ei se suomalaistenkaan ammatillinen identiteetti aina jaksa seistä omilla jaloillaan, kuten ei moni muukaan identiteetin osa-alue. (Tänään puhuttiin elektronisesta identiteetistä - käännöskukkanen. ;) )

---

Kevättyöt ovat vieneet hieman aikaa. Pientenkin ajatusten jalostaminen kirjaa lukiessa olisi ollut hyvä idea, mutta nyt irtoan taas urakastani. 9.6. lähden Sodankylään elokuvafestivaaleille ja viivyn siellä viikon. Matkalla luen Fjodor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Paluuni jälkeen on aika kirjoittaa essee myös Anna Kareninasta. Onpa taas tullut verestettyä naputtelulihaksia.

Lukublogi ensi kuussa

- Välähdyksiä, on an ordinary day -

Ilta viilenee ja pieni pala leikattua nurmikkoa tuoksuu kesäiselle heinäpellolle, joka levittäytyy tähtien alla
ja ylitän sen kantaen styroksinpalaa, kaikista mahdollisista asioista - Heinäpellon tuoksu vaihtuu ja peittyy bensiininkatkuun

-

Kesäyön lepäävä vesi on valoisampi kuin taivas. Vesi helmeilee maasta kuin huntu, verhotut värit nousevat vitkaan silmiini
laulua, tyyneyttä, iloa

--

Aamuauringon kurkottaessa raikkaan, pehmeästä unesta heränneen maan, muistan elävästi juosseeni pitkin vaarojen huippua. Kiitollisena kokemuksistani tahdon aikanaan viedä oman perheeni hiljaisille rinteille vartomaan auringonnousua.

Olen yhtä innoissani luonnon taituruudesta ja lahjoista kuin Anna Kareninan Levin-setä.

There. Pääsin varsinaiseen aiheeseeni. Pyhitän ensi kuussa tämän hiljaisena pysyneen blogin muistiinpanoille joistakin klassikoista, joita luen heinäkuun tenttiä varten. Ehkä on aika viimeinkin tunnustaa, etteivät tekstit kunnolla pysy päässä, eivät kokonaisuuksina eivätkä erikoispiirteineen, jollei niitä pui pitkin matkaa.

Vuorossa siis: Leo Tolstoin Anna Karenina

Huhtikuun noita

Kevät tekee kummia asioita.

Se saa pyöräilemään vahingossa yliopiston kirjastolta Palokkaan, kun on tarkoitus vain palata Kortepohjaan suorinta tietä.

Se houkuttelee sinut aamu-uinnille.

Se toivoisi, että astuisit ulos ruokalasta, koska ethän sinä mitään murkinaa tarvitse, kun kasvat miltei pelkästä valosta ja vedestä. Kevät vetää katseesi taivaalle, jolla ei näy pilvenhattaraakaan. Uskomattomaan sineen.

Aina korrektin toverisi kanssa pysähdytte ihastelemaan hömelönä lehahtelevaa sitruunaperhosta.

Iltahämärissä linnut laulavat, piiloutuen ilmeisesti pienimpiinkin ruohonlämpäreisiin - niin, myös pieni kettu sisälläni laulaa. Kun kirjoitin sen mietteistä pimeässä syksyssä, yöt olivat hiljaisempia ja autiompia kuin kuolema.


Kun mietin nimeä tälle blogitekstille, kevään voiman tylsä toistaminen tuntuu mitättömältä. On hyvä viitata kirjallisuuteen. Huhtikuun noita tuo minulle tuntemuksen jostain syvemmästä, monien tulkitsemasta tarinasta. Jälkistrukturalistien tapaan korostan sitä, että teksti on riippuvainen lukijasta.

Pääsiäinen tuli ja meni jo maaliskuussa, mutta keväässä on tiettyä karnevalismia, joka hyppää yllättäen esiin värikkäänä, koukkunenäisenä ja villinä. Kevät on huolettomasti lyönyt hynttyyt yhteen kristinuskon syntien anteeksi antamisen kanssa. Armo on minusta pääsiäisen idea - eräs tuttu ihmetteli, että "juhlitaan kuolemaa". Kaikki kuolee, juu, mutta tulla tupsahtaa uudessa muodossa esiin. Olen kasvi, jonka juuret levittäytyvät laajalle, mutta niin kauan kuin juureni ovat puuhissa, siellä osmoositouhuissaan, ei haittaa vaikka tämä nimenomainen verso julmasti leikattaisiin tai puraistaisiin poskeen. (Muistaako kukaan Elfquest-sarjakuvan "Dreamtime"-albumin Punapeitsen unta?)

Hyvä ihme, opin tänään kirjallisuustieteen perusteet -luennolla (käsittelimme Julia Kristevaa ja Roland Barthesia) ainakin sen, että millainen ihminen, sellainen teoria (vähän kärjistäen). Biografismi on tehnyt comebackin kirjallisuudentutkimuksessa, mutta nyt tekijä ehkä käsitetään pikemminkin suunnannäyttäjänä kuin merkitysten lähteenä.

Mietin myös opintojani laajaa linjaa hieman surullisissa merkeissä. En minä oikeasti tiedä, mihin pyrin - vai pyrinkö. Onko sillä väliä? Avez-vous trouvé le but pour votre vie? Mikä on järkevä opintokokonaisuus? Miten minulla riittää aika, kun teen puolihuolimattomasti senkin, minkä teen, taiteita ei saa toteutettua, kun aika menee opiskellessa, yrittäessä auttaa projekteissa, joissa olisi mielellään mukana koko sydämellään, mutta moni... moni nakertaa sydäntä? Töitä ei omalla alalla ole - ja kertoisiko joku, mikä se kulttuurintutkija osaa tehdä? Mihin minun ajatteluni riittää? Miten voisin opettaakaan? Taidealojen aloituspaikkoja karsitaan piakkoin reippaasti (enkä väitä sen olevan yksituumaisesti vain huono asia) ja kulttuurintutkimukselta vaaditaan tuloksia - mutta hitto vie, mitä? Mitä muuta taiteentutkimus voi olla kuin uudenlaisten merkitysten löytämistä ja katseen avartamista? Mitä mitättavia tuloksia humanistiset tieteet voivat esittää? Minun on kai tutustuttava alan keskusteluun - minun on kai vain viimeinkin valittava tämä ala alakseni. Sitoutuminen ei välttämättä ole se mun juttu. Kun olen liian kiltti. Sitten jos minulle tehdään pahaa, en voi enää sanoakaan "ei". Ehkä sitä pitäisi harjoitella. Kuten pyörällä jarruttamista. Törmäsin hyvin pienellä vauhdilla erääseen tätiin, vain koska matka väistää häntä oli liian pitkä ja katseeni nauliutui juuri siihen kohteeseen, joka oli tarkoitus ohittaa. Ei ihmisen kannata tuijottaa pelkojaan, koska sitten niillä on taipumus toteutua. Ja osaat varmasti päätellä äskeisen tuuman vastapoolin.

Ehkä kevään noita nostattaa voitonriemuisen nautinnon hymyn kasvoilleni. Ehkä minun ei tarvitse valita joko-tai esteettisen ja eettisen elämän välillä, kuten Kierkegaard mielellään väittäisi. Ehkä voisin kulkea sillä kapealla nuoralla, jonka toisella puolella on yksinäisyyden helvetti ja toisella puolella yhteisöllisyyden helvetti. Eli: L'art pour l'art. Ja: L'enfer, c'est les autres.

Muovikassivertaus

Sinulla on kädessäsi melko raskas kassi, jossa on pitkät kannikkeet. Kävelet eteenpäin. Hiljalleen pussi kiertyy itsensä ympäri, saatatpa jopa heilautella sitä edestakaisin leikkisästi. Se kiertyy vaivattomasti tiukempaan, jossain vaiheessa huomaat sen puristavan sormiasi. Mitä jos tarvitsetkin yllättäen pussistasi jotain? Sinun on pysähdyttävä ja tyrkittävä tiukka sumppu auki. Yllätyt, miten kauan siihen kuluu aikaa.

Siinä pussissa ovat elämäsi tehtävät, se pussi olet sinä, joka kannat niitä sisälläsi. Joillakin meistä velvollisuudet ja huvi pyörittävät persoonaa niin, että se kiristyy raskaaksi, vaikeaksi. Joskus on vain sanottava "ei" käden vatkaavalle liikkeelle ja eteen törmäävälle jalalle, joka potkaisee pussin kiuppumaan ilmassa itsensä ympäri.

Enkö todella olekin opettaja, auttaja, ystävä? Enkö minä ole viisas?

Noli me tangere?

Minun ei pitäisi olla täällä. Syyttelevä ääni huomauttaa, että aikani on tiukalla, mutta toisaalta uskon sen samaiseksi ääneksi, joka johdattaa äärimmäisyyksiin ja vaatii niin paljon, että kuolema luisuu luokseni vinhempaa vauhtia. Toisaalta uskon, että unelmat, pysähdykset ja tien tiedustelut vievät vakaammin perille, joten tulin tänne antamaan itsestäni, koska kaikki todellinen minussa on lahjaa, ja kiristyvä aika varastaisi minusta kaiken leikin.

Analyysini kiepahti käyntiin tuon ensimmäisen kappaleen myötä ja sen puitteissa. Minulla on paljon tehtävää kasvottomille kursseille, ja kenties saan ne tehtyä, kun löydän niihin liittyvän ihmisen, joka tarvitsee panostani. Jostain syystä sivuutan itseni toimieni priorisoinnissa. Nämä pohdinnat ovat tuttuja minulle, samoin kuin katumuksen ja ylimenevän, kaaokseksi muuttuvan sallimuksen liukuvat rajat. Pohdin tätä maisemanvaihdoksellani eilen - ehkä haluan pysyä kurista niin erillään, että sallin jopa typeryyden ja pahuuden siitä ilosta, että saan sen sallia. Niin minä itseni kuin muutkaan eivät säästy yököttävältä vetäytymiseltäni, selkärangattomuudeltani, olankohautuksilta, välinpitämättömyydeltäni.

Nuorempana julistin: Välinpitämättömyyttä vihaan! Rakkautta rakastan! On suloista olla naiivi ja sinisilmäinen - mutta kuvittele, nuorena hiukseni olivat hauraat ja vaaleat kuin enkelillä, ja siniset silmäteräni tummat. Nyt silmäni ovat käyneet haaleiksi, ja hiuksiini tarttunut maan väri.

Täytynee selittää, lukija ei ymmärrä puhettani; Mutta missä vaiheessa selitykset ovat liikaa, missä vaiheessa ne typistävät liikaa todellisuutta? Joskus juoksin liikaa, nyttemmin syön liikaa. Mielihyvä ja nautinto, joiden moraaliset tai eettiset perustelut ovat heppoisia, johdattavat minua liikaa. Tiedänhän hyvin, että periaatteista on poikettava kohtuullisen järkevästi harva se päivä. Pelkään ja inhoan tuhlausta Milloin tietoni muuttuvat käytökseksi? Tarvitseeko käyttää kaikki loppuun - ehkäpä, mutta miten nopeasti? Miksi hätiköidä pikkuasioissa ja antaa isojen luiskahtaa unohduksen suohon?

Ja jälleen se sana - luiskahtaa, luisua - kuten kuolemaan alkukappaleessa. Tämä viittaa siihen, etten saa otetta. Lähinnä tajusin hiljattain sen, etten ole tottunut ajattelemaan tulevaisuuteen, en todella suunnittelemaan reittiäni niin, että selityksestäni ymmärtäisi polun mutkat ja alhot. Olen kiinnittänyt itseni liiaksi velvoitteisiin, muuttanut inhimillisyyttä itsessäni kalenterin juoksevaksi jatkeeksi. Minulla... minulla on silti luovuuden kyky, mielikuvituksen rajaton voima... Kuinka se nostikaan minun sieluani kävellessäni aivan tavallisena, harmajana maanantaiaamuna Jyväskylän keskustan läpi. Yksinkertainen ravintolan aukioloaika viritti minuuteni seikkailukertomukset - kun kysyin, missä tilanteessa istuisin hotellin ravintolassa aamuneljältä, näin meidät syventyneenä keskusteluun, liian innoissamme mennäksemme nukkumaan, meidät ihmisyyden seikkailussa, tutustumassa toisiimme. Tunnelma iski minuun miellyttävästi kuin olisin törmännyt kaksoisoliooni kadulla. Heti seuraavasta kyltistä - lohikeiton mainostuksesta - palasin tuskallisen onnellisena retkeilemään perheeni kanssa Porvooseen edellisenä kesänä. Vanhan merenrantaturun mukulakivet, historiallinen kirkko, joenrannan viheriöt, kesän lämpö, tuttuni ja vanhempani. Nikolainkulmassa ohjasin ajatusteni virtaa, ja näin majatalon oven, odottamassa ratsastajia yönselästä. Kykenin tahdollani manaamaan hyvän ja rakkaan esiin maisemasta.

Ja siitä, miten mielikuvitus puskee päälle - ei väkivaltaisesti, mutta vastustamattomana, tiesin, että olen taas hylännyt vallattomuuteni, keveyteni, ja käynyt raskaaksi kuin mukulakivi. Kyse on samasta ilmiöstä kuin yöunet jos toisetkin menettäneellä. Keho tarvitsee unta ja nappaa mikrounia päivän aikana huomaamattakin.

On järjestettävä todellisuus, on järjestettävä maailma, eikä se ole vain muiden tahdon seuraamista, tai mikä vielä pahempaa, sen arvailua. Ihmisen järkeen kuuluu unelmointi, hymyily olemattomalle, taide, musiikki, kirjallisuus. Haaveet ja (myös olemattomien) mahdollisuuksien näkeminen ja kokeileminen on ensi askel kestäviin suunnitelmiin A ja B. Tahdon lukea, piirtää uppoutuen, kunnianhimoisesti, kulkea monilla kengillä monilla elämänalueilla. Ennen kaikkea tarvitsen oppia kuin janoinen vettä, enkä tyydy sokeriliemeen tai huumaaviin piristeisiin, haluan elämäni perustan takaisin käsiini.

Ei minun tarvitse vain naurahtaa unille, joissa huomaan kadottaneeni selkärankani tai vetäneeni päänahkani sivuun, noukkineeni aivoni ulos ja kadottaneeni ne väistämättä seuranneessa avuttomuuden tilassa. Jumankekka, kukaan ei ole vielä päättänyt, mitä teen huomenna!

Vaan on myönnettävä, etten tiedä, mitä on vapaus. Tytöille se kuulemma merkitsee sitä, ettäkykenee valitsemaan ihmissuhteet, joihin kiinnittyy. Mielestäni se on mukavaa, se - mutta minulla on outo tunne, että ihmiset vaativat toisiltaan hämäriä asioita, jotka eivät ole yksinkertaisesti saati kaksinkertaisesti nähtävissä. Näinköhän tummansinisillä silmilläni tätä lainkaan, vai näinkö jotakin muuta? Taisin nähdä ihmissuhteet itsestäänselvyyksinä, sillä tuohon aikaan ihmissuhteet olivat verisiteiden ja paikkojen määräämiä, muuttumattomia (?). Tarkoitan, ettei niiden perustaa voi horjuttaa.

Joidenkin ihmisten kanssa minusta tuntuu, että perusta, jolle olen istahtanut heidän kanssaan, keinuukin arvaamattomilla vesillä.

Vaan hyvinvointivaistoni tiedottaa minulle, että on viisainta siirtyä pikapuoliin makuuasentoon. Minulla on tunne, että haluan kiittää. Itseäni siitä, että suon itsellni vapautta puhua suuni puhtaaksi, vaikka sitten nonsensea - onnekseni sekin voi olla suurta taidetta, mihin sitä nyt ihminen joutuisi, jollei voisi kunnioittaa itseään. (!?) Kiitän myös www-tekniikkaa ja blogien konseptia. Kiitän myös ihmisiä, joiden olemassaolo mahdollistaa minun tekstini. Sallikaa myös minun olla hyvälaatuista, sileää paperia, jolla kynänne luistaa sutjakasti.

Noli me tangere. Tuo päässäni pyörähdellyt lausahdus (Älä häiritse minua?) epäilemättä kertoo sekin jotain, jos saatan sitä kuunnella. Pyrin kyyhistymään nurkkaan, kiireessä minusta on irronnut palasia (kuten ne aivot) matkan varrelle, mutta puhuessani viimein nuo sanat ääneen, latinaksi, saan ne näkyviini, saan niistä otteen. - Saan nuo ainekset käyttööni, ja huomaan, ettei niitä tarvitsekaan ommella aivan siihen paikkaan, kuin mistä ne irtosivat. Hahaa, voin siis luoda itsestäni eräänlaisen Frankensteinin hirviön.

Tiedoksesi, lukija: Tässä kirjoituksessa *on* päätä sekä häntää. Se on innolla täyteen kirjoitettu paperinpalanen, minulta löytyy sellaisia laatikoistani. Hetken purkaus, jossa luon reippaasti ja rankalla kädellä yhdistellen, kuin kävisin vauhdikkaasti mutta valppaasti läpi materiaalilaatikkoja. This is how a person creates oneself.

Epämiellyttäviä aivoituksia vastakarvaan

Tongin taas roskiksia, vaikka lämpötila ei suoranaisesti ole pakkasen puolella. Toisen kaupan takaa löytyy vihanneksia ja toisen takaa leipää. En ymmärrä, miten täysin mallikelpoiset omenat tai limput ja piirakat päätyvät jätteeksi.

Oudointa ja tavallaan huvittavinta dyykkaamisessa on se, että pidän sitä oikeastaan yököttävänä (ja yöllisen hämäränä...) touhuna. Toisaalta koen löytämisen iloa, toisaalta minusta on järjetöntä kaivella hyvää tavaraa moskan seasta. Tietenkin roskislöydöissä on loogisesti selitettäviä ongelmakohtia. Ensinnäkin bakteerit ja homeitiöt pääsevät tehokkaammin jylläämään, jos ovat päässeet kosketukseen dyykatun aineksen kanssa ja lisäksi leivät imevät itseensä oitis roskiksen hajun. Toisekseen en tiedä ruoan alkuperää tai koostumusta. Kolmanneksi nurkkiini kertyy leipää eikä leivän päällyksiä (olisi pitänyt napata paprikakin matkaan), mikä saa minut syömään epätasapainoisesti. Sitten on vaan niin pirun masentavaa nähdä hyväkuntoisia kinkkuja tai puoli pöntöllistä leivänpaloja. Olen jotenkin nyreissäni ja alan pohtia tuhlausyhteiskuntaamme, ja itseäni suurkuluttajana. Miksi kuitenkin tunnen tekeväni väärin, samalla kun toimin periaatteitteni mukaan? (Ainakin joidenkin.)

Tänään kaappasin mentaalisen valokuvan bussipysäkistä. Katoksen sivulasin läpi näkyi sumeana penkillä jurottava tumma hahmo taustanaan hempeänsininen, suuri mainoshahmo. Äimistelin sitä ohi kiitäessäni: Vaalea neitsykäinen, tyttö vielä, poseerasi muka aistikkaasti Novelle-logo paidassaan ja pullonkorkki päässään tököttäen. Mitä tämä viesti minulle tai toiselle satunnaiselle ohikulkijalle? Että Novelle tekee käyttäjästään tuotteen itsensä veroisen "pakkauksen"? Mainostaja sai huomioni, muttei ehkä toivomallaan tavalla. Pidin asetelmaa kornina. Miten paljon kuvavirrassa syötetäänkään minulle tai kenelle tahansa kaunista pintaa, tuoteideologiaa, joka jää huomioimatta, joka hyväksytään ja päästetään muistoihin sellaisenaan?

Sekin on outoa, että ajattelemalla vallalla olevaa kulttuuria vastaan saa oudon leiman itseensä. On jollakin tapaa vieras. Sen kokee itsekin. Dyykkauksissani on jotain oudoksuttavaa, jollei sentään väärää. Mainosten katseleminen synkähkösti on "taas sitä samaa niuhottamista". On muistettava, että vastamainoksien tekijätkin ottaessaan mainostajien ja markkinoijien vaikutuskeinot käyttöön osallistuvat kuvien hyökkäävään kulttuuriin - eivät pääsekään siitä irti vaan pyristelevät itsensä yhä tiukemmin verkkoon. Yhteiseen ja yleiseen sosiaalistunut minäni tuomitsee samaan aikaan esittämänsä kritiikin ja mielettömyyden kokemuksensa.

Vaan a-hah! Eihän mikään liene mieletöntä? Kai sitä on nähtävä itsensäkin ristiriitojen kontekstissa, välttääkseen tuomitsemasta ja tulemasta tuomituksi.

Kirjoitin muuten hiljattain pienen runon Naaga-lehteemme (kerran vuodessa ilmaantuva kirjallisuusjulkaisu, jonka teemana on tänä keväänä "Pelko ja pelolla hallitseminen"). Siteeraan sen tässä, vain löyhästi edelliseen liittyen:

Taivaalta sataa horjuneita
lumikimpaleita
lupasin horteessa virua
Sinä särjet minua
linnunpeljätin sinua

Kun maas' on hanki ja riite joissa...

Pyöräily oli pitkään helppoa, mutta tajusin sen aina välillä, välähdyksenomaisesti: Lapsuudessani talvi kesti pitkään, herpaantumattomana. Se alkoi marraskuussa ja hellitti otteensa maaliskuussa. Nyt on jo liian monena vuonna eletty jonkinlaisessa välitilassa, liian pitkään. Olen epämääräisen huolestunut, maailmassa ei ole selkeää järjestystä.

Jokin ihmisestä jää elämään tilaan ja aikaan, jonka läpi hän kulkee. Nämä säät muuttavat minua - Pyöräilin pitkään sateessa, se kasteli kasvoni kosteiksi. Nyt kun tuuli tuiskuttaa jälleen vihvovaa lunta kasvoilleni ja poskeni lämpiävät, hehkuvat, suojaavat kylmältä ottamalla sen kanssa yhteen, nyt kun hiutaleet pysyvät koossa eivätkä sula iholleni, kosketan sitä talvea jonka olen tuntenut ennen. Olen aika onnellinen, ja hymyilen valoiselle päivälle joka ei tule mistään. En enää joudu - en jouda - katsomaan niin paljon maata, sillä pakkaslumen kitka on hyvä, vaan katson enemmän ohittamieni ihmisten kasvoja.

Toimittelen asioita, ja se on minusta elähdyttävää. Tiedän että otan liikaa vastuulleni, tiedän että tehtävää riittää - mutta jaksan sitä niin kauan kuin jaksan, ja kun riittää, lopetan.

...on vaikea vaeltaa aarnioissa.

Mutta vaikka pyöräily kinoksissa on hankalampaa, on se myös hauskaa. Kaunista ympärillä. Lumi pyörteilee. Asiat ottavat järjestyäkseen, niitä pitää tuuppia hellästi ja huolella.

Elämä on peliä. (?)

Hieman aiheeseen liittyen Yeah Yeah Yeahsin raivostuttavan arvoituksellinen video Turn Into.
Mitähän se tyttö yrittää sanoa?


Unet voivat herättää. Luin äskettäin läheisen koskettavan unikuvauksen. Siitä virikkeitä saaneena kerron yhden muistuman alle viikon takaa (edellisenä yönä oli jäänyt nukkuminen lautapelaamisen vuoksi). Ainoa tunnistettava henkilö itseni lisäksi oli eräs, joka oli hätkähdyttänyt tekemällä terävän huomion käytöksestäni silloin yön väsyneimpinä hetkinä; Ussein keskeytän itseni ja puheeni. Ehkä siinä on tosiaan enemmän kyse itsetarkkailusta - ja siten vähemmän puhekumppanin tarkkailusta - kuin sanojen hakemisesta. Ikään kuin estäisin itseäni sanomasta jotain merkittävää.

Unessani hän huomautti (sen jälkeen, kun oli briljeerannut pitkällä päättelyketjulla, jota en täysin tajunnut): "...Eli sä pelkäät ihmisiä." Mutristelin suutani ja olin tietoisen eleetön. (Onpa ovela strategia: näyttää pokerinaamaa, kun huomaa joutuneensa ison haasteen eteen.) Se oli haaste; Tartuin häntä kädestä, sormista, mutta jännittyneen tarmokkaasti, vailla hellyyttä. "Okei", hän jatkoi, "kosketus on merkki läheisyydestä, mutta..." Sanat ovat hälvenneet mielestäni, mutta sain sen epätyydyttävän vaikutelman, ettei hän uskonut minun vilpittömästi hakevan yhteyttä ihmisiin. Hän pudisteli päätään. Tiesin, että rehellinen välittäminen on spontaania. Tekoni oli ollut puolustautumista eikä kiintymystä.

Seuraavassa kohtauksessa tarkoitukseni oli ilmeisesti todistaa hänen olevan väärässä - että toimin vapaan tahtoni mukaan, en vain muiden kehotuksesta! Pelasin joukkuetta vastaan, ilmeisesti omani puolesta. Muut olivat jossain muualla, pudonneet pelistä tai mestattu jo. Pahisjoukkue, jota vastaan pelasin, jutteli huolettomasti, heitellen ilmaan pelistrategioita, vitsaillen ja nauraen. Tiesin, että kuolisin hävitessäni pelin, ja arvelin olevani huono pelaaja (tai olin päättänyt sen jo ennalta, etten pettyisi). Silti minulla oli toisenlainen mahdollisuus todistaa voimani. Voisin voittaa edes jollain tasolla muuttamalla muotoani ratkaisevalla hetkellä hiireksi ja pakenemalla, katoamalla.

Pahikset pelasivat hyväntuulisina enemmänkin keskenään, itse jökötin jännittyneenä ja vakavana paikallani. Oikeastaan olin vastapelaajilleni pelkkää ilmaa, hetken viihdykettä - samoin henkeni. Hiiren sielu jähmeänä, hiirulaisen sydän pamppaillen odotin oikeaa hetkeä. Vilkuilin suuntaa, johon voisin paeta ja piiloutua, ehkä tunkeutua vihollispesään ja pelastaa ystäväni (?). Peli lähestyi loppuaan - olin menettänyt ajantajuni. Hajamielisesti pelasin pesäpallo-kortin, jolla sain lyötyä kymmeniä pisteitä "joukkueelleni", ja sen vastapelaajani sentään panivat merkille. Itse huomioin sen vain lievän yllättyneenä, eikä se merkinnyt minulle mitään.

Sitten hetki koitti; Löin viimeisen kortin, punaisen Maisan. Nyt - mutta samalla huomasin leväyttäneeni pöytään keltaisen Jaska Jokusen, siis huonoimman mahdollisen kortin. Varsinkaan lopputilanteessa sitä ei koskaan kannata pelata. (Pelin sääntöihin kuului, että viimeinen pöytään lyöty kortti merkitsee eniten, mutta viimeistä kädessä ei enää pelata!) Äkkiä peli merkitsikin! Juuri kun minun piti muuttaa muotoani, jouduin moneen paineen alle - salamannopeasti vedin korttini ylös pöydältä ja läväytin pelkän Maisan näkyviin ja toivoin... toivoin ettei kukaan huomannut erehdystäni. Siinähän ne naureskelivat.

Ja peli loppui. Hävisin - olinhan jo tiennyt sen. Miksi edes yritin pelastaa viimeiset kunniani rippeet pelaajana? Kuvittelinko vastapelaajieni tosiaan välittävän? Miten kävi muodonmuutokseni? Jokin oli hämärtynyt, muuttanut olemustaan, mutta en todellakaan ollut pieni, vikisevä ja vikkelä hiirulainen - olin ihminen, mutta puutteellinen, valju. Minulla oli ollut se yksi hetki, jolloin saatoin onnistua - mutta olinko epävarmuudessani sittenkin niin mitätön, ettei minusta ollut edes hiireksi?

Vaelsin jotenkin siihen suuntaan, minne oli ollut tarkoitus paeta. Tapettaisiinko minut nyt? Olinko vapautunut? Ei tuntunut siltä. Olinko kahleissa? En. Ilmeisesti taholtani ei pelätty yhtään mitään. He tiesivät, ettei minulla ole voimaa. Kuljin toiseen suuntaan, alas luiskaa, johon oli pysäköity laastia raastava rakkine, enkä tiennyt minne oikeastaan menisin, olinhan vanki. Olin pettynyt - ja pettänyt itseni. Mitä se pahuksen peli muka merkitsi minulle? Pitikö se ottaa niin vakavasti? Olinko sittenkin vain harhauttanut itseni, ettei minun tarvitsisi kohdata sitä karmaisevaa totuuden hetkeä? Kun olisin kohottanut käteni suureellisesti, virnistänyt, kutistunut ja kasvattanut karvapeitteen ja vilistänyt tieheni - ja olisinkin tajunnut etten pysty - olisinko murtunut? Varjelinko itseäni suurelta valheelta (voima muodonmuutokseen) pienemmällä valheella (pelin tajuamisen, hyvin pelaamisen merkitys) - enkä oikeasti uskonut kumpaankaan?

En siis tiennyt, olinko voittanut vai hävinnyt, vapaa vaiko odottamassa vuoroani lynkkaukseen - jossain vaiheessa minut vain napattaisiin mukaan mestauspölkylle. En voinut puhua kenellekään, koska kukaan ei välittänyt. Hiirestä, joka ei ollut hiiri.

* * *

Tärkeimmiltä tässä unessa tuntuivat lause "sä pelkäät ihmisiä", hiireksi muuttumisen tärkeys ja voittaminen.

Joskus tuntemukset selviävät hyvin yksinkertaisilla määrittelyillä. Se miksi pelkään ihmisiä, on kimurantimpi kysymys. Varmaankin kammoan arvaamattomuutta, itsestä pois annettujen osien (luottamuksen, kiintymyksen) äkillistä pirstoutumista, kritiikkiä ja ehdottomuutta, joka vaatii muuttumaan mahdollisesti itselle vieraaseen suuntaan, halveksuntaa, lokaan polkemista, toivon muuttumista epätoivoksi, tuomioita, mahdollisuuksien sulkeutumista. Olemme sosiaalisesti määrittyviä persoonallisuuksia, eli myös toisten käsitykset suuntaavat "minäprojektejamme". (Yököttävää muuten, miten itsekeskeisiä jotkut meistä ovat, kuten minä.)

Ehkä ainoa tapa, millä voin "voittaa" (pelissä, elämässä?), on kiinnostua omien ehtojeni pohjalta ympäristöstäni ja läheisistäni. Ei siten, että todistaisin sillä jotain itsestäni muille, vaan koska ihminen on päämäärä. (Jos olen löytänyt itsessäni perille, sitä ei enää ole tarvis painottaa muille).

Kuolemantuomio odotti minua, jos en tekisi nyt jotain repäisevää. Se on kai peitetty rajallisen ajan ja elämän tajuaminen.

Ja hiireksi muuttuminen? Ainakin minulle tuli into lukea Ovidiuksen Metamorfooseja (siellä ne ovat kuulemma kaikki). Hiiri ei ole sankari, mutta se on vilkkaampi ja vikkelämpi kuin raskasmielinen ihmisparka. Ja sitten ei tarvitsisi kommunikoida kenenkään kanssa, mitä nyt joskus näykkäistä korvasta tai varpaasta...